Laulu syntymättömille lapsille
Margaret Atwood on sanonut ilmastonmuutoksen olevan kaiken muutos. Mutta miten se muuttaa taiteita? Laura Gustafsson, Juha Hurme, Pauliina Leikas ja Olavi Uusivirta kertovat.
Tuholta välttyäksemme meidän on määriteltävä uudelleen se, miten näemme ihmisen osana luontoa ja luonnon järjestelmää. Tämä on pitkä ja vaikea tie, jossa taide voi olla merkittävä suunnannäyttäjä.
Ilmastonmuutos aiheuttaa eittämättä kärsimystä ja kuolemaa. Se voi silti olla myös pelinrakentaja, game changer, joka auttaa meitä punnitsemaan sivilisaatiomme ihanteita, käyttäytymistä ja tapoja uudestaan. Ilmastonmuutos voi luoda uusia arvoja ja yhteiskunnallisia muutoksia, joista osa on välttämättömiä, ellemme halua tuhota planeettaamme lopullisesti.
Taiteella voi olla merkittävämpi rooli ilmastonmuutoksessa kuin osaamme tällä hetkellä kuvitella. Se voi auttaa osoittamaan tilanteen vakavuuden tässä ja nyt. Ilmastonmuutokseen sisältyy moraalisen muutoksen mahdollisuus, jota taide voi ruokkia. Ilmastonmuutos pakottaa meidän kysymään perustavanlaatuisia kysymyksiä, kuten mitä on hyvä elämä ja mitä tarvitsemme sitä etsiessämme. Jatkuvaan kasvuun keskittyvä teknis-taloudellinen edistysusko perustuu kuoleman kieltämiselle.
Kysyin eri alojen taiteilijoilta, miten he asian kokevat. Kirjailijat Juha Hurme ja Laura Gustafsson, Mustarinda-seuran toiminnanjohtaja Pauliina Leikas ja näyttelijä-muusikko Olavi Uusivirta ovat kaikki huomanneet muutoksen aloillaan. Ekologiset teemat näkyvät nykyään kaikessa taiteessa: kuvataiteessa, yliopistojen opetustarjonnassa, kirjallisuudessa, tanssissa, elokuvissa.
Niitä ihmisiä meidän pitää rakastaa, jotka eivät ole syntyneet vielä ollenkaan
Koputan hirsitalon puiseen oveen. Minut toivottaa lämpimästi tervetulleeksi teatteriohjaaja, kirjailija Juha Hurme. Ennen kuin kiivetään yläkertaan, poltetaan tupakkaa ja kerätään posti talteen.
”Petra! Johannes tuli nyt. Me mennään ylös juttelemaan”, huutaa Hurme vaimolleen, joka tulee tervehtimään iloisesti Touko-lapsi sylissään.
Kiipeämme ylös.
Istun pehmeälle nojatuolille, josta näkyy Pyhäjärvi ja ruskainen maisema. Hurme istuu puiselle jakkaralle, vieraanvarainen mies kun on. Hän avaa samalla paksuja kirjekuoria, joiden sisältä paljastuu kirjoja. Tietenkin.
”Kaiken lähtökohta on se, että luen paljon, oli kyse sitten teatterista, kirjoittamisesta tai ohjaamisesta. Monipuolisen maailmankuvan kehittely on ollut lapsesta lähtien tärkeää.”
Hurme vaikuttaa väsymättömältä. Uusia kirjoja syntyy vakaaseen tahtiin, Teatteri Jurkassa hän esittää soolomonologia, ja suomenruotsalaiselle teatteriryhmälle ohjattu Peter Weissin näytelmä pyörii Universumissa. Neljän päivän työviikosta jää aikaa alle vuoden ikäiselle Touko-lapselle.
”Tietty toi poika on niin kiva juttu, että se antaa uuden merkityksen ihan kaikelle.”
Hurme aikoo hiljalleen jättää instituutioteatterin, koska hän haluaa antaa tilaa nuoremmille ja keskittyä kirjailijan työhön. Samanaikaisesti mielessä on kypsynyt ajatus uudenlaisesta luontoteatterin tekemisestä, jossa yhdistyisi vaellus, retkeily ja kulttuuriperinnön vaaliminen.
Viitenä kesänä hän on esittänyt Samuli Paulaharjun novelleihin perustuvia näytelmiä Lapin erämaassa, jonne yleisö on kiltisti tarponut perässä. Tänä vuonna esitys pidettiin kilometrin korkeudella Halti-tunturilla.
”Se on ollut älyttömän tärkeää ja hauskaa. Jotain sen kaltaista toimintaa aion jatkaa. Ajatus, että yleisöä pitäisi olla todella paljon, on pudonnut pois. Autiotupakulttuuri perustuu siihen, että siellä käyvät ne, jotka todella jaksavat nähdä vaivan lähteä sinne.”
Tätä Hurme pohtii tulevassa kirjassaan, jonka selkäranka on rakennettu tunturiteatterin ympärille.
