Lingvistisen ilmaisun epäilijä

Kun runoilija Cia Rinne palkittiin taiteen valtionpalkinnolla syksyllä 2019, monet alaa seuraavatkaan eivät tunteneet hänen nimeään. Monilla kielillä operoiva runoilija onkin ohittanut kansallisen kentän ja tehnyt näyttävän kansainvälisen uran.

 

Lydia Lehtola: Runoudessasi sekoitat useita kieliä löytäen yllättäviä yhteisyyksiä ja merkityksiä yli kielirajojen. Oma taustasi on myös monikielinen. Kuinka päädyit kirjoittamaan monikielistä lyriikkaa? Millainen prosessi se on?

Cia Rinne: Kuten uskoakseni kaikki lapset, tunsin jo varhaisessa iässä hämmästystä asioista, joita näytetään pidettävän itsestäänselvyyksinä – elämästä itsestään, ajatuskuvioista, ihmisten käyttäytymisestä, uskomuksista ja kielestä, sen rajoista ja vallasta. Kasvoin monien kielten parissa (isäni on suomenkielinen, äitini ruotsinkielinen, kävin koulua saksaksi ja naapurimme olivat italialaisia), ja ajattelen, että kielten yhtäaikainen olemassaolo sekä pientenkin muutosten koko rakennetta horjuttava vaikutus on synnyttänyt minussa syvän epäluulon lingvistisen ilmaisun luotettavuutta kohtaan. Minua on kiehtonut, että kieltä pidetään itsestäänselvyytenä ja käytetään kyseenalaistamattomasti, kuin täydellistä työkalupakkia. Toisella kielellä koko työkalujen valikoima on eri, eikä välttämättä ole mahdollista ilmaista tai ajatella täysin samaa asiaa. Joten kuinka voin luottaa siihen, mitä itsekään ajattelen, tai uskoa sanojani? Eivätkö ajatukseni vain ole jumissa kielessä; emmekö oikeastaan ole “prisonnier(s) des mots d’autrui”, vankeina toisten sanoissa, kuten Barthes asian ilmaisee? Tätä skeptisismiä syventää filosofia, jossa jokainen käsite on jatkuvan määrittelyn kohteena, ja kieltä uhkaa sen oma looginen inkongruenssi. Kirjoitusprosessini takana vaikuttaa ajatus kielestä yrityksenä tarkastella sanoja ja kieltä itseään. On kiinnostavaa nähdä mitä tapahtuu, kun kieli – kaikessa epätäydellisyydessään – riisutaan sen totutuista käyttötarkoituksista ja viedään hyväksyttyjen käyttötapojen tuolle puolen.

Etsin yleensä kaikkein minimaalisinta muotoa. Sitä voisi kuvailla typistämisenä, typistämisenä, typistämisenä kohti lähes ei-mitään.

Runoudessa palaan yleensä suuriin eurooppalaisiin kieliin, kuten englantiin, saksaan ja ranskaan. Nuo kielet tuntuvat paremmin yhteensopivilta tekstieni abstraktin tason kanssa kuin vaikka ruotsi, mikä liittyy tietenkin maantieteeseen ja kulttuurisiin vaikutuspiireihin, sekä siihen, että kotikieleni ruotsi herättää minussa erilaisia mielleyhtymiä. Englanti ja ranska ovat myös läheisiä sukukieliä, ja voivat siksi muuttua toisikseen äänteen merkityksen kautta. Kun kirjoitan lyhyttä, minimalistista runoutta, olen avoin useille kielille, kun taas pidempien tekstien kohdalla täytyy tehdä valinta.

Kirjoittaminen on hidasta; tähän mennessä kukin kirjani on vaatinut seitsemän vuotta valmistuakseen. Prosessiin kuuluu monta vaihetta alkaen ensi-ideasta, joka voi olla ajatus tai sitaatti, ehkä lause joka juuttuu mieleeni joksikin aikaa, ja josta sitten päätän ryhtyä tekemään jotain. Raapustelen usein aika nopeasti paperille ja kehittelen juttua kunnes näen siinä idean. Parhaimmillaan teoksen pitäisi olla kiinnostava sekä visuaalisesti että kuulonvaraisesti, ja myös käydä järkeen. Etsin yleensä kaikkein minimaalisinta muotoa. Sitä voisi kuvailla typistämisenä, typistämisenä, typistämisenä kohti lähes ei-mitään.

