Mitä ajattelin Hailuodossa ei jää Hailuotoon - Nuori Voima Bättre Folkissa
Bättre Folk -festivaaleilla Hailuodossa on tajuttu ennen suuria kesätapahtumia, että kirjallisuus on erinomaista festivaaliohjelmaa. Nuori Voima vieraili tuulimyllyjen ja parempien ihmisten kesämaassa.
Teoksessaan Nyljetyt ajatukset Juha Hurme soutaa ystävänsä kanssa Kustavista Hailuotoon oopperaa kuuntelemaan, kulttuurijuttuja puhellen. Nyt matkaamme sinne kätevästi bussilla kuuntelemaan poppia ja ohitamme kilometrin mittaista autojonoa vastaantulijoiden kaistalla. Välillä autoja tulee vastaan, mikä johtaa Italian liikennettä muistuttaviin umpisolmuihin, jotka purkautuvat hämmentävän vaivattomasti. Onnistuneen festivaalikokemuksen ensimmäinen ehto: tunne siitä, että on matkalla ulkomaille.
Lauttarannassa meri velloo joka puolella, komeiden tuulimyllyjen rivi jatkuu horisonttiin. Aurinko tulee esiin, eikä poistu taivaalta ennen puoltayötä. Muualla Suomessa syksy on heinäkuun puolessavälissä jo hyvässä vauhdissa, mutta Hailuoto on oma maailmansa.
Festivaalipomo Aki Roukala on suositellut pyörällä Oulusta saapumista, ja moni on tarttunut syöttiin. Lauttamatka perussuomalaisten Mordoriin kestää puoli tuntia, ja lauttaan roiskuva merivesi kastelee pyörällä saapuneet. Kolmenkymmenen kilometrin päähän Marjaniemeen he saapuvat kuivina Hangon kekseinä.
Kalevi Suopursu ja Jukka Nousiainen
Legendaarinen Bättre Folk -festivaali on alkamassa Hailuodon majakan takaisella niemellä. Sen esiintyjät on valittu varman päälle jo nimensä vakiinnuttaneista, mutta silti tuoreista nimistä. Viime vuonna Helsingin muotifestivaalit valloittaneet Ruusut ja Karina ovat nyt totta kai mukana – Paperi T, Litku Klemetti ja Jukka Nousiainen puolestaan ovat jo festivaalikonkareita.
Paperi T
Mainstream saa tulla sisään, jos kulma on oikea: kaikkien suosikkiartisti J. Karjalainen ja Suomen luultavasti ainoa helikopterilla keikkamatkojaan taittava runoilija Pyhimys täyttävät ehdot, etenkin kun Pyhimys esiintyy festivaalien tunnusyhtye Saimaan kanssa. Helikopteri heittää kunniakierroksen, ja Saimaa jää lavalle yksin soittamaan Myrskyluodon Maijaa. Runoilija on jo matkalla Suonenjoen mansikkakarnevaaleille. Onnistuneen festivaalikokemuksen toinen ehto: mahtipontisuus, jollainen olisi kotioloissa naurettavaa.
Matka on pitkä, etenkin ilman etuajo-oikeutta. Mediassa kauhistellaan tuntien jonoja, jotka ovat festivaalin paras mainos. Mantereen tomut huuhtoutuvat joka puolella vellovaan mereen. Taistelu tuulimyllyjä vastaan todetaan hävityksi, elämä voi alkaa. Onnistuneen festivaalikokemuksen kolmas ehto: eristys. Suunniteltu Hailuodon silta voisi tuhota festivaalin, ja Aki Roukala sanookin paikallislehdelle, että ensimmäinen sen ylittävä auto olisi hänen muuttoautonsa.