”Se on laajempi mietintö ihmisestä ja ekosysteemistä. Ja mikä saamelaisten perintö meille oikein on ja miten sitä on käsitelty ja miten sitä ehkä pitäisi käsitellä.”
Hurme on huolissaan monesta meneillään olevasta luontoa tuhoavasta hankkeesta, muun muassa Jäämeren radasta, jonka tarkoitus on vauhdittaa arktisen alueen liiketoimintaa, erityisesti kaivosteollisuutta. Hurme on korostanut tieteen ja taiteen merkitystä kaikessa työssään. Vaikka ihmiskunnan tekojen seuraukset - ilmastonmuutos, biodiversiteetin köyhtyminen, kuudes sukupuutto - ovat olleet jo pitkään tiedossa, emme juurikaan muuta käyttäytymistämme.
”Se on ällistyttävää. Tilanne on silti monimuotoisempi. Olemme myös oppineet virheistä. Voisimme kuvitella myös ihan toisenlaisia skenaarioita: ettei ihmiskuntaa olisi enää. Sekin olisi ihan mahdollista”, sanoo Hurme.
”Kuitenkin tahtoa kehittää tietoa, oikeita välineitä ja elämäntapoja on ollut koko ajan. Valtavan tärkeää on muistaa kaikissa ekologisissa kysymyksissä, että ihan valtaosa ihmiskunnan historiaa on miesten historiaa. Puolet ihmiskunnasta ja parhaista aivoista on pelattu pois ja ehkäisty sen aivokapasiteetin kehittyminen”
”Viimeisen sadan, viidenkymmenen, kahdenkymmenen vuoden ajan se on voimakkaasti kehittynyt ja toivottavasti jatkossa tehostetusti tätä kapasiteettia vapautuu käyttöön. Tämä on minulle yksi toivon säie”, miettii Hurme.
”Ihminen on ollut niin vähän aikaa ihminen. Eläin on sataprosenttisen itsekäs. Se miettii lisääntymistä ja omaa pesuettaan. Sille on koodattu ihan selkeästi tällainen ajatus että…”
Kun Hurme puhuu tulevien sukupolvien kohtalon hetkistä ja eläimille tyypillisestä pesueen suojelusta, samanaikaisesti alakerrasta alkaa kuulua pianonsoittoa.
”Poikani siellä soittaa”, hymähtää Hurme ja kadottaa hetkeksi ajatuksenjuoksun.
Hurme on koulutukseltaan biologi. Hän korostaa kaiken olemassa olevan yhteyttä. Luonnontieteilijälle luonto on yhtä kuin kosmos.
”Maailman suurimman kaupungin sementoiduin keskipiste on luontoa ehdottomasti, hyvin erikoisella tavalla manipuloitua luontoa. Luonto ei ole vain viheralue kaupungissa tai kansallispuisto, joka on erikseen rajattu. Se on käsite, joka ei rajaudu pelkästään maapalloon ja ilmakehään tai meidän tähtijärjestelmään. Loppujen lopuksi luonto ja kosmos ovat sama asia. Avaruuden lämpötasapainon kanssa me kamppaillaan.”
Luonnon kiertokulkuun kuuluu uudelleen syntyminen ja tuhoutuminen. Luonnon näyttämöltä poistuvat kaikki vuorollaan, myös ihminen, joka on pöllähtänyt maapallolle evoluution mittakaavassa hyvin äskettäin.
”Tiedämmekin paleoliittiselta aikakaudelta, että ihminen on ollut aivan kauhea peto toisille ihmisille. On ollut tietty älli, tietyt aseet ja se on ollut julmaa meininkiä”, kertoo Hurme.
”Ja me olemme sen aikaisten trumppien jälkeläisiä. Läpilyönnin hetki on tapahtunut noin kymmenentuhatta vuotta sitten, ehkä allekin. Yksinkertaisesti ajattelen, että matka ihmisyyteen on vielä alkuaskelmissa.”
Biologiassa puhutaan vaeltajista. Ne ovat vähemmän aggressiivisia kuin paikoilleen asettuvat lajit. Syy saattaa olla vaelluksesta aiheutuva rasitus, joka karsii “heikot” ja “vahvat” matkan aikana pois. Voiman näyttäminen ja hierarkkinen pelleily kun vie turhaa energiaa.
Kenties siksi myös Juha Hurme on äärimmäisen rauhallinen, pitkien matkojen juoksija, ikuinen vaeltaja. Hänen sielunmaisemaansa kuvaa englantilaisen Nick Lowen kappale ”(What's So Funny ‘Bout) Peace, Love and Understanding?”.
”Minä työskentelen rauhan ja sivistyksen puolesta, koska väkivalta on aina huono uutinen. Me tarvitaan hyviä mahdollisuuksia tulevaisuuden ihmisille, tyyssijaa vähän paremmille kuin me. Heillä on paremmat koneälyt kuin meillä. Meidän täytyy tietysti itsekin setviä niin paljon kuin vaan pystymme.”
