Millaista olisi lohikäärmeen puhe? Haastattelussa visuaalinen runoilija Virpi Alanen
Virpi Alasen Poeettiset eläimet laiduntavat teksti- ja kuvataiteen välimaastossa. Alaselle niiden työstäminen on ollut vapauttavaa. Näyttely on auki Itäkeskuksen Stoassa sunnuntaihin 1.9. asti.
Varhaisin muistoni, minun on täytynyt olla kaksi- tai kolmivuotias, ihan varhaisin asia minkä muistan, on suurikokoinen kimalainen, jonka näin sängystäni. Se oli ikkunan sisäpuolella ja viehätyin siitä tavattomasti. Katselin pitkään sitä, että onpa siinä hieno kimalainen. Semmoinen valtava, karvainen ja iso.
Se lenteli siinä pitkään. Jossain vaiheessa joku aikuinen tuli paikalle, oli hädissään ja hätyytti sen pois. Muistan, että olin vähän pettynyt, kun olisin halunnut katsella sen liikettä. Ja vaikka olin todella pieni, muistan miltä sen liike näytti siinä ikkunassa. Edelleen.
Virpi Alasen mielestä hänen poeettiset eläimensä sopivat hyvin kulttuurikeskus Stoan parvigallerian L:n muotoiseen tilaan. Kierrämme näyttelyä yhdessä. Punainen tiiliseinä korostaa teoksia.
Poeettisia eläimiä -näyttelyn teoksissa sarjallisuus ja vapaa muoto käyvät vuoropuhelua. Niitä yhdistää eläinhahmon variointi ja orgaanisen liike. Alanen kuvaa eläinhahmojen kasvavan luonnon liikeratojen tavoin, aivan kuin avautuvat lehtisykermät tai versoavat oksat. Hän hahmottaa maailmaa ensisijaisesti juuri orgaanisen muodon kautta.
Alanen suosittelee katsomaan poeettisia eläimiä vähän viipyillen, rauhassa muotoja havainnoiden. Varsinkin isommissa töissä. ”Kaukaa katsottuna näkee sarjan, jossa on hyvinkin säntillistä, geometrista rakennetta. Lähempää huomaa, että jokainen poeettinen eläin on erilainen, käsityönä tehty ja yksilö.”
Eläimet viehättävät minua. Ne ovat pieniä paperille piirrettyjä, luonteikkaita otuksia, jotka kertovat olemuksellaan tarinaa monenlaisista tunteista ja ihmiselämän kulusta. Samalla ne joukkoina ylistävät monimuotoisuutta niin elämässä, luonnossa kuin taiteessakin.
”Töissäni keskeistä on se, että merkitykset liikkuvat. Riippumatta siitä, mistä taustasta tai mistä kulttuurista tulet tai mitä kieltä puhut, on töissäni aina jotain merkityksiä. Ne avautuvat kullekin katsojalle vähän erilaisina.”
Teosten poetiikka elää, kun näyttelyn eläinten runsas määrä saa katsojan huomion kiinnittymään koko ajan eri kohtiin.
En ajattele niinkään yksittäisiä eläinlajeja, vaan eläinten hahmoja ja liikeratoja ja sitä, miltä joku eläin saattaisi vaikka unessa näyttää tai välähdyksenomaisesti jossain valossa. Sellaista liikkuvaa ideaa, joka ei ole suljettu.
Poeettiset eläimet ovat saaneet ihmiset ajattelemaan itämaisia merkkejä, riimuja tai luolakirjoitusta. Mielleyhtymät liikkuvat myös luontoon, kuten planktoniin tai puun lehtiin, ja niistä taas keskiaikaisten käsikirjoitusten anfangeihin. Alasen runoilijakollega Marko Laihiselle tuli poeettisista eläimistä mieleen laudan alta syöksähtävät siirat. Yhden hauskimmista mielikuvista Alanen kuuli verotarkastajaystävältään: excel-taulukot.
”Minusta se oli tavattoman hauskasti sanottu! Itselleni ei olisi tullut mieleenkään, mutta kun mietin, niin teosteni rakennehan on ankaran taulukkomainen. Ja sitten ajattelin, että se on villiintynyt excel-taulukko, josta on lähtenyt eläimiä liikkeelle.”
Alanen on koko elämänsä tarkkaillut luontoa hyvin läheltä. Hän kertoo voivansa jäädä tuntikausiksi istumaan johonkin ja katsomaan pientäkin liikettä. Aina tapahtuu jotain, silloinkin kun mitään ei näytä tapahtuvan.
