Rakkaudesta lajiin – lyyrisen esseen murtuma

Lyyrisen esseen mukanaan kantama muutos voi olla yllättävän suuri. Keskustelu lajista, totuudesta, fragmentista ja esseestä jatkuu Tiina Käkelän vastineessa. 

 

”Onko kyseessä siis todella kaunokirjallisen esseen alalaji?”, ”Vai onko kyse ennemmin tyylistä tai sävystä? Tarvitaanko käsitettä johonkin?” kysyy Silvia Hosseini lyyristä esseetä käsittelevässä esseessään.

Mietin tätä hetken. Viimeisin kysymys on helpoin, lyyristä esseetä tarvitaan, ja tämän kirjoituksen jatkon voi lukea pitkänä perusteluna sille, miksi näin on. Mutta kysymys lajista, alalajista, tyylistä ja sävystä… Ei sillä, että minulla ei olisi niistä mielipidettä. Sillä vain ei ole tässä yhteydessä hirveästi väliä, koska laji ei palaudu yksittäisen lukijan kokemukseen ja mielipiteisiin. Lajin kanssa mennään aina metatasolle, yhteisesti jaettuun tai jakamattomaan, tai niin pitkälle historiaan, että perspektiivi alkaa kadota.

Lajeja ja niiden ominaisuuksia on yritetty kartoittaa jo kauan ennen kuin oli olemassa mitään kirjallisuudentutkimukseksi identifioituvaa tieteenalaa. Lajeista on toki tehty myös kirjallisuusteoriaa eli systematisoivia yleistyksiä, mutta keskustelu lajeista elää ennen kaikkea siellä, missä kirjallisuutta tehdään, kustannetaan, markkinoidaan, arvioidaan, ostetaan, arkistoidaan ja luetaan.

Puhe lajin määrittelemättömyydestä on vain toinen tapa ilmaista, että olemme tekemisissä taideproosan kanssa.

Laji on siinä mielessä jännä kirjallisuusaihe, että kirjallisuuden kuvailemista ja määrittelemistä lajin kautta yleisesti kavahdetaan ja jopa vastustetaan, ja samalla kaikki kuitenkin sitä harjoittavat. Tekstiä luetaan ja kirjoitetaan aina jonakin. Esiymmärrys tekstin lajista on aina olemassa ennen lukemisen aloittamista ja se ohjaa lukijan tulkinnallisia ennakko-odotuksia. Ilmaukset ”lajirajoja ylittävä” tai ”lajien sulautuminen” ovat nekin merkityksellisiä vain suhteessa lajin käsitteeseen. Itse asiassa puhe lajin määrittelemättömyydestä on vain toinen tapa ilmaista, että olemme tekemisissä taideproosan kanssa. Selkeät lajiluokitukset kuuluvat viihteeseen, jonka täytyy löytää kohdeyleisönsä nopeasti. Taustalla häilyy myös oletus, että useampaa lajia hyödyntävä taideproosa olisi jo lähtökohtaisesti ja kaikissa tapauksissa kehittyneempää kuin – kuvaava ilmaus jälleen – genrefiktio.

*** 

Voimme keskustella loputtomasti lajiluokitusten oikeellisuudesta tai lajien sulautumisesta, mutta emme osaa tehdä kirjallisuuden kanssa oikein mitään ilman lajin käsitettä. Kuten Amy Bonnaffons toteaa, saamme nautintoa sekä asioiden luokittelusta että kaikesta mikä ylittää luokittelun. Tämä paradoksi selittää jotain lyyrisen esseen tilanteesta.

Lyyrisessä esseessä on jotain hankalasti sulatettavaa.

Lyyrisen esseen käsitteen institutionalisoi 1990-luvun lopulla amerikkalainen kirjallisuuslehti Seneca Review, ja erityisesti esseisti John D’Agata, joka on julkaissut lehdessä ”lyyrisen esseen” nimikkeen alla tekstejä useilta eri kirjoittajilta sekä toimittanut laajoja esseekokoelmia. Kuten Hosseini tuo tekstissään esiin, lyyrisestä esseestä on kiistelty oikeastaan alusta asti. Niillekin kirjoittajille, joita pidetään lajin edustajana, lyyrisessä esseessä on jotain hankalasti sulatettavaa.  

Monet lyyrisen esseen kuvauksista nostavat määreeksi jonkin yksittäisen piirteen, kuten runon ja esseen yhteensulautuminen D’Agatan esipuheessa ”We Might as Well Call It the Lyric Essay” (2015). Näiden kahden genren liitolla on omaelämäkerrallinen tausta: D’Agata kertoo, miten tietokirjoittamisen ja runouden yhdistelmä kiinnosti häntä juuri siksi, että hän oli opiskellut molempien kirjoittamista erillisissä yliopiston koulutusohjelmissa, ja oivalsi muita esseistejä kuunnellessaan haluavansa kirjoittaa juuri näiden lajien välissä olevaa, uudenlaista kirjallisuutta, joka yhdistäisi runouden assosiatiivisuuden proosan kertovuuteen.