”Mä itseasiassa rakastan teknologiaa. En usko taaksepäin kääntymiseen. Tavallaan kaikki toivo on tuolla, että vielä syntymättömät lapset ratkaisevat nämä suunnattomat ongelmat”, sanoo Hurme.
Hurme ei puhu ainoastaan ilmastonmuutoksesta, vaan globaalista tasa-arvosta, luonnon kunnioittamisesta ja edistyksestä, joka ei perustu veriseen kilpailuun.
”Mun mielestä olisi todella mahtavaa jos koneäly ratkaisisi nämä”, naurahtaa Hurme.
Eikä meidän tarvitse kopioida julmaa luontoa vaan päättää itse, missä määrin tahdomme tehdä samoin kuin muut lajit tai luonnon järjestelmä.
”Niitä ihmisiä meidän pitää rakastaa, jotka eivät ole syntyneet vielä ollenkaan.”
Hurmeen nuorin lapsi on alle vuoden ikäinen. Kun Touko on samanikäinen kuin Hurme tällä hetkellä, 59, maailma on kuin tuntematon planeetta nykyiseen verrattuna.
”Se maailma on ihan erilainen, en yhtään tiedä minkälainen, mutta sen pitää olla kulttuurisesti aivan erilailla järjestäytynyt, koska jos se on samanlainen kuin nyt, sitä ei ole enää olemassa. Voi olla, että joitakin ihmisheimon rippeitä pyörii tuolla asfalttisoturityyppisesti. Tätä ei vain pidä pelätä.”
Hurme ei kuitenkaan kuulu tuomiopäivän puhallinorkesteriin. Hänen kirjoissaan ja teatterityössään on hyväntuulinen pohjavire, kosminen ironiantaju. Ja se on tarkkaan harkittu tyylikeino erottautumiseen myös muista taiteentekijöistä.
”Muodikkaiden dystopiakuvastojen väljähtänäisyyden sijalle pitää keksiä jotain omaperäisempää. Kaksi viimeisintä kirjaani Nyljetyt ajatukset ja Niemi, puhumattakaan teatteriesityksistä, ovat tosi valoisia teoksia”, sanoo Hurme.
”Vaikka Niemi on tylyäkin tarinaa nationalismin älyllisestä mahdottomuudesta ja sen valheellisuudesta, se on kuitenkin tosi hyväntuulinen kirja. Nyt jos milloinkaan sellainen rohkaiseminen ja lohtu, joka ei saa perustua tyhjälle ajatukselle, on tosi tarpeen.”
Rohkeus kantaa valoa pimeyden keskellä on Hurmeen mielestä tärkeää.
”Se on vihoviimeinen heikkouden ajatus, että antaa pelon lamaannuttaa. Jos olet samalla koko ajan pessimismin, huonojen ajatusten kantaja, myrkytät ja lamaannutat itsesi aikana, jolloin pitäisi toimia ja tehdä jotain rakentavaa.”
Palataan siihen, millainen maailma on, kun Touko lähestyy kuuttakymmentä vuotta.
”Sanotaan näin, kun lapsi on tietenkin hyvin rakas, että maailma on yllättävänkin monikulttuurinen, ja on pystytty ymmärtämään, että ihmisillä on riittävän paljon yhteisiä arvoja, johon ilmastonmuutos on suuri opettaja. Ilmastonmuutos ei tunne minkäänlaisia etnisiä tai poliittisia rajoja, vaan on kaikkien yhteinen asia. Siitä voi oppia.”
Viime kädessä kysymys on siitä, että ihminen ja muut eliöt tarvitsevat ilmaa hengittämiseen ja ravintoa pysyäkseen elossa. Tietynlaisen ekologisen hyvinvoinnin ja diversiteetin tila on säilyttävä, jotta elämä on mahdollista.
”Vääränlainen pessimismi tai toivottomuus on todella löysä asenne. Oli tilanne mikä tahansa, yrittäminen ja rakentavien tapojen etsiminen on kaikista mukavin vaihtoehto viettää elämäänsä, vaikka oltaisiin millaisen katastrofin lähellä”, sanoo Hurme.
Koska Hurmeen maailmankuvassa kaikki ovat yhtä, hän suhtautuu myötämielisesti myös muihin ihmisiin. Empatian historia on pitkä.
”Neandertalinihmisestä tiedetään, että keskinäisissä tai eläinten välisissä kamppailuissa ‘muusiksi menneet’ ihmisyksilöt ovat voineet vielä elää kymmeniä vuosia loukkaantumisen jälkeen. Se ei ole voinut tapahtua millään muulla tavalla kuin sillä, että heistä on pidetty huolta. Näin pitkälle viety altruismi puuttuu eläimiltä.”
