Kuuntelija ei olekaan empaattinen - katsaus Rachel Cuskin romaanitrilogiaan
Rachel Cuskin proosassa emme näe viisaita yksilöitä ja heidän rohkeita valintojaan, vaan useimmiten itseään ehostavia narsisteja, kirjoittaa Herman Raivio.
Hang on to your ego, hang on, but I know that you’re gonna lose the fight.
- Beach Boys
”Fiktio on keinotekoista ja noloa. Kuvailu ja hahmo ovat kuolleet. Olen varma, että omaelämäkerrallisuus tulee lisääntymään taiteessa.” Brittiläinen kirjailija Rachel Cusk provosoi vuonna 2014 Guardianin haastattelussa, mutta ei erityisen uskottavasti. Hän itse oli tullut tuotantonsa autobiografisessa vaiheessa tien päähän. Vuosina 2001-2012 Cusk julkaisi kolme muistelmateosta, joista varsinkin Aftermath: On Marriage and Separation sai kotimaassaan kylmän vastaanoton. Kirjailijan valintoja äitinä ja vaimona arvosteltiin aivan raivona, mistä seurasi parin vuoden lamaannus. Sitten piti keksiä jotain muuta.
Cusk kehitti kerrontatavan, jossa päähenkilö häivytetään taustalle kuuntelijan rooliin. Romaanissa ei ole juonta tai tapahtumia, ainoastaan puhuvia suita ja kaksi korvaa. Tulee vaikutelma dokumentaarisuudesta, hiljaisesta tarkkailijasta, joka vain kirjaa ylös kuulemansa. Vaikutelma voi myös pettää.
Kiinnostavuus on aivan muualla, Cuskin ainutlaatuisessa tekniikassa.
Syntyi The Outline -romaanitrilogia, jonka osia ovat Outline (2014), Transit (2017) ja Kudos (2018). Kaisa Kattelus on kääntänyt trion S&S:lle nimillä Ääriviivat, Siirtymä ja Kunnia. Cuskin lauseen ilmavuus ja ajatuksen vaivihkainen pistävyys on siirtynyt vakuuttavasti suomeksi. Teokset noudattavat samaa kaavaa: päähenkilö Faye tapaa ihmisiä ja kuuntelee heidän elämäntarinoitaan. Vuonna 1967 Kanadassa syntyneessä kirjailijassa ja Fayessa on yhtymäkohtia. Molemmat ovat kirjailijoita, eronneet, menneet uusiin naimisiin ja kummallakin on kaksi lasta. Trilogiaa ei ole kuitenkaan hedelmällistä lukea autofiktiona. Kiinnostavuus on aivan muualla, Cuskin ainutlaatuisessa tekniikassa.
Hänen laatunsa on myös noteerattu. ”Cuskin katse on tarkka ja hänen havaintonsa viisaita ja pakahduttavia”, Susanna Laari kirjoittaa Helsingin Sanomissa. Saman lehden Eleonoora Riihinen komppaa sanomalla, että trilogia on ”säkenöivän älykäs, viiltävän tyly, pakahduttavan kaunis. Aikamme klassikko”. Jotain poikkeuksellista Cusk tosiaan näyttää kertomukselle tehneen.
Kuka huijaa ja ketä
Trilogia käsittelee nimenomaan kertomista; mitä kerromme itsellemme, mitä muille itsestämme, miten kerromme, mitä kerromme mielellämme, mitä jätämme kertomatta, mitä emme halua kuulla ja niin edelleen. Cusk tuntuu olevan ajan tasalla, kun ajattelee ns. kerronnallista käännettä, kaiken tarinallistamista ja kokemuksellisuuden korostamista nykyään.
Trilogian aloittavassa Ääriviivoissa Faye matkustaa Ateenaan, jossa opettaa kirjoittamista. Keskustellaan autobiografisuudesta. Kurssilla oleva poika ei arvosta lajia. Hänen mukaansa ihmisten taipumus fiktionalisoida omia kokemuksiaan on suorastaan vaarallinen, koska silloin oletetaan, että he ovat tärkeämpiä kuin luulevatkaan. Eräs tyttö opponoi: ihmisellä täytyy olla joku elämäntarina, ihmisen olemassaololle tietty muoto. Elämäntarinoita Faye matkallaan myös kuulee.