Bonnaffonsille uusia muotoja luovat tekstuaaliset innovaatiot kertovat aina myös tarpeesta hahmottaa elettyä todellisuutta.

Amy Bonnaffonsille puolestaan lyyrisen esseen fragmentaarisuus ja tekstin visuaalisuus ovat sen keskeisiä ominaisuuksia.  Bonnaffonsille uusia muotoja luovat tekstuaaliset innovaatiot kertovat aina myös tarpeesta hahmottaa elettyä todellisuutta, kuten ruumiillisen kokemuksen sirpalemaisuutta ja sanallistumattomuutta. Tai sitten nettielämän tuottamaa olemisen tapaa, jota luonnehtii katkelmallisuus, välittömyys ja nopeat siirtymät.

David Shieldsin Reality Hunger -manifestissa (2010) lyyrinen essee määritellään fiktion keinojen käyttämiseksi asiaproosan kehyksissä. Lyyrisen esseen kirjoittajalla on fiktion kirjoittajan vapaus, mutta hänen ei tarvitse jakaa sitä fiktion kirjoittajan taakkaa, että on luotava sepitettä, joka on todentuntuista ja uskottavaa.  

Shieldsin lainaustekniikka on brutaalia ja tehokasta.

Tai siis…hetkinen. Edellinen väite onkin kirjan lähdetietojen perusteella sitaatti Ben Marcusin esseestä ”The Genre Artist” (2003). Koska Reality Hunger koostuu tosiaan pelkistä fragmenteista, joista suurin osa on sitaatteja muiden kirjoittajien teksteistä, en ole lukijana koskaan varma siitä, onko sitaatti mukana kirjassa edustamassa kirjailija Shieldsin mielipiteitä, vai onko se valittu muuhun aineistoon nähden tuottamansa kontrastin vuoksi, siis puhtaasti esteettisistä syistä tuomaan draamaa ja dialogia. Minunko tämä pitäisi päättää? Siinä missä sitaatit Maggie Nelsonin Argonauteissa (2018) tyylikkäästi kaiuttavat kertojan monologia, ja punovat traditiota edustavan kirjoittajajoukon osaksi teosta, Shieldsin lainaustekniikka on brutaalia ja tehokasta. Toisinaan haluan tarkistaa sitaatin kirjoittajan kirjan lopusta, toisinaan sillä ei ole mitään merkitystä.

***

Innostuin Shieldsin manifestista aikoinaan tavattomasti ja innostun edelleen. Reality Hunger -kirjan merkitys ei ole siinä, että Shields olisi jonkinlainen lyyrisen esseen paradigmaattinen määrittelijä. Ei hän ole. Muutamassa kirjan fragmentissa käsitellään eksplisiittisesti lyyristä esseetä, mutta ne ovat sitaatteja, joten voidaan sanoa, että Shields ottaa käsitteen aika lailla annettuna. Merkityksellistä on sen sijaan se, millaisiin yhteyksiin lyyrinen essee kirjassa asettuu. Shieldsin käyttämistä sitaateista ja hänen itse kirjoittamistaan tekstikatkelmista nousee toistuvasti esiin kysymys toden ja fiktion suhteesta, joka on aina ollut proosalle keskeistä.

Reality Hungerissa käsitellään paljon esseetä, mutta ennen kaikkea suhteessa romaaniin, ilmeiseen fiktioverrokkiin, jota vasten essee näyttäytyy vähän samankaltaisena, mutta perustavalla tavalla jonakin muuna. Shields (kyllä, tarkistin) näkee romaanin alusta lähtien sekamuotona, jossa erilaiset realistista dokumentaatiota edustavat aineistot – journalismi, päiväkirjat, kirjeet, maantieteellisen kuvaukset, omaelämäkerralliset faktat – järjestetään uudelleen, muotoillaan ja esitetään fiktiona.

Rinnastuksillaan Shields liittää yhteen kirjoitustavan, jota toisessa kontekstissa kutsutaan lyyriseksi esseeksi, kokeelliseen proosafiktioon.