Hurmeen sanoin taide on holvi, joka kannattelee koko yhteisön rakennetta. Ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa meillä on jaettu ongelma, joka koskee meitä kaikkia. Onko taide viimeinen oljenkortemme, joka voisi vielä pitää taivaankannen paikallaan, muuttaa ajatteluamme empaattisemmaksi?
”Kyllä taiteella ja laajemmin sanottuna kulttuurilla on suuret mahdollisuudet asenteiden muuttamiseen. Tämä ei tapahdu suoranaisesti saarnaamalla, koska lopputulos on huonoa taidetta. Taiteen keinot ovat epäsuoria ja ovelia, se juuri tekee siitä taidetta.”
Ilmastonmuutos pakottaa meidät sitoutumaan osaksi ekosysteemiä. Se muistuttaa, että ihmislaji ja kaikki sen tuottama on osa luontoa.
”Tässä on juuri se taiteen mahdollisuus. Asiat todella voidaan nähdä monenlaisessa valossa. Kulttuurillinen taiteellisesti koodattu viestintä voi hyvin maailmassa. Mä en hirveästi hurraa Coca-Cola -juomalle, mutta heidän mainoksissaan voi olla loistavaa estetiikkaa ja dramatiikkaa, vaikka siinä mainostetaan kehnoa tuotetta, jonka markkinat on järjettömät. Se voi olla erinomaisen taiteellisesti muotoiltu mainos silti. Me opimme siitä taiteen kieltä ja se oppi voi olla hyödyllistä silloin, kun luemme jotain miljoona kertaa arvokkaampaa teosta”, sanoo Hurme.
”Meillä on mahdollisuus monien eri taiteenalojen ja ihmisten panoksella keskustella tärkeällä tavalla teemoista, niin ettei se ole propagandaa tai vastarintaa. Nykyteknologia on mahdollistanut taiteen kielen laajan leviämisen.”
Hurme on ”piilottanut” osan omasta paikallisesta taiteestaan tunturin taakse teatteriin, jossa sen yleisö on pieni verrattuna vaikka Kansallisteatteriin tai kirjojen lukijoihin, joita on tuhansia.
Hurme näkee, että ympäristöteemat ovat merkittävästi lisääntyneet kaikessa taiteessa.
”Pienet jutut voi heijastua monella tavalla ja se on mielenkiintoinen ketju. Se antaa mahdollisuuden taiteilijoille, joiden joukossa on tiedonhalua ja herkkyyttä ymmärtää, minkälaisessa jamassa tämä planeetta on. Olipa hän sitten töissä designin alalla, näytelmien kirjoittaja, elokuvantekijä tai ties mikä haikurunoilija, ympäristöteemat tulevat sieltä esiin”, sanoo Hurme.
”Keskimäärin, mitä nyt vaikka vuoden aikana kirjoitan, aika hyvin ympäristöteemat sieltä löytyvät. Ei se ole edes sellaista, mitä erityisesti suunnittelen, koska se on niin väistämätöntä. Ne teemat ovat niin pinnassa meidän ajattelevien ihmisten mielessä nyt, että niistä oman mielensä sisällöistä kukin taiteilija tekee oman työnsä ja ilmaisee itseään.”
Taide ilmenee Hurmeelle ensisijaisesti kirjallisuuden kautta. Suurin osa hänen ajastaan kuluu satoja, ellei tuhansia vuosia vanhojen teosten lukemiseen, vaikka hän kokee olevansa “nykyajan ihminen”. Löytyy myös tuoreita esimerkkejä kirjallisuudesta, jossa ihmisen ja luonnon suhdetta on käsitelty onnistuneesti.
”Yuval Noah Harari, niin muodikas henkilö kun onkin, ja olisi helppo olla jotenkin kyyninen, on tuonut todella tärkeitä asioita esiin hämmästyttävällä ja kauniisti muotoillulla tavalla. Ansaittua levikkiä. Mä kunnioitan voimakkaasti tätä. Kirjailijahan on juutalainen homo. Mä tarkoitan, että hänen lukijoissaan on monenlaisia ihmisiä. Ne heijastusvaikutukset ovat isot”, sanoo Hurme.
Vielä on yksi hieman kummallinen kysymys Hurmeelle: Miten Olli Jumppanen suhtautuisi ilmastonmuutokseen?
Maiju Lassilan teoksessa Pirttipohjalaiset (1911) esitetään sadunomainen myytti, ikuisesta metsäläisestä, tervaa polttavasta kansasta alku-Suomessa.
”Mä pidän Pirttipohjalaisia merkittävänä teoksena ja siinä kaiken sielu on käsittämätön Olli Jumppanen, jonka nenässä on melko iso syylä. Tässä huikeassa tarinassa syylä saa koko Suomen, eli Pirttipohjan yhteisön ihan sekaisin, sotaan. Kaikki ihmissuhteet vääristyvät, ollaan tuhon partaalla ihan kerta kaikkiaan”, selostaa Hurme.
