Kutsukaamme sitä esseeksi, eli johdatus lyyrisen esseen kiisteltyyn lajiin
Lyyrinen essee on yhä useammin käytetty sanapari. Mitä se oikeastaan merkitsee, ja onko sille todella käyttöä? Silvia Hosseinin näkökulmateksti kaivaa esiin esseekeskustelun seuraavan perunan.
Sanaa lyyrinen ei ole juuri käytetty suomenkielisen esseistiikan yhteydessä. Käännösesseitä taas julkaistaan niin vähän, ettei käsite ”lyyrinen essee” ole ehtinyt kotiutua suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun. Monelle lajista kiinnostuneellekin on epäselvää, mitä sillä edes tarkoitetaan.
Sanapari kuulostaa ihanan (ärsyttävän?) eteeriseltä ja vähän salaperäiseltä. Viitataanko ”lyyrisellä” esseen alalajiin vai onko kyse ennemmin tyylistä tai sävystä? Tarvitaanko käsitettä johonkin?
Termi lyric essay (joskus myös lyrical essay) on verrattain tuore. Sen lanseerasi yhdysvaltalaisesseisti John D’Agata vuonna 1997. Hänen mukaansa lyyrinen essee syntyy runon ja esseen rajapinnalla. Kyse olisi siis hybridisaatiosta, jossa kaksi genreä ovat yhdistyneet ja muodostaneet uuden alalajin.
Runon ja esseen vispilänkauppa onkin luontevaa sikäli, että molemmille on ominaista maailman tarkastelu minän kautta. Nimitykset esseeminä ja esseen ääni rinnastuvat lyyrisen minän tai runon puhujan kaltaisiin käsitteisiin, joskin esseessä minän ja kirjoittajan yhteys on yleensä kiinteämpi. Ja toisin kuin vaikkapa proosafiktiossa tai draamassa, lyriikassa ja esseistiikassa ei ole yleensä kyse henkilöhahmoista tai tapahtumista, vaan ennemmin havainnoinnista, ajattelusta ja kielestä.
Ei ole kuitenkaan olemassa yhtä, vakiintunutta lyyrisen esseen määritelmää.
Lyyrisestä esseestä on kirjoittanut myös paljon esillä ollut David Shields. Manifestissaan Reality Hunger (2010) hän esittää lyyrisen esseen pelastavana genrenä, joka tuo luovaa energiaa ja uskottavuutta konventionaalisten romaanien tukahduttamaan kirjallisuusinstituutioon.
Ei ole kuitenkaan olemassa yhtä, vakiintunutta lyyrisen esseen määritelmää. D’Agata ja Deborah Tall muotoilevat, että kyse on ”runollisista esseistä” tai ”esseistisistä runoista”, joissa ”taiteellisuus” on etusijalla tiedon välittämisen sijaan: ”They forsake narrative line, discursive logic, and the art of persuasion in favor of idiosyncratic meditation.”
Shieldsin teos sopii kahteen ensimmäiseen kuvaukseen, sillä se ei ole rakenteeltaan kertova eikä väitteiltään johdonmukainen, mutta manifestina se pyrkii nimenomaan vakuuttamaan lukijansa.
Hänen mielestään lyyristä esseetä voi lukea samanaikaisesti fiktiona ja asiaproosana.
Silti myös Shields korostaa esseen taiteellisuutta, ja hänen numeroiduista fragmenteista koostuvaa kollaasiteostaan on pidetty lyyrisen esseen edustajana. Tiina Käkelä-Puumala täsmentää Reality Hungerin olevan lyyrinen metaessee, ”koska kirjalla on sen muoto josta se puhuu”.
Shieldsin näkemykset ovat sikäli paradoksaalisia, että hänen mielestään lyyristä esseetä voi lukea samanaikaisesti fiktiona ja asiaproosana – ja se voi toteutua myös romaanina. ”Olennaista ei ole muoto vaan asenne kirjoittamiseen”, tulkitsee Käkelä-Puumala. Tällainen epämääräisyys kuulostaa hauskalta, mutta teoreettisesti kestämättömältä ja ennen kaikkea epäkäytännölliseltä.