”En ajattele niinkään yksittäisiä eläinlajeja, vaan eläinten hahmoja ja liikeratoja ja sitä, miltä joku eläin saattaisi vaikka unessa näyttää tai välähdyksenomaisesti jossain valossa. Sellaista liikkuvaa ideaa, joka ei ole suljettu. Ei voi sanoa, että tuossa on tietty eläin. Voi tulkita. Pysähtymätön ja lukkiutumaton, mutta silti aika rauhallinen tila.”
Alasesta tuntuu, että ihmisillä on liian vähän aikaa sille, että ajatukset saisivat vaellella päämäärättömästi. Hän ajattelee, että tällaisen teoksen katsominen voi vapauttaa mielikuvitusta, vapauttaa hetkeksi suorittamiselta ja saada jotain liikkeelle.
Diversiteettiä ja liikettä
Ajattelen kaikkea runoutta isona keitoksena, jota me kaikki hieman omalta osaltamme hämmennämme.
Persoonallisten eläinten joukkio johdattaa meidät näyttelykierrokselle. Erilaisten elämänmuotojen kirjoitusta -sarjan hahmot herättävät mielikuvia lapsuuden ilosta. Koppakuoriainen, meren asukkaita, tanssia ja leikkiä. Iloinen lapsi. Suosikkieläimeni sarjasta on otus, joka istuu mietteliäänä. Mitähän se mahtaa pohtia? Mikä on saanut sen niin mietteliääksi?
Avoin kirja -sarjassa tulee Alasen mukaan selvästi esille, kuinka hän pelaa myös kirjan estetiikalla. Teoksissa hahmottuu eräänlaisia aukeamia, niin kuin avoimen kirjan sivut tai taittosivu, joissa tekstialueet ovat tietynlaisia/omanlaisia hahmoja.
Mieleeni tulee elämän avoin kirja, jota itse kukin luemme omalla tavallamme. Omilla sivuillani näen häivähdyksiä vanhuudesta, valituksesta ja käpertymisestä. Toisaalta näen myös tanssia, kokeilua, ihmetystä, leikkiä ja uskallusta.
Poeettisia eläimiä voi katsoa Alasen mukaan sekä yksilöinä että joukkoina. Ne ovat hänelle diversiteetti ja moninaisuus yksilöinä, mutta joukkoina säntillisiä, marssivia joukkueita. Hän ajattelee työtään myös luonnon diversiteetin kautta.
”Meidän täytyy muistuttaa koko ajan itseämme ja toisiamme luonnon moninaisuuden tärkeydestä. Tässä on kohdallani luonteva yhtymäkohta taiteeseen. Runoudessakin täytyy jatkuvasti uudistaa kieltä ja luoda uusia merkityksiä ja siten myös suojella moninaisuutta. Meillä on Suomessa hyvin monenlaisia poetiikkoja ja ajattelen kaikkea runoutta isona keitoksena, jota me kaikki hieman omalta osaltamme hämmennämme. Jos minä teen vaikkapa visuaalisia runoja, ne ovat pieni mauste sinne kaikkeuteen ja kun sinä kirjoitat runoudesta journalistisia juttuja, sekin taas osaltaan pikkuisen liikuttaa kokonaisuutta. Keitoksessa on kaikki koko ajan liikkeessä. Se jotenkin aina vie kieltä ja sitä, miten ajattelemme runoudesta pikkuisen johonkin uuteen suuntaan, eteenpäin tulevaisuuteen. Se ei koskaan pysähdy. Samalla tavalla kuin luonnossa asiat eivät koskaan pysähdy.”
Alanen havainnoi ja aistii maailman runoutena. Hän näkee luonnossa poeettisia, esteettisiä rakenteita, jotka kiehtovat häntä ja joista hän ammentaa töihinsä. Virike voi tulla yhtä hyvin ihan pienestä yksityiskohdasta kuin isommasta kokonaisuudesta.
”Poeettiset eläimet syntyvät hyvin vapaalla liikkeellä. Vaikka tämä asettelu on kurinalainen, niin piirroksen muoto on sellaista, jota piirtävä käteni tekee hyvin luontaisesti. Se kuvittelee eläimiä lisää sitä mukaa kun piirrän.”