Från ensamhet till högre ensamhet det är ju vårt mål
Tapaamme majoituslaivaansa odottavia kirjailijoita terassilla festivaalin portilla. Kun Maustetytöt läväyttävät ilmoille ensimmäisen mollisointunsa, laiva saapuu ja törmää purjeveneeseen laiturissa. Veneenomistajat kertovat Ilta-Sanomille, että paatti on lunastuskunnossa, mutta nämä festarit yövytään silti siinä. Kun festivaalihenki on vahva, materia on korkeintaan hidaste, ei koskaan este. Siinä onnistuneen festivaalikokemuksen neljäs ehto.
Viides ehto on festivaalimaskotti. Täällä hän on itseoikeutetusti kulttuurilehti Kaltion päätoimittaja Paavo J. Heinonen, jota ilman pohjoinen elo olisi taatusti köyhempää ja karumpaa. Supersankariasuihin pukeutuva kulttuuriheeros esittelee rohkeasti ja sanoja säästämättä molempien lavojen jokaisen esiintyjän särkyneellä suomenruotsillaan. ”Från ensamhet till högre ensamhet det är ju vårt mål”, siteeraa hän Gunnar Ekelöfiä, ja kaunis on kai se ajatus, että jokainen yli kahdesta tuhannesta festivaalikävijästä on meren ympäröimänä lopulta yksin, yksinäisyyteen kohotettuna.
Kulttuuriheeros Heinonen
Meil on Bättre Book Club. Me luetaan joka vuosi joku kirja joltai Bättre Folkin kirjailijaesiintyjältä ja keskustellaan siitä metsäleirinnässä. Kaikki on aina lukeneet sen ihan eri tavalla, osa on innoissaan ja osa vihasia, se on tosi mielenkiintoista!
- Henkilö festivaalibussissa
Bättre Folk tunnetaan rohkeasta ohjelmapolitiikastaan: yhtä lailla kuin muusikoita esiintyjiksi on buukattu kirjailijoita. Asiassa on järkeä, yhdistäähän ammattikuntia tarve promotoida uusia teoksiaan ja nykyisen kulttuuriympäristö koulii kirjailijoista vuosi vuodelta parempia esiintyjiä. Vaikka lavarunoilijat sparraavat tahollaan, on ilmiö laajempi. Elämme taiteidenvälisen kollaboraation kulta-aikaa, mikä Bättre Folkissa on tajuttu paremmin kuin muualla.
Odottaisin useampien festivaalien tarttuvan haasteeseen: näissäkin Bättre Folkeissa kuultiin monta niin hyvin valmisteltua kirjallista settiä, että olisi sääli, jos ne jäisivät yhteen esityskertaan. Ainoa este kirjallisuuden festivaalivalloituksen tiellä on, että kirjallisuus vaatii ympärilleen popmusiikkia enemmän hiljaisuutta, sen meluvalliin ei voi vain yksinkertaisesti heittäytyä humalaspäissään.
Saara Turunen ja Maustetytöt
Usein kirjailijat esiintyvät kollaboraatiossa festivaalilla vierailevien muusikoiden kanssa. Saara Turunen oli saanut taustabändikseen Maustetytöt, Laura Lindstedt mm. Ruusut-yhtyeestä tutun Ringa Mannerin ja Miki Liukkonen Risto Yli-Härsilän. Jokainen näistä seteistä siirsi kirjoista tutun kirjallisen elämyksen onnistuneesti lavalle, vaikka muusikoiden hönkimä ambient-tyyppinen tausta on turhan itsestäänselvä ja hieman unettava ratkaisu.
Antti Nylén puolestaan esiintyi esitystaiteissa harjaantuneen tyttärensä Ainon kanssa, joka luki pätkiä taiteilijan asemaa kommentoivasta Häviö-teoksesta, joita Nylén puolestaan kommentoi. Ratkaisu teki harvinaisen eläväksi tosiasian, että kirja on eri asia kuin kirjailija, kliseen mukaisesti hyvinkin eräänlaista jälkikasvua, ja luenta kasvoi Häviön aiheiden kriittiseksikin kommentaariksi.