Koska näkemyksemme romaanista silkkana fiktiona on jo ylimääräytynyt ja automatisoitunut, sellaiset romaanit, jotka tuovat diskursiivisen moniaineksisuutensa selvästi esiin ovat välttämättömiä lajin uudistamisen kannalta (restore the novelty of the novel, kääntymätön sanaleikki). Sama sekamuotoisuus luonnehtii myös lyyristä esseetä. Tulkintani onkin, että näillä rinnastuksillaan Shields liittää yhteen kirjoitustavan, jota toisessa kontekstissa kutsutaan lyyriseksi esseeksi, kokeelliseen proosafiktioon. Eli – toistan nyt hiukan itseäni – olennaista ei ole muoto, vaan asenne kirjoittamiseen.

***

Mitä tämä voisi tarkoittaa käytännössä? Jotain sellaista kuin esimerkiksi George Saundersin romaanissa Lincoln in the Bardo (2017), jossa käytetään rinnakkain autenttisista historiallisista sitaateista koostuvaa kollaasia ja draamallisia monologikatkelmia. Romaanissa genreraja näyttää kulkevan kerronnan sisällä, tarkemmin sanoen tämän- ja tuonpuoleisen välillä.1

Lyyrisen esseen fragmentaarisuus on ehdottoman kiinnostava piirre, vaikka kaikki lyyriseksi lasketut esseet eivät sitä käytäkään. Aura Sévon liittää esseessään ”Rakkaudesta siniseen, intohimosta kieleen, halusta omaelämäkerralliseen teoriaan” (2018) fragmentaarisuuden kulttuurisesti vaiettuihin asioihin sekä sanallista ilmaisua pakeneviin, tyypillisesti ruumiillisiin kokemuksiin. Hosseini näkee fragmentaarisessa muodossa yhtenäisen narratiivin vastustamista ja muistuttaa, että proosan puolella myös traumafiktio käyttää fragmentteja.

Fragmentti oli varhaisromantikoille jotakin suurempaa kuin rajoiltaan selkeä, ehjä teos.

Itselleni lyyrisen esseen fragmentaarisuus tuo mieleen kaikuja jostain kaukaa varhaisromantiikasta, jossa fragmenttimuotoa pidettiin juuri verbaalisena kurotuksena kohti nimeämätöntä, yleensä ylimaallista ideaa tai jumaluutta. Fragmentti oli varhaisromantikoille jotakin suurempaa kuin rajoiltaan selkeä, ehjä teos. Fragmentin reuna oli samalla ymmärryksen raja ja rajalla kohtaamme asioita, jotka juuri ja juuri käsitämme, kohtaamme ylevän isolla Y:llä. Moderni lukija näkee tekstifragmenttien välisessä tyhjässä tilassa tulkinnallisten kamppailujen paikan, koska kukaan ei voi varmuudella sanoa, mitä siellä on.

***

Hosseini ihmettelee, miksi D’Agata tai Suomessa Monika Fagerholm vaativat lisää kaunokirjallisia käsittelytapoja esseeseen – eikö niitä muka jo ole? Jos puhutaan suomalaisesta kontekstista, niin ymmärrän Fagerholmin vaatimuksen 80-luvulla nuoruutensa eläneen perspektiivistä. Parikymppisenä en olisi voinut kuvitellakaan, että joskus tarttuisin esseekirjaan, koska se tarkoitti vakavien miesten tekstejä vakavista aiheista. Erno Paasilinna, Johannes Salminen, Georg Henrik von Wright. Mutta luettuani saman ikäisenä Veijo Meren Aleksis Stenvallin elämän (1973) hätkähdin ja vaikutuin. Voinko näinkin kirjoittaa historiallisista henkilöistä: reflektiivisesti, ironisesti, omia kokemuksia ja omaa näkemystä selkeästi argumentoiden, mutta ilman viitteen viitettä? Luulin lukevani elämäkertaa, en vielä tiennyt lukevani esseetä. Naisten kirjoittamiin esseisiin tutustuin vasta paljon myöhemmin.

Poetiikat muuttuivat – tavoilla, joiden ymmärtämiseen menikin sitten aika kauan.

Pitääkö meidän ajatella, että lyyrisen esseen alle niputetut ilmiöt eivät edusta mitään uutta esseen historiassa – vain siksi, että itse nimitystä lyyrinen essee ei voi pitää kovin onnistuneena? Otan vertailun vuoksi esimerkin proosafiktion puolelta. Postmodernismi-termin oikeutuksesta ja kuvausvoimasta on kiistely ehkä 40 vuotta, mutta nekin, jotka pitävät termiä harhaanjohtavana tuskin kiistävät sitä, että jotain tapahtui angloamerikkalaisessa fiktiossa ja muuallakin 1960–1980-luvuilla. Poetiikat muuttuivat – tavoilla, joiden ymmärtämiseen menikin sitten aika kauan.