Sydän-sarjassa poeettiset eläimet ovat muista teoksista poiketen kasoina. Se saa minut ajattelemaan elämässä matkaajan sydäntä, joka on kokenut paljon ja tuntenut syvästi, pimeää ja valoa. Kaikki siellä tallentuneena, limittäin ja lomittain.
Näyttelyn ainoat Ihmiset näyttäytyvät Alaselle hieman kalvakoina hahmoina, vaikkakin niissä on monenlaisia tunteita läsnä. Alanen on jättänyt myös ihmiset tulkinnanvaraisiksi hahmoiksi. Ne ovat aavemaisia ja ohuempia kuin eläimet. Alanen nostaa esiin toisessa työssä olevan yksityiskohdan, jossa vanhempi pitää kahta lasta kainalossa. Hahmoista huokuu vanhemmuutta ja huolenpitoa. Huomaan pohtivani ihmisten halua ja tarvetta olla yhteydessä toisiinsa ja toisaalta hämmennystä siitä.
Three Turquoise Tales, Pink Tale, Turquoise Tale -sarja on ollut vuonna 2018 esillä olleiden Alasen aiempien gallerianäyttelyiden pääsarja.
”Nämäkin olen ajatellut tavallaan tarinoina, jotka kulkevat. Tässähän ei ole mitään tiettyä lukusuuntaa. Ne voi lukea ihan normitekstin lukusuunnassa tai sieltä täältä hyppien tai ylhäältä alas, miten tahansa.”
Poeettiset eläimet ovat Alaselle analyyttisyydestä vapaata aluetta, fyysistä työtä, joka poikkeaa tekstin kirjoittamisesta myös työprosessina. Tehdessään niitä Alanen voi samalla kuunnella vaikkapa rokkia. Tekstiä kirjoittaessaan hän tarvitsee tarkat työolosuhteet, hiljaisuutta ja täsmällisesti rajatun työajan.
”Voin pitää vaikka piirrosvälineitä mukana ja tehdä niitä, jos minua huvittaa, kahvilassa tai muualla. Se myös edistää sitä, että se muoto ei pääse pysähtymään. Että alkaisin jotenkin lukkiutua liikaa. Seuraavat näyttelyt voivat olla hyvinkin erilaisia.”
Virpi Alanen toivoo saavansa teoksen muodon tulevissa näyttelyissä rikottua. Hän haluaa varioida poeettisia eläimiä esimerkiksi pyöreiksi isokokoisiksi töiksi. Teoskokoa hän on ajatellut koko ajan suurentuvana.
Leikittelen ajatuksella, että eläimet karkaisivat tauluista kolmiulotteisiksi.
Lohikäärme puhuu poeettisia eläimiä
Jos lohikäärme ei puhuisi ollenkaan kuin ihminen, jolla on merkkijärjestelmät ja toistuvat merkit ja tiettyjä sääntöjä, niin se puhuisikin niin, että jokaisen merkin pitäisi olla aina erilainen.
Lohikäärmeen puhe -sarjan Alanen ajatteli jatkuvan vielä laajemmaksi, mutta tällä hetkellä siinä on 18 arkkia. Näyttelyssä työt ovat pitkässä rivissä, jota pienikokoisten poeettisten eläinten paraatit rytmittävät eri värisävyin. Sarja sai alkunsa mielikuvitusleikistä, jossa Alanen pohti, millaista voisi olla lohikäärmeen puhe.
”Jos lohikäärme ei puhuisi ollenkaan kuin ihminen, jolla on merkkijärjestelmät ja toistuvat merkit ja tiettyjä sääntöjä, niin se puhuisikin niin, että jokaisen merkin pitäisi olla aina erilainen. Koko kieli perustuisi siihen, että sen täytyisi koko ajan uudistua. Jos aikoisi sanoa jotain, pitäisi keksiä uusia merkkejä. Tästä kaikesta tulisikin kuitenkin yllättäen pysyvyys. Vaikka jokin jatkuvasti uudistuu, olisi siinä kuitenkin rytmi.”
Alanen arvelee, että myös poeettisia eläimiä katsoessa katsojan huomio kiinnittyy keskeisesti rytmiin. Se on hänelle hyvin tärkeä ja keskeinen asia kaikessa taiteessa.