John D’Agatan määritelmät ovat selkeämpiä, mutta eivät sittenkään kovin tarkkoja. Esseessään ”We Might As Well Call It the Lyric Essay” hän maalailee laveasti, että lyyrinen essee yhdistää henkilökohtaisen esseen subjektiivisuuden ja tutkimusesseen objektiivisuuden kirjalliseksi muodoksi, joka tukeutuu yhtälailla taiteeseen ja faktaan, mielikuvitukseen ja havaintoon, pohdintaan ja argumentointiin.
Kuulostaa hyvältä. Mutta eikö kaunokirjallinen essee ole aina tehnyt näin?
Kirjailija, kirjallisuudentutkija Amy Bonnaffons toteaakin, että esseistit ovat kirjoittaneet ”lyyrisesti” kauan ennen kuin termi institutionalisoitiin. Tämän myöntää D’Agata itsekin: ”– – everything that I loved about ’lyric essays’ was already represented in much of the essay’s past.”
Tiina Käkelä-Puumala tulkitsee myös Reality Hungerin määritelmän lyyrisestä esseestä yksinkertaisesti, no, esseeksi: ”Sanan lähin vastine meillä on suomenkielen [sic] ”taide-essee”, jota yleensä esitetään vastakohtana tieteelliselle esseelle.”
***
Nimitystä lyyrinen essee käytetään joka tapauksessa tietyntyyppisistä esseistä. Onko kyseessä siis todella kaunokirjallisen esseen alalaji? Asiaa voisi lähestyä genreteorian näkökulmasta. Alastair Fowlerin näkemyksiä noudattaen alalajit muodostuvat, kun varsinaiseen lajiin tuodaan jokin uusi aihe. Esseen alalajeja voivat olla muun muassa kuvataide-essee, pop-essee, muistelmaessee tai ilmastonmuutosessee.
Attribuutti ”lyyrinen” viittaisi näin ollen ennemmin lajia joustavampaan moodiin (mode), jonka voisi suomentaa tyylilajiksi. Esseen tyyli voi olla vaikkapa romanttinen, saarnaava, humoristinen, satiirinen... Myös ”lyyrisen esseen” käsitettä käyttävät puhuvat tyylistä: kielen rytmistä ja musiikillisuudesta sekä ilmaisun ”runollisuudesta”, miten adjektiivin sitten tulkitseekin.
Se ei etene johdonmukaisesti argumentoiden, vaan voi jäädä merkityksiltään avoimeksi.
Toisaalta on sellaisiakin alalajeja, jotka eivät ole syntyneet aiheensa vaan rakenteensa perusteella. Esimerkiksi kirjeromaanit eivät käsittele kirjeitä, vaan muodostuvat niistä. John D’Agatan ja Deborah Tallin määritelmässä ”lyyrinen” kertookin tyylin lisäksi esseen muodosta: Lyyrinen essee on usein lyhyt ja iskevä, kuten proosaruno. Se ei etene johdonmukaisesti argumentoiden, vaan voi jäädä merkityksiltään avoimeksi, vihjailevaksi.
Etenkin fragmentaarisuutta on pidetty lyyrisen esseen erityispiirteenä. Amy Bonnaffons teoretisoi fragmenttiesseetä keinona lähestyä epäselviä, määritelmiä pakenevia aiheita. Siinä missä pitkä, yhtenäinen ja sidosteinen proosamuoto sopii varmojen mielipiteiden ilmaisuun, fragmentti toimii kuin runon tai laulun säkeistö, joiden välissä olevan valkoisen tilan hiljaisuudessa lukija (ehkä myös kirjoittaja itse?) suunnistaa merkitystä etsien.
Fragmenttia ovat hyödyntäneet etenkin naiskirjailijat, esimerkiksi Eula Biss, jonka kivun kielentämisen ongelmaa käsittelevä ”The Pain Scale” sekä ”Time and Distance Overcome” ovat esimerkkejä taidokkaista fragmenttiesseistä. Jälkimmäinen kertoo 1800-luvun lopun Yhdysvalloista, missä vasta pystytettyjä puhelinpylväitä käytettiin rasistisiin lynkkauksiin. Luettelomaisen rakenteen avulla Biss tarkastelee teknologisen kehityksen ja moraalittomuuden kylmäävää rinnakkaisuutta.
Miten kirjoittaa niin, etteivät perinteisesti ”feminiinisinä” pidetyt kokemukset jää tekstissä vain vihjeiden tai maininnan tasolle?