 

 

Kirjojen lisäksi olet tehnyt ääni-installaatioita, digitaalista runoutta ja performansseja. Mitä tapahtuu, kun teksti muuttuu ääneksi tai se sovitetaan digitaaliselle alustalle? Kuinka teksti muuttuu ääneen luettuna tai taipuessaan performanssiksi?

Tekstin toimivuus äänenä on minulla usein mielessä jo kirjoittaessa. Äänteellinen puoli on ajan myötä muodostunut keskeisemmäksi. Ensimmäistä kirjaani ei ollut tarkoitettu lainkaan ääneen luettavaksi. Kun minua pyydettiin esiintymään sen kanssa, pidin asiaa väärinkäsityksenä ja sanoin, että kirjaani voi katsoa, mutta kaikkien piirrosten ja tekstifragmenttien kanssa se on mahdoton ääneen luettava. Kun sitten kuitenkin luin, havaitsin, ettei se ollutkaan niin mahdotonta kuin luulin, ja siitä asti olen huomioinut myös äänteellisen tason. Kirjoittaessani seuraan musikaalisia piirteitä, kuten rytmiä ja kuulokuvaa, ja teoskokonaisuudessa ajattelen myös sen jakautumista pienempiin osioihin musiikin tapaan. Ääneen lukemisen kautta tekstini löytävät oman rytminsä ja soundinsa, ja niiden täytyy toimia myös jatkumona. Paperilla pääosassa ovat tekstin sisältö ja visuaalinen puoli, mutta esittäessä äänen jaksottuminen nousee keskiöön. Rajat tekstien välillä hämärtyvät, mutta merkitys korostuu. Kieli ja avoimiksi jääneet merkitykset saattavat tarkentua.

Minua on aina hämmentänyt, että olemassaolevia kieliä ja järjestelmiä käytetään kyseenalaistamattomasti, vaikka ne ovat syntyneet pitkien, monimutkaisten ja hyvinkin umpimähkäisten prosessien tuloksena.

 

Sinulla on kyky puhua suurista asioista varioimalla ja kehittämällä muutamia tarkoin valittuja sanoja. Kun kielirajat rikkoutuvat, tuntuu myös muita rajoja ja binäriteettejä murtuvan. Mistä taiteessasi on kyse?

Stefan Ripplinger esittää, että kirjallisuudesta ollaan yhä kahta mieltä: yksien mielestä sanat heijastavat maailmaa, toisista sanat heijastavat toisia sanoja. Epäilen, että ”poeettinen” työni kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan, tai johonkin sellaiseen kuin ’words about words about the world’. Minua on aina hämmentänyt, että olemassaolevia kieliä ja järjestelmiä käytetään kyseenalaistamattomasti, vaikka ne ovat syntyneet pitkien, monimutkaisten ja hyvinkin umpimähkäisten prosessien tuloksena. Ajatusrakenteiden, kielen ja vallan yhteistyöllä on kautta aikain ollut seurauksensa, ja jotkut projektini ovat käsitelleet esimerkiksi länsimaisen dualismin ja uskontojen mukanaan tuomien kuvitelmien vaikutusta sellaisten ajatusjärjestelmien kehittymiseen, jotka ovat mahdollistaneet ajautumisemme ekologiseen hätätilaan. Tai romaniväestön mystifiointia ja kriminalisointia eurooppalaisessa kulttuurissa, minkä seurausten kanssa romanit (ja kaikki muut) elävät myös nykypäivänä. Tällaisissa ajattelujärjestelmissä vallitsevat kuvitellut asiat, joita tuskin arvioidaan uudelleen ilman tietoa niiden alkuperästä.