”Toisin kuin muissa Lassilan teoksissa, Pirttipohjalaisissa on lempeä agenda, eli riitaisa itsensä tuhoon suistava systeemi päättää kuitenkin käräjöidä asiat selväksi. Oikeudenkäynnin istunto, joka kirjassa esitellään, on täysin järjenvastainen: kukaan ei puhu oikeastaan mitään, mikä pitäisi paikkaansa.”
”Asioiden sopiminen tervehdyttää yhteisön ja he löytävät mahdollisuuden jatkaa elämää. Meidän pitäisi unohtaa myös kosto ja lähteä rakentamaan eteenpäin. Se ei tarkoita menneisyyden kieltämistä. Tulee antaa sijaa anteeksiannolle ja vihalle, joka tappaa syyttä suotta. Me tarvitsemme vihan unohtamista.”
”Ja nyt mä vastaan sun kysymykseen. Kun Olli Jumppasesta on kerran kysymys, niin hänellä selkeästi olisi juuri sellainen suomalainen mielenlaatu, että aika pitkään hän sanoisi, että ei ole ilmastonmuutosta. Hän keksisi latteita puolusteluita, mitkä on omaa laiskuuttaan pönkittämään rakennettu.”
Mutta.
”Tulisi se piste, jolloin hän joutuisi toteamaan, että oli väärässä. Olli Jumppasella oli nimenomaan se taito, että hän uskalsi sanoa ääneen olleensa väärässä, ja siellä on kehityksen mahdollisuus. Hän olisi voimakkaasti rakentamassa elämää ja tekemässä nyt kaiken mahdollisen. Hän eli lapsiaan varten. Siihen aikaan, kun teos on kirjoitettu, suomalaisia on ollut vain 1,5 miljoonaa. Hän saisi ilmastonmuutoksesta erinomaisen motiivin ja olisi aivan eturintamassa.”
Vain mielikuvitus voi meidät pelastaa
”Ilmastonmuutosta on pakko käsitellä ja pilkkoa se osiin. Se on haaste, jonka ihan mielelläni otan. On tarpeeksi dystopioita, joissa näytetään kaikista hirvein vaihtoehto. Tärkeintä on miettiä miten voimme elää tämän kanssa, tämän jälkeen, ja miksi ylipäätään olemme tässä tilanteessa”, sanoo kirjailija, teatterintekijä Laura Gustafsson.
”Ilmastonmuutoksen käsitteleminen ja siitä puhuminen ovat muuttumassa taiteen kentällä. Olen opettanut jonkin verran Teatterikorkeakoululla, jonne on viime vuosina tullut ekologiaan liittyviä opintokokonaisuuksia. Nämä asiat kiinnostavat opiskelijoita, opettajia ja professoreita enemmän kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten.”
Vuonna 2012 Gustafsson ja kuvataiteilija Terike Haapoja aloittivat taiteellis-tieteellisen Toisten historia -hankkeen, jossa tutkitaan maailmanhistoriaa eläinten näkökulmasta. Posthumanistinen projekti sai Gustafssonin havahtumaan.
”Vaikka pystyin teoriassa vaihtamaan eläimen olotilaan ja ajattelutapaan, minulle tuli vasta pari vuotta sitten sellainen kokemus, että astuin ihmisyydestä syrjään ja menin jonkun toisen näkökulmaan. Se oli erikoinen hetki. Maailma näyttää jokaisesta olennosta hieman erilaiselta. Ymmärrän, että kaikilla ihmisillä ei ole tullut sitä tajuamista. Nykyinen näkökulma on todella ihmiskeskeinen, ja myös valkoinen ja miehinen.”
Taiteen kautta voi harjoitella ihmisyyden taitoja.
Gustafssonin ja Haapojan Museum of Nonhumanity - Epäihmisyyden museo kiertää tällä hetkellä maailmaa: loppuvuodesta Taiwanissa, ensi vuoden toukokuussa kokonaan uutena teoksena Amsterdamissa.
”Epäihmisyyden museossa käsittelemme ihmisen ja eläimen välistä rajaa. Miten ihminen on rakennettu? Miten eläin on rakennettu? Miten tämä raja on luotu? Millainen filosofinen, uskonnollinen ja kulttuurinen järjestelmä on ylläpitänyt sitä? Paikalliset toimijat, joille on annettu tämä kysymyspatteristo, ovat pohtineet miten nämä käsitteet heidän kulttuurissaan toimivat.”
”Länsimainen maailmankatsomus on saastuttanut koko maapallon ja kaikkien ihmisten mielet.”
Fossiilisten raaka-aineiden, kuten öljyn, hiilen ja maakaasun, palamisesta syntyvät kasvihuonepäästöt ovat ilmastonmuutoksen suurimpia syitä. Ihmiskunta kuluttaa päivässä 97 miljoonaa barrelia öljyä. Yhdysvaltalaiskirjailijan Upton Sinclairin Oil!-teokseen (1926-27) perustuva elokuva There Will Be Blood (2007) kertoo ihmisen ristiriitaisesta suhteesta öljyyn.
