Kustantamo Kita julkaisee marginaalia näkyvämmäksi

Viime kesänä Turkuun perustettiin uusi kustantamo. Nyt kitalaiset Suvi Hirvonen, Sara Koiranen ja Aino Aaltonen kertovat, mitä se tarkoittaa.

EK: Kita julkaisi ensimmäiset teoksensa tänä syksynä. Mistä idea uuteen kustantamoon lähti? 

Kita: Ajatus uuden kustantamon perustamisesta tuli Kirjan talo - Bokens husilta, jossa luova päällikkömme Sara Koiranen on tuottajana. Kustantamot Kolera ja Savukeidas ovat Turusta lopettaneet, joten meidän kaltaisellemme toimijalle oli tilaa ja tarvetta.

Suurin inspiraatio kustantamon perustamiselle on ollut se, että Turussa on todella hyviä tekijöitä, joille halutaan tarjota alusta teostensa julkaisuun. Esimerkiksi tänä syksynä julkaisemiemme runokirjojen käsikirjoitukset ovat olleet mielessä jo kustantamoa suunnitellessa.

Omillaan olo on osoittautunut hauskaksi.

Vaikka Kirjan talo on ollut pystyttämässä Kitaa, olemme nyt itsenäinen toimija ja tavoitteenamme on pysyä sellaisena myös tulevaisuudessa. Omillaan olo on osoittautunut hauskaksi. Toimimme Osuuskunta Kirjasimen alla, ja saamme apua muun muassa turkulaisilta runolegendoilta. 

Luonnehditte Kitaa provosoivasti kustantamona, jota ”ei kiinnosta proosa”. Mitä teillä on proosaa vastaan?

Meitä ei kiinnosta perusproosa, koska sille löytyy jo rutkasti kustantajia. Tarkoituksena on tarjota väyliä sellaisille teksteille, jotka eivät tällä hetkellä saa tilaa kulttuurikentällä. Proosaakin voitaisiin harkita, jos tulisi vastaan jotain, joka ravistelisi proosaa tekstilajina ja venyttäisi sen konventioita. Esimerkkinä sellaisesta tulee mieleen Eeva Turusen hieno esikoisromaani Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018), jossa kirjoittaja leikkii typografian mahdollisuuksilla. 

Kokemuksemme mukaan taiteen kentällä on turvallista sekoilla.

Toisena esimerkkinä meitä inspiroivasta kirjallisuuslajien ravistelijasta on ruotsalainen Liv Strömquist, joka on lyönyt itsensä valtavirtaan yhdistelemällä sarjakuva-albumeissaan sarjakuvaa muihin, tyypillisempiin kirjallisuudenlajeihin, kuten romaaniin. Tänä syksynä julkaisemme runoa ja sarjakuvaa sisältävän Elina Holopaisen ja Patrik Nybyn Möykky/Rakkaus on vahva demoni -kirjan. Se kokoaa yksiin kansiin kaksi teosta, joilla on juuret samassa projektissa.

Meitä eivät pelota provosoitumisreaktiot, koska kokemuksemme mukaan taiteen kentällä on turvallista sekoilla. On myös hauskaa sanoa asioita suoraan. Esimerkiksi runous on valunut pois isojen kustantamoiden listoilta pienemmille tekijöille. Ei isojen kustantamoiden sivuilla silti lue, että ”meitä ei kiinnosta runous”. Vaikka niinhän se on, kun katsoo niiden katalogeja.

Tänä vuonna Kita on julkaissut myös kaksikielisen runokokoelman. Mistä halunne yhdistellä kieliä tulee? Mitkä kielet teitä kiinnostavat?           

Maailma on monikielinen ja Suomi on monikielinen. Ei tämä nyt ole mikään uusi juttu. Tuntuu keinotekoiselta, että ne pitäisi laittaa eri kansiin, kun ne ovat oikeasti olemassa vierekkäin ja limittäin ja keskenään sekaisin. Haluamme, että kirjallisuus heijastelee tätä. 

Kun juttelee kavereiden kanssa, niin ei siinä päätetä, että nyt puhutaan tätä yhtä kieltä ja mennään sen ehdoilla.

Turku on myös vahvasti kaksikielinen. On hämmentävää, että Suomessa suomen- ja ruotsinkieliset teokset ovat yleensä eri hyllyissä ja niillä on eri kustantajat ja niitä sitten käännetään toiselta kieleltä toiselle. Kun juttelee kavereiden kanssa, niin ei siinä päätetä, että nyt puhutaan tätä yhtä kieltä ja mennään sen ehdoilla. Toivottavasti jo ensi vuonna saamme jotain suomea ja ruotsia yhdistelevää. Meillä on myös monipuolista kieliosaamista omasta takaa, kuten saksaa, unkaria, romaniaa ja ranskaa, mitä aiomme hyödyntää jatkossa. 

Kirjan talolla on myös ollut vaikutuksensa tähän kieliasiaan, koska sen toiminnan eräinä lähtökohtina ovat saavutettavuus ja monikielisyys, jotka ovat myös Kitassa keskeisiä arvoja. Haluamme tarjota väylän esimerkiksi maahanmuuttajataustaisille kirjoittajille, koska he ovat taiteilijoina erittäin marginaalisessa asemassa kun miettii sitä, mitä kautta he saavat kontakteja ja julkaisujaan läpi. He myös tippuvat helposti tukijärjestelmien ulkopuolelle kielimuurin ja byrokratian takia. Ääriesimerkkinä esitystaiteen puolelta on Alpo Aaltokoski Companyn Ali & Alpo -esitys (2017), jonka toinen pääesiintyjä Ali Alawad joutui pakenemaan Suomesta ennen esityksen valmistumista. Alawadin taiteilijuus oli tehnyt Irakista tälle hengenvaarallisen paikan asua, mutta myöskään Migri ei ymmärtänyt tai halunnut tunnustaa tämän kaikin puolin prekaaria positiota.

Minkälaiset tekijät teitä kiinnostavat? Miten paikallisidentiteetti näkyy toiminnassanne?

Meillä ei tällä hetkellä ole resursseja ottaa vastaan pyytämättömiä käsikirjoituksia. Tarkoituksenamme on itse löytää uusia potentiaalisia kirjailijoita ympäristöämme tarkkailemalla. Esimerkiksi runoilijamme Sampo Sihvola ja Ahmed Zaidan ovat olleet aktiivisia muun muassa Turun lavarunoskenessä. Meitä kiehtoo tällainen omaehtoisina toimijoina olo, myös siihen liittyvä vastuu.

Onko teillä manifestia?

Itse asiassa manifesti kirjallisuuden lajina kiinnostaa, ja haaveilemmekin manifestisarjan kustantamisesta! Myös kirjallisuuden metakeskustelun lisääminen on tavoitteissamme, eli haluaisimme tarjota alustan taiteen kentän metatekstiä pohtivalle keskustelulle. 

Haluamme toistaiseksi pitää kiinni optimismistamme, että tällaiset tiukat kärjet kiinnostavat ihmisiä. 

EDIT. Korjattu Sampo Sihvolan nimi.