Hän ei usko romanttisesti, että ihmiset voivat noin vain muuttua tai kehittää itselleen tyystin uuden arvomaailman.
Faye itse pohtii muutosta. Hän ei usko romanttisesti, että ihmiset voivat noin vain muuttua tai kehittää itselleen tyystin uuden arvomaailman. Sen sijaan uusi puoli voi uinua ihmisen sisällä ja odottaa oikeita olosuhteita, jotka havahduttavat sen.
Siirtymässä Faye on eronnut, asuu Lontoossa ja remontoi uutta kotiaan. Naisen tapaamat tutut ja tuntemattomat heijastelevat kaikki jollain tavoin hänen uutta elämäntilannettaan. ”Olin alkanut nähdä omia pelkojani ja toiveitani heijastuneina itseni ulkopuolelle, olin alkanut nähdä toisten ihmisten elämän oman elämäni kommentaarina.”
Kirjan keskeisimmässä jaksossa hän osallistuu kirjallisuusfestivaalien omaelämäkerrallisuutta käsittelevään paneeliin. Toisen panelistin, mieskirjailijan, mukaan kirjoittamisessa on mukana lapsellista kostonhalua, ainakin jonkun verran. Joka muuta väittää, valehtelee. ”Kirjoittaminen oli vain tapa ottaa oikeus omiin käsiinsä. Jos tästä kaipasi todisteita, sopi katsoa niitä, joilla oli syytä pelätä kirjailijan rehellisyyttä”, mies julistaa.
Mieltä hiertää muun muassa kirjallisuuden selviytymiskyky turhuuden markkinoilla.
Päätösosa Kunniassa Faye vierailee jälleen kirjallisuusfestivaaleilla. Hän kohtaa haastattelijoita ja muita kirjailijoita. Mieltä hiertää muun muassa kirjallisuuden selviytymiskyky turhuuden markkinoilla. Fayen kustantaja sadattelee kirjailijoita, jotka ”pitävät oikeutenaan saada kansien väliin kaiken, mitä suvaitsivat kirjoittaa – riippumatta siitä, halusiko joku lukea sitä vai ei”.
Eräs kirjallisuustoimittaja pitää vaikeista teksteistä, mutta äärimmäinen negatiivisuus vie hänestä vain umpikujaan. Tosin hän ei kerro, mitä vikaa umpikujassa on. Negatiivisissa kirjailijoissa on miehestä pelotonta rehellisyyttä, mutta samalla rehellisyyttä on vaikeaa ottaa vastaan. ”Ihmisen kyky itsepetokseen on ilmeisesti loputon”, Ääriviivoissa vuorostaan sanotaan.
Trilogia käsittelee tavalla tai toisella rehellisyyden, itsepetoksen ja kertomisen monimutkaista suhdetta.
Kirjallisuusmiesten luonnekuvat ovat Kunniassa järjestään hirvittävämpiä kuin naisten. Omahyväiset mieskirjailijat jättävät naiset sivuun tai sitten naiset liehittelevät mahtimiehiä. Vastapainoksi Faye kuulee tarinan kreivittärestä, joka pitää linnassaan kirjailijaresidenssiä, jonne on kutsunut lähinnä nuoria miehiä itseään viihdyttämään. Romaanin vaikuttavassa loppukohtauksessa Faye itse joutuu osalliseksi miehisessä rituaalissa.
Kunnian yhtenä teemana voisi olla hallintapakko. Ihmiset kontrolloivat omaa ja muiden elämää. Mieskirjailija tottelee älykellonsa käskyjä. Pieni tyttö rankaisee vanhempiaan väärien sanojen käyttämisestä. Konferenssivieras hallitsee todellisuutta kirjoittamalla kaiken muistiin. Hän kyselee muilta, mutta välttelee, kun häneltä kysytään. Silti hän puhuu paljonkin itsestään.