Teoksessaan Le Monolinguisme de l’autre Derrida kyseenalaistaa ajatuksen kielestä ja kulttuurista syntymäoikeuksina. Kuinka mielekästä on käyttää omistussanoja kielistä, kun kaikki kielet samalla kuuluvat jollekin toiselle? 1 Mikäli Edouard Glissantia on uskominen, nykykirjailija, toisin kuin 1800/1900-lukujen kirjailija, ei voi enää välttyä tulemasta tietoiseksi kielistä, joihin sanat kuuluvat ( l’imaginaire des langues, ts. kielten mielikuvitukset). Vaikka puhuisi vain yhtä kieltä, on silti tietoinen myös ympäröivistä kielistä, halusi tai ei, eikä siten voi enää kirjoittaa yksikielisesti.

 

 

Tämän numeron teemana on meri. Sehän kuulostaa tyypilliseltä suomenkieliseltä sanalta, mutta muistuttaa esimerkiksi ranskan sanaa la mer. Millaisia symboleja sanat ovat?

Meri, Meer, mer, mèr, mar, mari, mare, more, море... Sanat voivat toki olla yksittäisiä symboleja kielten sukulaisuudesta, niiden pinnanalaisista rihmastoista ja etymologiasta. ”Je näher man ein Wort ansieht, desto ferner sieht es zurück,” kirjoitti Karl Kraus (mitä pidempään sanaa katsoo, sitä kauempaa se katsoo takaisin) – sana voi kantaa pitkää historiaa, aavistamattomia mielleyhtymiä ja sukua – tai sattumia, mutta yksittäisenä oliona käsiteltynä käyttäytyä hyvinkin epätodennäköisesti.

 

 

Uusimmassa teoksessasi l'usage du mot kieli vaikuttaa paikoin särkyvän pyrkiessään ilmaisemaan jotain sanoinkuvaamatonta. Riittääkö kieli vuorovaikutukseen? Kun kulttuurimme ja kommunikaatiomme on yhä enemmän kuvien ja visuaalisten symbolien varassa, pitääkö kieltä kenties alkaa soveltaa johonkin toiseen muotoon?

Tähän kysymykseen konkretistiset runoilijat yrittivät ottaa kantaa luomalla redusoidun runouden. Emmett Williams kuvaili sitä runon paluuna kuvaksi, eikä se siis ollut mitenkään uutta (itse asiassa se oli ”niin vanhaa kuin luolaihmisten esikirjallisin vedoin seinilleen piirtämät tarinat ja kuvitelmat). Viime vuosina taidemaailmassa on lisäksi syntynyt uutta kiinnostusta runouteen, jonkinlainen ”crush on poetry”, niin kuin Quinn Latimer asian ilmaisi: ”Ehkä siinä on kyse internetin lingvistisestä valuutasta. Ehkä sanat ovat uudet kuvat.”

Rajoittaminen sen parhaassa merkityksessä on runouden ytimessä. --- Sen työkalu on yksinkertaistus.

Manifestissaan ”von der linie zur konstallation” (viivasta konstellaatioon) Eugen Gomringer sanoi: ”kielemme ovat matkalla yksinkertaistumiseen; syntyy lyhentyneitä, kutistuneita kommunikaation muotoja. Lauseen sisältö voidaan ilmaista yhdellä sanalla. Pidemmät kappaleet esiintyvät usein pieninä sanarykelminä. Näiden lisäksi nousussa on taipumus korvata monet kielet harvoilla, laajasti ymmärretyillä. Tarkoittaako tämä rajoittaminen ja kielenkäytön yksinkertaistaminen runouden loppua? Aivan varmasti ei. Rajoittaminen sen parhaassa merkityksessä on runouden ytimessä. --- Sen työkalu on yksinkertaistus.” Manifesti on kirjoitettu 1954, siis ennen internetiä, matkapuhelimia, nimimerkkejä ja emojeita – vaikkakin englannin asema lingua francana oli jo muotoutumassa.