”Siinä tulee hienosti esiin, miten öljy riivaa meidät. Pirullista on, että siihen liittyy paljon hyviä ja ihania asioita. Öljy on hirvittävä luonnonvoima ja me ollaan kusessa, kun ollaan päästetty se valloilleen.”
”Meillä on Teriken kanssa myös pitkäaikaisempi suunnitelma, jossa haluamme käsitellä öljyä ja niitä kaikkia henkiä ja olentoja, joita on öljyssä”, kertoo Gustafsson.
Taide voi kolistella ajatuksia ja toimia henkisenä herättäjänä uudelle aikakaudelle, jolla ei ole vielä yhtenäistä kulttuurista kuvastoa. Maailma ilman öljyä, ihminen ilman öljyä.
”Taiteen tehtävä ei ole informoida. Minun tehtäväni ei ole kertoa teoksissani, että tällaista paskaa tapahtuu. Se tieto pitää saada muualta. Ihmisyyteen ja ihmiskuvaan vaikuttaminen on suurin ongelma. Tästä asiasta ovat kirjoittaneet muun muassa Tere Vadén ja Antti Salminen. Pitää keksiä toisenlaisia tapoja olla ihminen”, sanoo Gustafsson.
Luopumisen tematiikka on haastavaa.
”Mä olen todella fossiilisubjekti, ja on vaikea kuvitella muunlaista elämää tai ajatella, että se olisi kivaa. Minusta on mukavaa, että voin mennä kauppaan ja ostaa mitä ruokaa vaan, asua kerrostalossa, kaupungissa ja tehdä asioita, jotka liittyvät kaupungissa asumiseen. En voi sanoa, että olisin valmis luopumaan kaikesta tästä. Olen kasvanut maailmassa, jossa onnellisuuteen ja turvallisuuteen liittyy energian hyödyntäminen. Miten muuttaa tätä kokemusta?”, pohtii Gustafsson.
”Kun kasvattaa lasta on tärkeää miettiä, minkälaisen maailman tekee ‘normaaliksi’. Onko lentäminen normaalia?”
Juha Hurme sanoi, että saarnaaminen on huonoa taidetta. Myös Gustafsson jakaa tämän ajatuksen.
”Kirjoittamalla yritän löytää toisenlaisia tapoja ajatella ja nähdä maailma, tuntea mielihyvää ja asennoitua toisiin todellisuuksiin. En usko, että saarnaaminen auttaa yhtään.”
”Varsinkin, kun on itse niin epäpuhdas. Ei minulla ole rahkeita tai halua elää kuin Korpisoturin päähenkilö, kun ei ole pakko.”
Gustafssonin romaani Korpisoturi (2016) kertoo Ahmasta, survivalistista, joka elää metsämökissä maailmanloppua odottaen. Päähenkilöllä on vääristyneen vinoutunut tapa nähdä oma valmiutensa selviytyä katastrofista.
”Olen aina rakastanut dystopioita ja ollut suuri zombie-elokuvien fani, survivalismin tutkimisen ajatus on lähtenyt sieltä. Nyt ei hirveästi tule katsottua enää zombie-elokuvia, koska me olemme siinä apokalyptisessä maailmassa nyt. Se ei ole enää hauskaa. Nyt niitä voi katsoa dokumentteina tai selviytymisoppaina zombie-apokalypsista.”
Gustafsson toivoo tulevaisuuden taiteelta keinoja haastaa vallitsevaa ihmiskäsitystä, jossa ihminen on suvereeni, luonto ja eläimet toissijaisia.
”Toivoisin, että taiteessa ei teeskenneltäisi enää, että kaikki on niin kuin ennen, ja tehdään tämä ihmissuhderomaani tai kamarinäytelmä, jossa on samat speksit kuin kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten. Mahdollisten maailmojen kartoittaminen ja vastakkainasettelusta pois pääseminen ja sellaisen kuvaston luominen, missä ne asiat, jotka olemme tottuneet näkemään vastakkaisina, ovatkin samanarvoisia. Isoimpana esimerkkinä ihmisen ja eläimen välinen kuvitteellinen raja, johon liittyy paljon hierarkioita. Myös ihminen ja luonto. Sen purkaminen on hyvin keskeinen asia”, pohtii Gustafsson.
150 miljoonaa tuotantoeläintä tapetaan ihmisen ruuaksi päivittäin.
”Eläimen kategoria ei ole mikään biologinen raja, sinnehän voidaan tunkea myös toisia ihmisiä. Pakolaistilanteet tulevat pahentumaan ilmastonmuutoksen aiheuttamien kriisien takia, ja kysymys onkin, miten nämä toiset ihmiset kohdataan.”
Taide on ajattelun työkalu, jonka keinot yhdistävät abstraktilla tavalla esimerkiksi politiikan, tunteet ja filosofian. Taide voi resonoida tunnekartaston kanssa, jota meidän on vaikea muulla tavoin pukea sanoiksi.