Suomenkielisistä fragmenttiesseistä voisi mainita Koko Hubaran ”30 faktaa Jemenistä”. Se muodostuu luetteloiduista katkelmista, jotka kuvaavat koskettavalla tavalla irrallisuuden ja kuulumisen välistä ristiriitaa.
Amy Bonnaffons kuitenkin vastustaa ajatusta, että lyyrinen essee olisi erityisesti naisten laji tai että sukupuolta tulisi käsitellä jollain tietyllä poetiikalla. Hän näkee fragmentaarisuudessa riskinsä. Miten kirjoittaa niin, etteivät perinteisesti ”feminiinisinä” pidetyt kokemukset jää tekstissä vain vihjeiden tai maininnan tasolle – ettei aukkoisuus tule vähätelleeksi jo valmiiksi toissijaisina pidettyjä elämänalueita?
Pulmasta huolimatta Bonnaffons pitää lyyrisen esseen keinoja käyttökelpoisina sukupuolittuneiden kokemusten, etenkin ruumiillisuuden, kielentämisessä. Samoin tekee Joanna Eleftheriou, joka korostaa fragmentaarisuutta mahdollisuutena lähestyä käsityskyvyn ylittäviä hirmutekoja ja traumaattisia kokemuksia.
Tässä mielessä fragmentti ei kuitenkaan ole kategorisesti esseen keino: traumafiktiossa on hyödynnetty aukkoisuutta ja pirstaleisuutta jo kauan ennen kuin esseitä alettiin kutsua lyyrisiksi.
Essee on ylipäänsä luonteva laji vastustaa elämän ja identiteetin vääntämistä narratiiviksi.
Fragmentaarisuutta voi lähestyä myös toisesta nurkasta, kommenttina journalismin, mainonnan ja sosiaalisen median nykyiseen kertomusbuumiin. Essee on ylipäänsä luonteva laji vastustaa elämän ja identiteetin vääntämistä narratiiviksi. Fragmentaarisuus saattaa olla avuksi elämän episodimaisuuden hahmottamisessa, ja lyyrisyys voi toimia kirjoittajan keinona ottaa etäisyyttä esseeminään, tehdä siitä vielä vahvemmin runon puhujan kaltainen kaunokirjallinen konstruktio.
On kuitenkin hyvä huomata, että esseen ei täydy olla rakenteeltaan fragmentaarinen luodakseen ”lyyrisen” vaikutelman. Esimerkiksi Zadie Smithin ilon ulottuvuuksia pohtiva assosiatiivinen ”Joy” ilmaisee merkityksiään myös laukkaavan muotonsa tasolla. Tiffany Brieren kuoleman tematiikkaan paneutuva ”Vision” hyödyntää enemmän novellin kuin runouden keinoja ja jää silti avoimeksi ja suggestiiviseksi: tekstin eettinen kysymyksenasettelu käydään nimenomaan rivien välissä, siinä mitä jätetään sanomatta.
Lisäksi voisi huomauttaa monien genreteoreetikoiden ajattelevan derridalaisittain, että tekstit eivät ”kuulu” mihinkään genreen. Sen sijaan ne käyttävät lajin, monesti useiden lajien konventioita. Toisin sanoen yksittäinen (lyyrinen) essee voi hyödyntää paitsi esseen ja runouden, myös traumafiktion, muistelman, self help -kirjallisuuden tai vaikka keittokirjan lajirepertoaaria.
***
Lyyrisen esseen isukkina John D’Agata on saanut osakseen paljon arvostelua, varsinkin sen vuoksi, miten hän suhtautuu esseen faktuaalisuuteen. Hänen mielestään on rajoittavaa, että esseessä kirjoitetun tulee olla totta, sillä totuuden käsite on itsessään ongelmallinen: ”Knowledge, real knowledge, is problematic the moment we start trying to nail it down.” Saman ongelman äärellä on Shields, joka kirjoittaa, että kaikki muistin prosessoima on fiktiota.
Tietenkään essee ei ilmaise absoluuttisia totuuksia.