Ammattikertojia
Ihmiset saavat suurta mielihyvää, kun pääsevät puhumaan itsestään. Silloin ahdistuskin sulaa. Faye kuuntelee lentokoneessa miehen tarinointia: ”Hän oli virkistynyt puhuessaan, ja hurja ahdistuksen ilme oli pehmentynyt jutuniskijän joviaaliksi naamioksi. Sain sellaisen käsityksen, että hän oli kertonut samoja tarinoita ennenkin ja nautti niiden kertomisesta, aivan kuin olisi oivaltanut, että kun menneet tapahtumat eivät enää kirpaise, niiden läpikäyminen antaa mielihyvää ja voimaa.”
Ikään kuin henkilöt puhuisivat jostain ulkopuolisesta, eivät itsestään.
Puhujien sukupuolet, iät ja yhteiskuntaluokat vaihtelevat, mutta heissä on yksi yhteinen piirre: kaikki ovat hyviä kertojia. Tarinoissa on hallittu rakenne, aikajana ja roolitus. Ikään kuin henkilöt puhuisivat jostain ulkopuolisesta, eivät itsestään. ”Cuskin hahmot ovat eläneet koko ikänsä kulttuurissa, joka on opettanut heidät näkemään itsensä näyttelijöinä merkityksellisissä tarinoissa”, Sheila Heti kirjoittaa. Kun äänessä on kirjailija, hän on tietenkin jo lähtökohtaisesti kerronnan ammattilainen, mutta muut eivät jää toiseksi.
Joonas Säntin mukaan Cuskin keskustelumuodossa on alussa uskottavuusongelma, koska ”jokainen kohtaama henkilö kykenee tuottamaan äärimmäisen tarkkaa analyysiä omasta elämästään ja persoonastaan”. Henkilöt tosiaan ilmaisevat itseään hämmästyttävän yhdenmukaisesti, samalla nuotilla. Säntti ei silti koe asiaa puutteena, koska uskottavaksi kirjoitettu dialogi voi olla mitäänsanomatonta.
Fayen tapaamat ihmiset ovat rakentaneet elämästään eheitä tarinoita häivyttäen ristiriidat. Ääriviivoissa eräs mies antaa pitkässä kertomuksessaan ex-vaimolleen roiston roolin. Faye moittii miestä siitä, että tämä uhraa totuuden voitokkuutensa takia. Kun Faye osoittaa myöhemmin aukon miehen tarinassa, mies häkeltyy ja yrittää suudella.
Kunniassa Faye havaitsee yhden naisen tarinassa vahvaa tulkintaa: ”Hänen tarinansa antoi olettaa, että ihmiselämää voivat hallita kerronnan lait, sanoin, ja kaikki ne käsitykset kostosta ja oikeutuksesta, joita kertomus vaatii, mutta tosiasiassa tämä illuusio syntyi vain hänen omasta tulkinnastaan.”
Kunnioittamaton katse
Ihmiset puhuvat itsestään, koska pelkäävät, että muuten minä katoaa. ”Historiassa hiljaisuus merkitsee unohtamista, ja juuri sitähän ihmiset pelkäsivät eniten silloin, kun unohdukseen oli vaipumassa heidän oma historiansa”, Ääriviivoissa todetaan. Asian voi nähdä niinkin, että ihmiset hirttäytyvät omaelämäkertoihinsa ja egoihinsa.
Monologit tarvitsevat yleisön. Kunhan se ei esitä kiusallisia kysymyksiä. Fayella ei ole kuitenkaan aikomustakaan kunnioitta toisen rakasta identiteettikertomusta.
Hän ei ole myöskään niin passiivinen kuuntelija kuin on annettu ymmärtää. Faye kertoo perheestään ja kommentoi ihmisiä paljonkin ääneen ja äänettä. ”Cuskin tyyliin ei sovi ’objektiivisuus’, ’nöyryys’, ’passiivisuus’ tai mikään muukaan vaatimaton piirre, jota arvostelijat ovat hänen proosastaan käyttäneet”, Merve Emre huomauttaa.
Emme näe viisaita yksilöitä ja heidän rohkeita valintojaan, vaan useimmiten itseään ehostavia narsisteja.
Faye ei lakoa ihastuksesta, kun kuulee upean ihmisen mahtavan elämäntarinan. Kun katsoo hänen tapaamiaan ihmisiä, ymmärtää miksi. Emme näe viisaita yksilöitä ja heidän rohkeita valintojaan, vaan useimmiten itseään ehostavia narsisteja. Mitä syvemmälle he menevät itseensä, sitä enemmän he kutistuvat. Ja muuttuvat naurettaviksi. Tämä on ”totuus” heistä ja sen Faye paljastaa. Juuri ihmisten suuruuskuvitelmat tekevät trilogiasta niin hauskaa luettavaa.