Aino ja Antti Nylén
Niemenkärjessä, lähimpänä korkeinta yksinäisyyttä sijaitsevan kirjallisen lavan korkkaava Syster Savolaxvik, kuten Heinonen menestyskirjailija Sisko Savonlahden esittelee, luottaa kuitenkin vain omaan tekstiinsä ja myös siihen, että 20 000 kappaletta myynyt Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on festivaaliyleisölle tuttu. Hänen lukemansa teksti kertoi kirjan päähenkilön elämästä sen jälkeen, kun menestys on näennäisesti muuttanut kaiken.
Pidin kirjasta ja sen mutkattomasta tavasta yhdistää modernin työ- ja rakkauselämän vaatimukset. Silti en ole henkeä pidätellen odotellut kuulevani, että menestyskirjan julkaisseen kirjailijan elämä ei edelleenkään ole yhtä huikaisevaa voittokulkua samppanjakuplien poksuessa ikuiseen auringonpaisteeseen. Aiheena se, että taiteilija on edelleen vain se sama mukava ressukka, jota yleisö oppi ressukkana rakastamaan, on kuluneempi kuin silmitön menestyksen glorifiointi.
Autofiktiokirjailija maalaa herkästi itsensä liian ahtaaseen nurkkaan: jos kirjallisuudesta tulee kuulumisten vaihtoa yleisön kanssa, alkuperäinen (yksinäinen) palo voi haihtua nopeasti ja yleisökin kyllästyä suhteen yksipuolisuuteen. Festivaalisettinä Savonlahden esitys kyllä toimi, ja on vähän epäreilua arvioida sitä tässä yhteydessä kuin uutta kirjaa. Päätin kuitenkin jo varhain Hailuotoon saavuttuani, että jos käy niin onnellisesti, että ajattelen jotain Hailuodossa, se ei tulisi jäämään Hailuotoon.
Festivaalien toinen päivä alkoi hiekkarannalla darrajoogalla ja tynnyrisaunassa kylpemisellä. Darrajooga on konseptina samaan aikaan hedonistis-rappiollinen ja itsekehityshenkinen, siis räätälöity sille yleisölle, jota festivaalipomo Roukala kutsuu haastattelussa ”edelläkävijöiksi”. Darra ja jooga ovat heidän korviinsa kuiskivat piru ja enkeli, mistä aiheesta toivon vaikkapa Jyrki Lehtolan vielä kirjoittavan. Vaikka asialle tekisi itsekin mieli vinoilla, totuus on, että darrajooga toimii. Festivaaleilla ruumis jää liian usein tomumajan rooliin, vaikka päiviä kestävään taiteesta nauttimiseen tarvitaan vetreyttä ja kehotietoisuutta.
Pilleriöverit on täällä se tapa lähtee
Ota Lampiset ja suksi kohti Pohjantähtee
Lopussa on vain naru – isieni maa(Pää kii)
Eräs hauska paradoksi Bättre Folkeilla on, että moni siellä esitetty taide – sanotaan Pää Kii, Karina, Ruusut, Paperi T, Sisko Savonlahti, Saara Turunen (etelähelsinkiläisyydestä huolimatta) – kuulostaa kalliolaiselta kahdenkymmenen neliömetrin yksiöltä, joka on vähän hukassa ja pieni keskellä joka puolelta vyöryvää merta: taiteilijoiden käsittelemien ongelmien olemassaoloon on jotenkin vaikea uskoa Hailuodossa. On kuin he laulaisivat tontuista. Onnistuneen festivaalikokemuksen kuudes ehto: epäsuhta.