Ymmärrän väitteiden epistemologisen ulottuvuuden, mutta en tunnista ongelmaa käytännössä. Tietenkään essee ei ilmaise absoluuttisia totuuksia: kyseessä on kaunokirjallinen teksti, jossa kaikki suodattuu henkilökohtaisen kokemuksen kautta, ilman pyrkimystä akateemiseen objektiivisuuteen. D’Agata on kuitenkin vierastanut totuutta niin paljon, että hän on taiteellisen vapauden ja kielen musikaalisuuden nimissä peukaloinut faktoja ja sepittänyt esseisiinsä tapahtumia ja yksityiskohtia.
Ulottuuko tällainen poetic license myös esseeseen? D’Agatan kriitikoiden mielestä ei todellakaan, koska essee ei ole, eikä sen pitäisi olla, fiktiota.
Mielestäni esseisti saa värittää, liioitella tai jättää kertomatta omaan kokemuspiiriinsä kuuluvia seikkoja ja siten muokata sitä, millaiseksi tekstin esittämä totuus lukijan mielessä muodostuu. Mutta esseistin ei tulisi sepittää mitään, ainakaan niin, että antaa ymmärtää keksimänsä todeksi. On eri asia sanoa, että ”lääkärini oli todella epäystävällinen”, jos hän oli vain vähän penseä, kuin väittää, että ”lääkärini on espoolainen”, jos hän on kotoisin Läyliäisistä. D’Agata on syyllistynyt juuri jälkimmäisen kaltaiseen kynäilyyn.
Jos todellisuus ei maistu, on parempi leipoa vaikka novelli.
David Shields puolestaan ei ole allerginen niinkään faktoille, vaan lainausmerkeille. Hänen mielestään muiden kirjoittamiin teksteihin tulisi suhtautua samalla tavalla kuin sämpläävä rap-muusikko melodioihin, sillä sitaatti kuuluu ainoastaan journalismiin ja tutkimukseen. ”Reality can’t be copyrighted”, hän julistaa.
Shieldsin alkuperäisenä ideana oli poistaa kaikki tiedot sitaattien alkuperästä.
Tiina Käkelä-Puumala kertoo, että Shieldsin alkuperäisenä ideana oli poistaa kaikki tiedot sitaattien alkuperästä, mutta kustantamon lakimiesten vaatimuksesta kirjailija joutui lisäämään sentään viiteluettelon kirjansa loppuun.
Suositun Maggie Nelsonin sitaattiallergia on lievempi: Argonauteissa lainausmerkkejä ei käytetä, mutta ajattelijoiden nimet on merkitty kirjan marginaaliin, mikä onkin ihan tyylikäs ratkaisu. Sen Nelson jättää mainitsematta, että idea on lainattu [sic!] Roland Barthesilta, mutta tällainen varkaus sallittakoon.
En silti suostu uskomaan, että sitaatit uhkaisivat esseen taiteellisuutta, onhan esseistin käymä dialogi muiden tekstien kanssa lajin ominaispiirre. Tällaisessa vähän kuivakassa asiaproosaesseessä lainausmerkit saattavat toimia jopa päinvastoin ja synnyttää odottamattoman, lyyrisen vaikutelman.
”””””””””””””””””””””””””””””””””””””
””””””””””””””””
””””””
***
Esseen legitimiteetti taidemuotona on joka tapauksessa John D’Agatan huolenaihe. Hänen mielestään essee ymmärretään liian kapeasti lajina, joka vain välittää informaatiota. Termi lyyrinen essee muistuttaa hänen mielestään lajin poeettisista mahdollisuuksista: ”What happens when statistics, reportage, and observation in an essay are abandoned for image, emotion, expressive transformation?”
Ymmärrän halun laajentaa käsitystä esseelajin mahdollisuuksista, mutta D’Agata tuntuu taistelevan tuulimyllyjä vastaan. ”Do we really all believe there’s only one way to make an essay?” hän kysyy. Vastaus on nähdäkseni yksinkertainen. Ei kai kukaan esseisti oikeasti ajattele, että essee on yhtä kuin tilastoja ja reportaaseja?
Ehkä ajatteleekin. ”Suomenkieliset esseet ovat kuin akateemisia esitelmiä, että pitää olla hyvin älykäs, tulee argumentointia ja päädytään johonkin tulokseen. Olisi mahdollisuuksia kaunokirjalliselle kerronnalle, voisi käyttää muita muotoja, vaikka kuvia tai elokuvia. Eihän esseessä ole kiinnostavaa argumentointi, vaan miten jotain asiaa käsittelee, miten luodaan yhteyttä”, Monika Fagerholm harmittelee Maaria Ylikankaan haastattelussa.