Entä jos onkin niin, että lyyrinen essee ei ole laji ollenkaan, vaan edustaa historiallista murtumaa esseen traditiossa? Amy Bonnaffons toteaa, että lyyrisen esseen nimellä kulkevan muodon suurin innovaatio voi olla siinä, että se saa meidän kiinnittämään huomiota omiin lukustrategioihimme.

Reality Hunger -manifestissa dokumentaarisen tai sellaisenaan lainatun aineiston käyttö ei koske pelkästään kaunokirjallisuutta, vaan kyseessä on ilmiö, joka läpäisee erilaisia esittäviä muotoja tosi-tv:stä kuvataiteisiin. Tästä näkökulmasta lyyrisen esseen korkeakirjallinen marginaalisuus katoaa, ja se muuttuu osaksi jotain isompaa kulttuurista muutosta.

Tutkimus, faktat, journalismi: emme arvanneet joutuvamme puolustamaan niitä. 

”Totuus muodostaa hupenevan resurssin. Ja siitä resurssista kertovan fiktion täytyisi pitää kiinni, mikäli se aikoo olla kulttuurinen merkitysten muodostaja vielä tulevaisuudessakin”, kirjoitin Reality Hunger -kirjasta seitsemän vuotta sitten. Silloin viittauskohteena oli kaikenlaisen simulaation ja teknologisen välittyneisyyden kasvava valta kokemuksiimme. Kuinka toisenlaiselta nämä ongelmat kuulostavat nyt, kun niiden päälle on tullut jotain paljon kauheampaa: vaihtoehtoisten totuuksien aika, jolloin populistiset liikkeet hyökkäävät kaikkea sellaista vastaan, jonka luulimme olevan niin järkkymätöntä, että se kestää teoreettisen kyseenalaistamisen ja kritiikin. Tutkimus, faktat, journalismi: emme arvanneet joutuvamme puolustamaan niitä. 

Hosseini tarttuu yritykseeni löytää suomenkielinen vastine lyyriselle esseelle, ja antaa ymmärtää, että se päätyy jonkinlaiseen kehään. Niin päätyykin. ”Taide-essee”, lähin vastine minkä löysin, on juuri sillä tavalla antikvaarinen – kuin komedian kutsuminen huvinäytelmäksi – ettei siitä löydy vastausta kysymykseen, mistä puhumme, kun puhumme lyyrisestä esseestä. Taide-essee on myös hyvin epämääräinen (käsitteleekö se taidetta vai tuleeko sitä lukea taiteena, vai pitääkö sen täyttää molemmat ehdot?) ja se määrittyy vain vastakohdan kautta joksikin ei-tieteelliseksi. Totuus on, että hyvää suomenkielistä vastinetta ei ole käsitteelle, joka koetaan ongelmalliseksi myös alkukielellä. Mutta kirjoittamisen tapa, johon nimi viittaa on jo täällä.   

 

Se on hankalaa. Sen kanssa on elettävä.

 

 

 

Lähteet:

Bonnaffons, Amy 2016: Bodies of Text: On the Lyric Essay. The Essay Review. http://theessayreview.org/bodies-of-text-on-the-lyric-essay/ Luettu 10.1.2020

 

D’Agata, John 2015: “We Might As Well Call It the Lyric Essay”. Seneca Review. http://www.hws.edu/senecareview/dagata_le.pdf  Luettu 6.1.2020

 

Hosseini, Silvia 2020: ”Kutsukaamme sitä esseeksi, eli johdatus lyyrisen esseen kiisteltyyn lajiin”. Nuori Voima 1/2020.

 

Käkelä, Tiina 2019: ”Välitila”. Nuori Voima 1/2019.

 

Käkelä-Puumala, Tiina 2013: ”Totta siteeksi”. Luutii. http://www.luutii.ma-pe.net/totta-siteeksi. Luettu aina silloin tällöin.

 

Meri, Veijo 1973: Aleksis Stenvallin elämä. Helsinki: Otava.

 

Nelson, Maggie 2018: Argonautit. Suomentanut Kaijamari Sivill. Helsinki: S&S.

 

Saunders, George 2017: Lincoln in the Bardo. New York: Random House.

 

Sévon, Aura 2018: ”Rakkaudesta siniseen, intohimosta kieleen, halusta omaelämäkerralliseen teoriaan. Maggie Nelson ja amerikkalaisen lyyrisen esseen lumo”. Niin&Näin 2/2018 (84–87)

 

Shields, David 2011: Reality Hunger. A Manifesto. New York: Vintage Books. (2010)

 

• 1. Kun käsittelin romaania esseessäni ”Välitila” (Nuori Voima 1/2019), tuntui luontevalta käyttää samaa kollaasimuotoa, jota romaani itsekin hyödynsi.