Tutkiessaan sitä, miten pienellä ja pelkistetyllä eläinhahmolla voi vielä ilmaista jotain, Alanen on mennyt välillä omille äärirajoilleen. Lohikäärmeen puhe -sarjassa eläinten koko on vain puolitoista kertaa puolitoista senttiä. Kun muoto suurenee hiukankin, on variaation mahdollisuus heti runsaampi.
Rytmin lisäksi keskeiseksi tekijäksi Alanen nostaa käsialan. Kun Alanen oli noin kymmenvuotias, hän meni ensimmäisen kerran kalligrafia- ja tekstauskurssille.
”Jos mietin teosteni sijaintia kuvataiteen ja kirjoituksen kentällä, niin periaatteessahan nämä ovat lähempänä tekstausta kuin vaikkapa öljyvärimaalausta. Ne reflektoivat itseään aika monelta suunnalta kirjoittamista ja käsin kirjoittamista vasten. Käsiala on poeettisissa eläimissä yksi pointti. Vaikka nämä ovat kaikki erilaisia, niin prosessi on siinä määrin toistelias, että kehittyy käsiala, tietty kaltaisuus. Minulle ei vielä ole kukaan raportoinut, että olisi löytynyt kaksi täysin identtistä hahmoa, mutta periaatteessahan sekin on mahdollista.”
Työskennellessään Alanen pyrkii olemaan ajattelematta visuaalista runoutta tai sen historiassa toimimista. Visuaalisia runouksia yhdistää hänen mukaansa tekstinsukuisuus tai tietty normien rikkominen, tai jokin pointti, joka liittyy jollain lailla kirjoittamiseen ja kirjoittamisen estetiikkaan.
Luonnon kielellisyys ja tulevaisuuden lukutaito
En oikein ymmärrä sitä, kun jotkut helsinkiläiset sanovat, että ovat täysin irtaantuneita luonnosta ja etteivät he näe eläimiä. Miten se on mahdollista? Täällä täytyy vain pitää silmiä auki.
Alanen havainnoi eläimiä ja luontoa koko ajan. Tämä onnistuu hänen kokemuksensa mukaan myös Helsingissä. Joka päivä voi nähdä vaikkapa haukan, pöllön tai merilintuja.
Luontoteema on vahvasti töiden tunnelmassa läsnä. Niistä välittyy tekijän viehätys eläimiin sekä luonnon suuri merkitys hänelle.
Eläinhahmot ovat kiehtoivat Alasta jo hyvin pienenä. Eläinlajistot ovat opettaneet häntä lukemaan, kun hän on hyvin varhain löytänyt tiensä kirjaston luonnontieteen osastolle ja alkanut rohmuta sitä läpi.
”Itse asiassa ensimmäiset julkaisuni ovat eläimiä”, Alanen muistaa. ” Julkaisin alakoululaisena, olisinkohan ollut yhdeksän- tai kymmenvuotias, eläinpiirroksia Koululainen-lehdessä. Ja ihan ensimmäinen niistä oli sammakko. Sillä tiellä olen tavallaan edelleen”, Alanen naurahtaa.
Vieläkin Alaselle on tärkeää luonnossa kulkiessa tunnistaa kaikki lajit. Jos hän näkee jonkun luonnonkasvin, jota ei jostain syystä tunnista, on hänen selvitettävä, minkä kasvin kanssa on tekemisissä.
”Luonto on minulle paljolti myös kieltä. Ja nimenomaan sitä, että kielellä me ihmiset määrittelemme omaa maailmamme. Jos todellisuutta ei ota kielellä haltuun, silloin se on vain jotain tuntematonta massaa. Joskus tuntuu, että monet ihmiset näkevät, että luonto on vain joku iso möhkäle, jossa ei ole mitään. Että se on vain jotain epäkiinnostavaa. Mutta kun kaikki onkin kielellistettyä, kun kaikilla eri yksityiskohdilla ja niiden yksityiskohdilla ja niiden yksityiskohtien yksityiskohdilla onkin nimet… Olisi ollut varmaan yhtä mahdollista, että minusta olisi tullut biologi. Mutta toteutan nyt tätä taipumustani näiden poeettisten eläinten kautta.”
Lukutaidon katoamisesta puhutaan paljon. Ajatus siitä, ettei kirjoja enää luettaisi, huolestuttaa Alastakin. Toisaalta hän ajattelee, että ihmiset lukevat koko ajan yhä enemmän monia visuaalisia kuvavirtoja. Havainnosta itsestään on tullut hyvin visuaalista kulttuurin lisääntyneen kuvallisuuden myötä. Alanen arvelee sen olevan länsimaiselle kulttuurille vierasta, koska meillä on aina luettu paljon tekstiä.