Jostain syystä esseeseen liittyvät stereotypiat elävät vahvasti.
Vaikka suomenkielisellä esseetaiteella olisi varaa kehittyä moneen suuntaan, yllä olevan tapaiset väittämät eivät ole reiluja eivätkä edes todenmukaisia. Ihan kuin Fagerholm ja D’Agata olisivat lukeneet esseeteosten sijaan kouluaineita tai seminaaripapereita.
D’Agataa onkin arvosteltu historiantajun puutteesta: onhan esseistiikkaa arvostettu taidemuotona yhtä kauan kuin sitä on tehty.
Jostain syystä esseeseen liittyvät stereotypiat elävät vahvasti. Sikäli huoli lajin asemasta on aiheellinen, ainakin suomalaisesta kontekstista tarkasteltuna. Kyse ei ole niinkään siitä, etteikö hyviä esseitä arvostettaisi, vaan siitä, että niitä ei aina osata tai haluta lukea kaunokirjallisuutena. Omasta esikoisteoksestani eräs kirjallisuuden professori totesi, ettei se ollut kirjallisuutta ollenkaan, vaan journalismia.
Luetaan haudanvakavasti, vaikka joka pilkkukin olisi silmänisku.
Voidaan sanoa Tzvetan Todorovia mukaillen, että suomenkielisessä kirjallisuusyhteisössä esseen diskursiiviset ominaisuudet eivät ole tulleet institutionalisoiduiksi niin, että esseetä aukikoodattaisiin kaunokirjallisena lajina. Siksi monesti katsotaan vain tekstin pintatason väitteitä ja jätetään huomiotta tyyli, sävy, murtumakohdat, asennonvaihdokset. Luetaan haudanvakavasti, vaikka joka pilkkukin olisi silmänisku.
Essee ei ole fiktiota, mutta esseessä ei myöskään ole ”kyse” faktoista, eikä edes mielipiteistä. Esseeminän poeettisen äänen vivahteita tulisi kuunnella tarkemmin, samalla tavalla kuin runon.
Joskus tosin on kyse siitä, että teosta markkinoidaan väärässä genressä: Kritiikeissä ei juuri arvioitu Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kaunokirjallisia ratkaisuja eikä teosta voitu huomioida kirjallisuuspalkintolautakunnissa, koska kustantaja oli luokitellut sen tietokirjallisuudeksi. Aino Vähäpesolan mainiota Onnenkissaa taas myydään romaanina. Autofiktiolla kun on kaupallista potentiaalia, toisin kuin esseillä.
Kokeellinen kirjallisuus pyrkii haastamaan rajoja tietoisesti, mutta arkisetkin tekstit pakenevat luokittelua jollain tavalla.
On tietysti niitäkin teoksia, joita voi tarkastella useamman genren edustajana. Moni essee asettuu jonnekin tieto- ja kaunokirjallisuuden välimaastoon. Jyrki Lehtola kynäilee esseen ja pakinan rajalla. Aki Salmelan hienoa, hiekkaa kuvaavista aforismeista koostuvaa Hiekkapäiväkirjaa voisi kutsua yhtä hyvin (lyyriseksi) esseeksi kuin runoteokseksi.
Oikeastaan selvärajaista genreleimaa ei voi antaa millekään tuotokselle, sillä harva teksti noudattaa lajinsa sääntöjä orjallisesti. Kokeellinen kirjallisuus pyrkii haastamaan rajoja tietoisesti, mutta arkisetkin tekstit pakenevat luokittelua jollain tavalla.
Tulkinnan apuvälineenä genreen liittyvä odotushorisontti on silti korvaamaton. Tämän huomaa heti, Alastair Fowlerin sanoin, niistä vastaanoton ongelmista, joita seuraa, kun se puuttuu. Näin on, uupui tieto sitten kustantamon katalogista tai professorin aivoista.
Eleftheriou arvelee, että termi tarjoaisi lukijoille mahdollisuuden osallistua esseen merkitysten luomiseen.