”Taidehan on portti mielikuvitukseen, ja sitä kuvittelua nyt todella tarvitsemme, että osaamme nähdä myös muita vaihtoehtoja. Taiteen puolella suora tunteisiin vetoaminen ja tunteiden herättäminen on mahdollista ja jopa suotavaa”, sanoo Gustafsson.
”Leena Krohnin kirjoista, esimerkiksi Hotel Sapiensista (2013), olen saanut inspiraatiota. Se miten koneet hoitaa ja pitää ihmisiä, että ne eivät ole vahingoksi itselleen tai muille. Eeva Kilpi oli aikaansa edellä kirjoittaessaan 80-luvulla eläinasioista. Häntä on pidetty ihan outona tyyppinä.“
”Eläinteollisuudessa on pystytty ajattelemaan, että tämä luonto ja luonnonvarat, mukaan lukien toiset eläimet, ovat käyttömateriaalia. Ihminen on erillinen partikkeli, ikään kuin systeemin ulkopuolella. Tämän ajattelun on pakko muuttua. Me tullaan huomaamaan, että ihmiset ovat osa tätä ekosysteemiä. Ihmisillä on puitteet sen ymmärtämiselle. En tiedä, miten pitkälle se auttaa, että yksittäisten ihmisten mieli alkaa purkautua entisestä paradigmasta ja löytää uusia tapoja tuhoavan teollisuuden tilalle, jota poliitikot, viranomaiset ja talous suojelevat.”
Ideologinen kutsuhuuto voi kuulostaa muun muassa tältä: ”Tämä ikimetsä tässä on meidän. Me kaadamme tämän, koska haluamme kivihiiltä. Tämä on meidän. Me voidaan jättää tehotuotantosiat hukkumaan tulvan alle.”
Gustafsson ei ole jättämässä ekologiaan liittyviä kysymyksiä.
”Kirjoitan nyt uutta kirjaa, jonka työnimi on tällä hetkellä ‘Rehab’, joka ei tosin viittaa Amy Winehouseen. Kirjassa käsittelen jäte”ttä, tarpeita ja ihmisyyttä...Se on jotenkin niin vaiheessa käsikirjoituksen kanssa, että katsotaan, onko rahkeita tehdä niin isoa kokonaisuutta.”
Nyökkään hyväksyvästi.
”Lähdetään siitä, että tekeillä on suurteos”, naurahtaa Gustafsson.
Meidän tulisikin tuntea syyllisyyttä
”Olemme osa yhteiskuntaa ja talousjärjestelmää, jonka peruskivee on muurattu alistava ja hierarkkinen suhde luontoon, jossa ihminen on kaikista ylimmällä portaalla”, sanoo näyttelijä, muusikko Olavi Uusivirta. Vaikka ilmastonmuutoksen ja kuudennen sukupuuton koko vakavuus ovat rysähtäneet valtavirran uutisiinkin syksyn aikana, taiteen piirissä ollaan jo pidemmällä.
”Teemu Mäen ohjaama tanssiesitys Sinusta tulee puu, jossa itsekin esiinnyin, sai ensi-iltansa noin vuosi sitten Kulttuurikeskus Stoassa. Sen aiheina ovat ilmastonmuutos ja kuudes sukupuutto, ja teoksen tekestejä löytyy myös Mäen esseekokoelmasta Taiteen tehtävä (2017),” Jokaisella esiintyjällä li soolo-osio, jossa oli musiikkia japanilaisen Mamoru Fujiedan Patterns of Plants -sävellyssarjasta, jota pianisti Mirkka Viitala tulkitsi. Musiikki on syntynyt plantron-laitteen avulla, jonka on kehittänyt kasvitieteilijä Yuji Dogane. Laite mittaa kasvien taajuutta ja väreilyä (electrical fluctuations of plants). Laite muuttaa tämän väreilyn dataksi, joka voidaan ohjelmoida ääniksi, musiikiksi.
”Käsitykseni mukaan teos sai kimmokkeen kuvasarjasta, jota Teemu on kuvannut vuosien varrella. Hän valokuvasi vuosien ajan Eiranrannassa olevaa yksinäistä koivua”, Uusivirta taustoittaa.
”Teoksen pohjalla on tietty lohduttomuuden ja voimattomuuden tunne, suhteessa luontoon itseensä ja vääjäämättömältä näyttävään tuhoprosessiin, jossa myös itse on välillisesti ja suoranaisesti osallisena. Me olemme osa luontoa, mutta myös tuhoajia”, sanoo Uusivirta.
Elinkaari on Uusivirrasta mitä luonnollisin idea: ”Ihminen syntyy ja kuolee, koivu syntyy ja kuolee, sika syntyy ja kuolee, perhonen syntyy ja kuolee, mutta ei ei ajatella, että osakeyhtiö syntyy ja kuolee. Osakeyhtiön kuolema on epänormaalia ja sairasta, virheellistä, eikä ainakaan luonnollista. Sitä vältellään viimeiseen asti.”