”Mitä jos tulevaisuuden lukutaidossa kehittyykin sellainen suunta, että liikkuvia merkityksiä on enemmän. Ettemme olekaan välttämättä tyhmistymässä, vaan lukutaitomme on muuntumassa liikkuvaksi. Emme välttämättä luekaan pelkkää kirjoitusta, vaan luemme koko visuaalista maailmaa. Lukutaito olisikin laajenemassa eikä välttämättä olekaan pelkästään kapenemassa. Tarkastelen lukemista ja lukemisen filosofiaa myös poeettisissa eläimissä”
* * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * * *
Runoilija Virpi Alanen
Virpi Alanen tekee sekä tekstimuotoista että visuaalista runoutta. Parin edellisen vuoden aikana hän on laajentanut poeettisten eläimien sarjaansa, mutta hänellä on myös monia kirjallisia käsikirjoituksia työn alla.
Alanen alkoi julkaista runoja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmen loppupuolella. Ensin hän julkaisi useissa kulttuurilehdissä. Hän koki merkittäväksi, kun sai pidemmän runosarjan Varsinais-Suomen taidetoimikunnan julkaisemaan uuden kirjallisuuden vuosikirjaan, Reviiri-antologiaan. Sitä kautta tuli mielekkääksi alkaa työstää esikoisteosta. Esikoisteos Ystävätär K ilmestyi 2012 ja runovihko Löytöretkue, joka perustuu Alasen toiseen kokeelliseen projektiin, eli antikvaariseen löytörunouteen, ilmestyi 2015.
Alanen kokee löytäneensä runollisen identiteettinsä hiljattain. Hänen täytyy saada tehdä välillä visuaalista taidetta. Se antaa hänelle keskittymiskykyä sekä estää luovuutta ja runouden elävyyttä pysähtymästä. On oltava jotain, mikä pitää poeettisen ajattelun liikkeessä.
”Tajusin jossain vaiheessa, että olen aloittanut jotain sellaista, mistä on tullut pysyvä osa runoilijan identiteettiäni. Että tämä on nyt se visuaalinen juttu, jota haluan jatkaa. Olin pitkään pyöritellyt mielessäni, että miten toteuttaisin visuaalista puoltani. Minulle on hyvin luontevaa tehdä monen eri taiteenalan kautta. Minulle juuri visuaalinen ilmaisu on luontevaa yhdistää kirjoittamiseen.”
Alanen aloitti visuaalisen runouden projektinsa blogista Peilit muutama vuosi sitten. Tuolloin virisi ajatus yhdistää kirjoitusta ja kuvaa, mutta kuitenkin niin, että kuva ei ole tekstin kuvitusta, vaan että kuva ja teksti olisivat vuoropuhelussa keskenään. Jonkin ajan kuluttua blogista rönsysi erilleen poeettisten eläinten sarja. Ensimmäisen kerran sarja oli blogin ulkopuolella esillä Nokturno-runoussivustolla, jonne Alanen teki pienen neljän työn sarjan. Työt olivat näyttelyssä esillä oleviin verrattuna juuri siten erilaisia, että niissä on tekstiä mukana isossa eläimen silmässä.
Nokturno-sivustolla olevissa töissä Alasesta tuntui hyvin luontevalta laittaa pieni runon ja aforismin välimaastossa liikkuva teksti osaksi teosta. Poeettisia eläimiä -näyttelyn teokset ovat hänen mukaansa itsessään jo niin tekstimäisiä, niiden kanssa tuntuisi vähän väkinäiseltä ympätä mukaan vielä kirjoitettua tekstiäkin. Hän ei kuitenkaan pidä poissuljettuna, että yhdistäisi tulevissa näyttelyissään mahdollisesti tekstimuotoista ja visuaalista runoutta samaan teokseen.
Runokuun Poeettisia eläimiä -näyttelyssä on kaikkiaan yli 2300 erilaista eläinhahmoa, joista hän on koonnut erilaisia sarjoja. Näyttelyn työt ovat tekniikaltaan tussi- ja pigmenttimustepiirroksia paperille ja leikatun paperin asetelmia paperille ja kartongille. Ne ovat kaikki vuosien 2018 ja 2019 aikana syntyneitä.
kuvat: Mari Lamminaho