Pää Kii -yhtyeen musiikissa epäsuhta paikantuu musiikin reippaan duurienergian ja lyriikoiden junan alle viettävän depression välille. Paikoin Teemu Bergman onnistuu muutamalla rivillä, kliseitä kierrättämällä luotaamaan suorastaan psykohistoriallisia teemoja, mistä esimerkiksi käyvät kappaleet ”Takaisin työttömyyskortistoon” ja ”Isieni maa”. Niissä elää työväenluokkainen vastahistorian traditio, joka raaputtaa sekä kokoomus- että persuoikeiston retoriikan alta esiin sisällissodan arpia.
Festivaalin parhaista kirjallisuusesityksistä vastasivat puolestaan Eeva Turunen ja Nihkee Akka. Eeva Turunen oli liikkeellä uuden looper-laitteen kanssa ja esitti hienon esikoisteoksensa Neiti U:n novellin ”Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan”, joka käsittelee 29 vuotta täyttävän neitiherran syntymäpäiviä, jonka keskipisteeksi ja leirinuotioksi hän on kutsunut Vinttikoira-nimisen ystävän ja sosiaalisen magneetin. Teksti sisältää muun muassa uudissanan ”pantomiimionni” ja veitsenterävän analyysiin siitä, millaisia aihioita on helppo esittää pantomiimina ja mitkä johtavat pitkittyneeseen häpeänsekaiseen pyristelyyn ja yleisön vaivaantuneeseen kyllästymiseen.
Eeva Turunen
Turusen esitys on hauska, myös lottoarvontatyyppisen musiikin vuoksi, selkeä ja yhtä hallittu auditiivisesti kuin kirjallisestikin, juuri sellainen setti, jonka kanssa pitäisi lähteä kiertueelle maakuntien pitserioihin. Toivon vähintään, että esityksiä kuullaan lisää.
Nihkee Akka eli Jonna Nummela puolestaan taisi olla kirjailijavieraista ainoa, joka on ihan oikealla kiertueella viimeisen päälle hiotun setin kanssa. Tosin matka edelliseltä keikalta Joensuusta Hailuotoon, jonka Pyhimys olisi helikopterilla taittanut tunnissa, vei Nummelalta kaksitoista tuntia, joten esiintyvät taiteilijat eivät ole aivan tasavertaisessa asemassa edes Bättre Folkissa. Nihkee Akka on luultavasti tämän hetken vaikuttavin esiintyvä runoilija Suomessa, ja vaikka valtaosalle yleisöstä hän on selvästi uusi tuttavuus, hän saa setin lopuksi pitkän standing ovationin ja nimmarijonon.
Nihkee Akka
Nyt on erityistä tilausta tekijöille, jotka osaavat kirjoittaa henkilökohtaisella tasolla rakenteellisesta epätasa-arvosta ja vähemmistökokemuksista. Nihkee Akka esittää tekstinsä kerta kerralta itsevarmemmin ja osaa sekä naurattaa että itkettää. Muistan pari vuotta sitten moittineeni hänen settiään liiasta stand up -komiikasta ja helppojen naurujen hakemisesta, mutta nyt elementit ovat tasapainossa – jos lavarunoudelle olisi popmusiikin tai stand upin kaltainen jakelukoneisto, nimi olisi kaikkien huulilla.
Nihkee Akka keikan jälkeen
Onnistuneen festivaalikokemuksen seitsemäs ehto: joku ylittää odotukset. Tällä kertaa erityisesti Nihkee Akka ja Eeva Turunen tekivät sen, mutta niin vain koko festivaali oli vielä mukavampi kuin olin kavereiden puheista vuosien aikana päätellyt. Ennen kaikkea se oli suomen kielen juhlaa, juontaja Heinosen itsepintaisesta toisen kotimaisen viljelystä ja Nihkeen Akan parista Lontoon-tuliaisesta huolimatta. Myös musiikkiesiintyjät olivat lyyrisesti kauttaaltaan varsin korkeatasoisia.
Ensi vuonna uudestaan, ja JVG-yhtyettä siteeratakseni: Lite Bättre.
Kuvat: Jonna Rantamäki