Ihmisten ulkoisetkin kuvaukset ovat myrkyllisiä. Faye katsoo Kunniassa mieskirjailijaa: ”Hänen kasvojensa iho riippui löysänä ja muodosti klovnimaisia laskoksia, jotka korostivat hänen ilmeidensä muutoksia, ja huoneen ankarassa valossa hän näytti aavemaiselta, melkein kalmaiselta.” Naiskirjailija ei pääse sen vähemmällä: ”Hänen hiuksensa olivat pörrössä ja valuivat olkapäiden alapuolelle takkuisina tukkoina, ja iho oli kelmeä niin kuin ihmisellä, joka ei juuri koskaan käy ulkona. Hänellä oli pyöreät, löysät, vähän hämmentyneet kasvot, ja hänen huulensa olivat raollaan.”
Hän saattaa olla tämän hetken julmin kirjailija.
Eräällä naisella on epätavallisen pitkä kaula ja pienehkö pää, kuin hanhella. Hänen äänessään on kaakattava sävy, mikä korostaa hanhimaista vaikutelmaa. Faye mainitsee joka kerta kaakatuksen, kun nainen avaa suunsa, minkä jälkeen naista on vaikea ottaa vakavasti.
Emre kirjoittaa, että ”Cusk voi olla usein huomaavainen, mutta myös säälimätön”. Hän saattaa olla tämän hetken julmin kirjailija. Katy Waldman taas miettii, ovatko rehellisyys ja armottomuus Cuskille yksi ja sama asia. Tulee vähitellen ymmärrettäväksi, miksi Faye vaikenee niin usein ihmisten edessä. Ehkä hän hiljenee inhosta tai puhtaasta hämmästyksestä toisen itsetiedottomuuden edessä.
Herman Raivion teksti on ensimmäinen osa Nuoren Voiman Rachel Cusk -teemaista lukupakettia, julkaisemme seuraavat osat huomenna ja ylihuomenna.
Kirjallisuutta:
Cusk, Rachel: Ääriviivat (Outline, 2014). Suom. Kaisa Kattelus. 207 s. S&S, 2018.
Cusk, Rachel: Siirtymä (Transit, 2017). Suom. Kaisa Kattelus. 218 s. S&S, 2019.
Cusk, Rachel: Kunnia (Kudos, 2018). Suom. Kaisa Kattelus. 203 s. S&S, 2020.
Emre, Merve: "Of Note. Rachel Cusk’s unforgiving eye". Harper’s Magazine, June 2018. https://harpers.org/archive/2018/06/of-note/
Heti, Sheila: "Rachel Cusk, The Art of Fiction No. 246." The Paris Review, Spring 2020. https://www.theparisreview.org/interviews/7535/the-art-of-fiction-no-24…
Kellaway, Kate: "Rachel Cusk: Aftermath was creative death. I was heading into total silence." The Guardian, 24.8.2014. https://www.theguardian.com/books/2014/aug/24/rachel-cusk-interview-aft…
Laari, Susanna: "Avioeron mukana katosi koko eletty yhteinen elämä – ”Miten kestää kipua tuhoamatta itseään”, kirjailija Rachel Cusk pohti ja sai päälleen vihan vyöryn." Helsingin Sanomat, 15.5.2019. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006105244.html
Riihinen, Eleonoora: "Rachel Cuskin ylistetyn romaanitrilogian viimeinen osa kertoo hyytävällä tavalla ihmisten julmuudesta ja naisten epätoivosta." Helsingin Sanomat, 26.4.2020. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006486766.html
Säntti, Joonas: "Hiljainen omatunto." Kiiltomato, 31.12.2018. https://kiiltomato.net/rachel-cusk-aariviivat/
Waldman, Katy: “Kudos,” the Final Volume of Rachel Cusk’s “Faye” Trilogy, Completes an Ambitious Act of Refusal. The New Yorker, 22.5.2018. https://www.newyorker.com/books/page-turner/kudos-final-volume-rachel-c…