Historia on täynnä yrityksiä käsitellä kielen rajoitteita ja riittämättömyyttä, niin filosofiassa (Wittgenstein), taiteessa (Etel Adnan joka väittää maalaavansa arabiaksi sen sijaan että kirjoittaisi ranskaksi 2) kuin runoudessakin. Ranskalainen äänirunoilija Henri Chopin jätti kielen kokonaan uransa loppua kohti. Hän ei halunnut olla minkään sitoma, etenkään le Verbe :n (”Sanan”), joka oli aivan liian monimutkainen, painava historiasta ja mielikuvista (se oli ”elämisen este, joka saa meidät tuhlaamaan vähäiset vuosikymmenemme hengelliselle, poliittiselle, yhteiskunnalliselle tai uskonnolliselle tuomioistuimelle suunnattuihin selontekoihin itsestämme”).  Hän löysi suuremman ilmaisunvapauden ja rehellisyyden äänirunoudesta, joka koostuu ei-semanttisista inhimillisistä äänistä ilman aakkosia tai viitteitä tyhjentävään selkeyteen. (”Sillä ihmisen mimeettinen ääntely ei selitä, vaan välittää tunteita, luo muodonmuutoksia, vaihtoa, affektiivista kommunikaatiota; se ei tavoittele jotain täsmällistä, vaan se on täsmällistä.”3  

Digitaaliset teokset ahmivat energiaa, eikä muisti vaikuta kovinkaan luotettavalta.

 

Vaikuttaa siltä, että kirjallisuuden eri muodot ja lajit liikkuvat toisiaan kohti ja vaihtavat ominaisuuksia. Mikä tuntuu kestävämmältä, digitaalinen vai analoginen taide, vai onko muisto teoksesta mahdollisesti ainoa muoto, johon voi luottaa? Miltä näyttää runouden tulevaisuus?

Haluaisin uskoa, että analogiset teokset ovat kaikkein kestävimpiä kahdessa mielessä. Digitaaliset teokset ahmivat energiaa, eikä muisti vaikuta kovinkaan luotettavalta. Jollain tapaa on kaunista, että analogiset teokset ovat olemassa internetin nykyhetken ulkopuolella. Runouden tulevaisuus vaikuttaa suurelta kysymykseltä, johon en osaa vastata, mutta suhteessa ihmisen harjoittamaan elämän tuhoamiseen maapallolla ajattelen, että ei ehkä runous itse, mutta kaikki sitä ympäröivät asiat (kuten kaikki muutkin elämän alueet) järjestelyineen ja matkoineen tarvitsevat uudelleenmuotoilua, jotta ne ovat yhteneväisiä tulevaisuutemme kanssa ylipäänsä.

 

 

Cia Rinne (s. 1973, Göteborg)

-opiskellut filosofiaa ja kieliä Frankfurtissa, Helsingissä ja Ateenassa

-teoksia julkaistu mm. Pohjoismaissa, Saksassa, Ranskassa ja Kanadassa

-asuu ja työskentelee Berliinissä

 

Julkaisuja:

-zaroum (Helsinki 2001), 

josta digitaalinen versio archives zaroum (2008) luettavissa internetissä

-notes for soloists (OEI Editör 2009)

josta ääni-installaatioversio sounds for soloists (2011) kuunneltavissa mm. youtubessa

-l’usage du mot (Gyldendal 2017)

-taiteilijakirja sentences (Gestus 2019)

 

Rinteen performansseja, näyttelyitä ja ääni-installaatioita on ollut esillä gallerioissa ja museoissa ympäri maailman, mm. Signal (Malmö), Den Frie Udstillingsbygning ja Overgaden (Kööpenhamina), the British Museum (Lontoo), Haus am Waldsee (Berliini), Bielefelder Kunstverein, Weserburg (Bremen),CNEAI (Chatou), INCA (Seattle), ISCP (New York), Taidehalli (Kallio), the Turku Biennial, KUMU Art Museum (Tallinna)

 

Palkintoja:

Prix Bernard, Heidsieck–Centre Pompidou 2019

Taiteen valtionpalkinto kirjallisuudessa 2019

Haastattelu julkaistu alun perin Meri-numerossa (1/2020).

• 1. Ce que j’ai du mal à entendre, c’est tout ce lexique de l’avoir, de l’habitude, de la possession d’une langue qui serait ou ne serait pas la sienne, la tienne, pas exemple. Comme si le pronom et l’adjectif possessifs étaient ici, quant à la langue, proscrits par la langue.” Derrida, s. 44
• 2. Etel Adnan, To Write in a Foreign Language, in Unheard Words, ed. Barbara Potter-Fasting and Mineke Schipper (Allison & Busby, 1985).
• 3. Mary Ellen Solt, Concrete Poetry. A World View, Indiana University Press 1968.