”Näen syyllisyydentunteessa valtavan muutosvoiman. Olen varma, että kymmenet ihmiset ovat lopettaneet lihansyönnin saatuaan tikariniskuja Antti Nylénin esseistä. Emme me luovu turhasta kulutuksesta, jos emme ensin tunne voimakasta pistosta vatsan tai sydämen seutuvilla nukkumaan mennessä. Samalla tavalla kuin alkoholistin tai narisistin on parantuakseen ensin itse havahduttava omaan sairauden tilanasa, olisi meidänkin kyettävä näkemään ympäristöntuhoaja peilikuvassamme. Vasta sen jälkeen voimme kysyä: olisiko minusta siihen? Haluanko lopettaa tuhoamisen? Mistä kaikesta pitäisi luopua? Ylipäätään meidän pitäisi etsiä mahdollisuuksia olla ankarampia itsellemme.”
Utopia 23 kilometriä kyliltä
Mustarinda-seura tutkii ekologiaa taiteen ja tieteen keinoin. Toiminnanjohtaja Pauliina Leikaksen mukaan toiminnan ytimessä on kysymys siitä, miten voisimme elää maapallolla paremmin suhteessa ympäristöön.
”Taiteen ja tutkimuksen yhteistoiminnalla voimme synnyttää uutta, kenties ratkaisujakin. Näen itse Mustarindan kaltaisen alustan yhtenä parhaista tavoista saattaa teeman parissa työskenteleviä eri alojen ihmisiä yhteen”, sanoo Leikas.
Mustarinda-talon tarina alkoi vuonna 2009, kun perustajajäsenet Alma Heikkilä ja Antti Majava sekä suuri apujoukko remontoivat Hyrynsalmella sijaitsevan tilan taidekäyttöön. Nykyisin Mustarindaa pyörittää noin 20 ihmisen vuosien varrella orgaanisesti muodostunut ryhmä. Talossa on kurssi-, näyttely- ja tapahtumatila, sekä residenssi noin 30-40 vieraalle vuosittain. Kävijöitä on lähes 2000 joka vuosi.
Leikaksen mukaan ilmastonmuutos on noussut pitkän ajan kuluessa keskeiseksi teemaksi taiteessa.
”Ympäristötaiteella ja -aktivismilla on pitkä historia. Taiteen avulla on tuotu esille epäkohtia, ja taiteen tehtävä on myös maalailla utopioita - sekä kokeilla niitä käytännössä: Jos näin ei voi elää, miten sitten?”
Dystopioita on jo riittävästi. Siksi Mustarindassa keskitytään vaihtoehtoihin, ja Leikas itse on kiinnostunut käytännön toimista ja vaikuttamisesta.
Mustarindan piirissä ympäristön huomiointi läpäisee kaiken toiminnan, mutta teema on vahvasti esillä muuallakin, esimerkiksi isot museot tekevät ilmastonmuutosteemasta näyttelyitä. Taidemaailman kipupisteetkin alkavat nousta laajempaan tarkasteluun.
”Kuvataiteilijalle vaatimus kansainvälisyydestä tarkoittaa yleensä paljon lentomatkustelua. Matkustaminen ei ole koskaan vihreää”, sanoo Leikas.
”Mustarinda kannustaa vierailijoitaan matkustamaan ekologisemmin ja kerää tietoa Mustarinda-talolle maitse ja meritse matkustaneiden reiteistä ja kokemuksista.”
Yleisemmin Leikas ei näe ilmastoaktivismin tilannetta kovin lupaavana. ”Onhan ilmastonmuutos otettu mukaan opetussuunnitelmiin, mutta tällä hetkellä yhteiskunnan poliittinen rakenne ei välttämättä tule mahdollistamaan uusien sukupolvien valtaan pääsyä vielä pitkään aikaan.”
”Oleilu Mustarinda-talolla saa tajuamaan, ettei ihminen tarvitse paljoakaan. Kaupassakin, 23 kilometrin päässä kylällä, käydään vain kerran viikossa.”
Mustarinda-seura on taiteilijoiden ja tutkijoiden vuonna 2010 perustama ryhmittymä, jonka tarkoituksena on edistää yhteiskunnan ekologista jälleenrakennusta, kulttuurin ja luonnon monimuotoisuutta sekä taiteen ja tieteen yhteyttä. Mustarinda-talo sijaitsee Paljakan luonnonpuiston laidalla Kainuussa, mutta osa toiminnasta tapahtuu myös muualla Suomessa ja maailmalla.
Juttu on ilmestynyt alunperin Nuoren Voiman numerossa 5-6/2018. Tilaa Nuori Voima kirjoittamalla osoitteeseen sofia.koistinen [at] nuorenvoimanliitto.fi