Tästä näkökulmasta ”lyyrisen esseen” käsite voi olla hyödyllinen, sillä nimitys antaisi yleisölle tiedon siitä, millaisten työkalujen kanssa tekstiä kannattaisi lähestyä. Joanna Eleftheriou arvelee, että termi tarjoaisi lukijoille mahdollisuuden osallistua esseen merkitysten luomiseen ja tekisi lukukokemuksesta palkitsevamman.
Kirjoittajille käsite puolestaan mahdollistaisi, niin kuin D’Agata toivoo, uusia tekemisen malleja ja niiden pohjalta sykäyksiä kaunokirjallisesti kiinnostaville kokeiluille esseen parissa: ”We might as well call it the lyric essay – – because we need as many terms as there are passions for this form.”
***
Kriitikot ovat kuitenkin pitäneet ongelmallisena sitä, että moni nimityksen ”lyyrinen essee” alle niputetuista teksteistä on itse asiassa ihan ”tavallisia” esseitä – ja osa ei ole esseitä lainkaan, vaan tarinoita, runoja, matkakirjallisuutta tai jotain aivan muuta. William Deresiewiczin mukaan D’Agatan toimittamat antologiat vääristävät käsitystä paitsi esseestä, myös muista genreistä omine perinteineen ja konventioineen.
Myös Amy Bonnaffons suhtautuu skeptisesti D’Agatan korkeisiin tarkoitusperiin, sillä termi on tuonut lanseeraajalleen ehkä aiheetontakin kulttuurista pääomaa.
Laatukriteerinä sanaa ”lyyrinen” ei tietenkään pitäisi käyttää.
Termiä ”lyyrinen essee” on suomittu myös siksi, että sitä käytetään ylevöittämään laiskasti ajatellut tai muutoin köykäiset tekstit.
Laatukriteerinä sanaa ”lyyrinen” ei tietenkään pitäisi käyttää. Mielestäni Monika Fagerholmin Meri jää etäiseksi ja epämääräiseksi, vaikka sitä lukisi kuinka lyyrisestä vinkkelistä. Maggie Nelsonin Sinelmien ilmaisu viehättää, mutta teos esittää syvällisempää kuin onkaan. Tero Tähtisen esseekokoelma Virginian hiukset on äiteline sananvalintoineen runollinen sanan peruskoululaisessa merkityksessä. Mutta makuasioista sopii kiistellä.
Toinen asia on se, onko genren jalostaminen aina niin tärkeää. Alastair Fowler muistuttaa: ”The value of Hamlet has more to do with its profound exploration of life than with its contribution to revenge tragedy.” Yksittäinen teos voi olla merkittävää kaunokirjallisuutta, vaikka se ei toisi lajiinsa rakenteellisesti tai tyylillisesti mitään mullistavaa.
Esseen voima ei perustu tiedon ja mielikuvituksen, ajattelun ja tunteen erottamiseen, vaan niiden keskusteluttamiseen.
Ja jos essee tutkailee genrensä rajoja, ei sitä ole välttämättä tarpeen erikseen nimetä. ”Lyyrinen essee” voi olla joissain tapauksissa käyttökelpoinen termi, mutta näkisin silti lajin kokonaisuudessaan janana, jonka toisessa päässä on akateemisiin konventioihin sidottu tutkimusessee ja toisessa proosarunoa tai aforismia lähentelevä fragmenttiessee. Yksittäinen teksti asettuu johonkin kohtaan tai seilaa janalla joustavasti: on yhdessä lauseessa teoreettinen, toisessa runollinen.
William Deresiewicz toteaa osuvasti, että esseen voima ei perustu tiedon ja mielikuvituksen, ajattelun ja tunteen erottamiseen, vaan niiden keskusteluttamiseen.
Toivotan suomalaiseen kirjallisuuteen tervetulleeksi kaikenlaiset esseet ja rohkeat kaunokirjalliset kokeilut, mutta muistutan, että esseen ydintä on – vastalauseista huolimatta – argumentti. Se voi perustua esimerkiksi faktoihin, itsetutkiskeluun, kulttuurin ilmiöiden tulkintaan tai näiden yhdistelmään, kuten Deresiewicz hahmottelee.
Nimenomaan argumentointi tekee esseestä kiinnostavan.
Sanaa ei pidä ymmärtää samoin kuin mielipidekirjoituksessa. Esseisti ei (välttämättä) pyri taivuttamaan lukijaansa jonkin näkemyksen kannalle. Kyse on omien havaintojen, kokemusten ja tuntemusten herättämien mietteiden kehittelemisestä kohti jotain yleisemmän tason ajatusta ihmisluonnosta, kulttuurista, yhteiskunnasta tai maailmankaikkeudesta.
Tuo ajatus voi olla varma, merkittävä, vallankumouksellinen – tai hyvinkin pieni, intuitiivinen.
Usein se on pelkkä ehdotus. Esimerkiksi tällainen: jos on essee, kutsukaamme sitä esseeksi.
Silvia Hosseinin teksti on ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa 1/2020. Lue Tiina Käkelän vastine Hosseinin tekstiin täältä.
Lähteet
Biss, Eula 2005: The Pain Scale. Seneca Review. http://www.snreview.org/biss.pdf Luettu 18.10.2019.
– – 2009: Time and Distance Overcome. Notes from No Man’s Land. London: Fitzcarraldo Editions.
Bonnaffons, Amy 2016: Bodies of Text: On the Lyric Essay. The Essay Review. http://theessayreview.org/bodies-of-text-on-the-lyric-essay/ Luettu 8.10.2019.
Briere, Tiffany 2015 [2014]: Vision. The Best American Essays 2015. Ed. Ariel Levy. Boston: Mariner Books.
D’Agata, John 2015: We Might As Well Call It the Lyric Essay. Seneca Review. http://www.hws.edu/senecareview/dagata_le.pdf. Luettu 8.10.2019.
Deresiewicz, William 2017: In Defence of Facts. The Atlantic. http://www.theatlantic.com/magazine/archive/2017/01/in-defence-of-facts… Luettu 8.10.2019.
Dess, DG 2019: The Perils and Pitfalls of the Lyrical Essay. The Los Angeles Review of Books. https://lareviewofbooks.org/article/the-perils-and-pitfalls-of-the-lyric-essay/ Luettu 8.10.2019.
Duff, David (ed.) 2000: Modern Genre Theory. Harlow, England: Pearson Education.
Eleftheriou, Joanna 2017: Is Genre Ever New? Theorizing the Lyric Essay in its Historical Context. Assay: A Journal of Nonfiction Studies. https://www.assayjournal.com/joanna-eleftheriou-is-genre-ever-new-theorizing-the-lyric-essay-in-its-historical-context.html Luettu 8.10.2019.
Fagerholm, Monica & Martin Johnson 2012: Meri. Neljä lyyristä esseetä. Helsinki: Teos.
Fowler, Alastair 2002 [1982]: Kinds of Literature. An Introduction to the Theory of Genres and Modes. Oxford: Clarendon Press.
Frow, John 2006: Genre. New York & London: Routledge.
Hubara, Koko 2017: Ruskeat Tytöt. Helsinki: Like.
Käkelä-Puumala, Tiina 2013: Totta siteeksi. Luutii. http://www.luutii.ma-pe.net/totta-siteeksi/ Luettu 18.10.2019.
Nelson, Maggie 2019 [2009]: Sinelmiä. [Bluets.] Suom. Kaijamari Sivill. Helsinki: S&S.
– – 2018 [2015] Argonautit. [The Argonauts.] Suom. Kaijamari Sivill. Helsinki: S&S.
Salmela, Aki 2017: Hiekkapäiväkirja. Poesiavihkot #9. Helsinki: Poesia.
Shields, David 2011 [2010]: Reality Hunger. A Manifesto. New York: Vintage Books.
Smith, Zadie 2018: Feel Free. London: Hamish Hamilton.
Tall, Deborah & John D’Agata 2007: The Lyric Essay. Seneca Review. https://www.hws.edu/senecareview/lyricessay.aspx Luettu 8.10.2019.
Tähtinen, Tero 2014: Virginian hiukset. Esseitä havahtumisesta. Turku: Savukeidas.
Vähäpesola, Aino 2019: Onnenkissa. Helsinki: Kosmos.
Ylikangas, Maaria 2015: Uima-altaalla katsellen merta ja muita palasia. https://nuorivoima.wordpress.com/2015/09/17/123/ Luettu 18.10.2019.
