Mitä rohkeaa oli The Death of Stalinissa?
Armando Iannuccin kehuttu The Death of Stalin (2018) nauratti. Mutta enimmäkseen ei. Elokuvan päätteeksi itkeä vollotin Kaisaniemen puiston penkillä.
Inkerinsuomalaiset isovanhempani kokivat Josif Stalinin vainot Siperian karkotuksia, murhia ja vankileirejä myöten. The Death of Stalinin näytös oli ensimmäinen kerta kun näin valtavirtateatterissa dramatisoidun esityksen siitä, kuinka kaikki tapahtui. Heti elokuvan alussa aseistetut miehet kävelevät kerrostaloasuntoihin ja ajavat hätääntyneet siviilit ulos yöpuvuissaan. Jotkut ammutaan.
Mummoni ei juuri halunnut puhua Stalinin ajan kokemuksistaan, mutta kertoi ennen kuolemaansa, kuinka karkotusta seuranneella viikkojen junamatkalla Siperiaan sairaat heitettiin kyydistä radanvarsille. Hän joutui katsomaan vierestä, kun hänen veljensä ja isänsä jätettiin kiskojen viereen kuolemaan. Tämä mielessäni istuin teatterin penkissä samalla kun The Death of Stalin marssitti silmieni eteen lisää kyydityksiä, naisten ja lasten raiskauksia, joukkoteloituksia ja kidutusta. Kaikki tämä ihan vaan läpällä. Mietin, mitä kaikkea mummo jätti kertomatta.
Finnkinon kuvauksen mukaan kyseessä on brittikomedian taiturin Armando Iannuccin kuriton näkemys neuvostohallinnon poliittisesta kilvoittelusta Josif Stalinin kuoleman jälkimainingeissa. Menin elokuviin nauramaan Stalinille, pilkkaamaan häntä Iannuccin kanssa mummoni puolesta. Mutta Stalinin ohella Iannucci pilkkasikin myös mummoa.
Vaikka The Death of Stalin kuvaa Stalinin kuoleman jälkimaininkeja neuvostojohdon sisäpiirin kautta, on elokuvan katse ulkopuolisen. Satiirin volyymi on helppo säätää ”rohkeasti hyvän maun tuolle puolen” (HS) sillä aihe ei ole brittiläis-ranskalais-amerikkalaiselle tekijäkaartille omakohtainen, vaan tähtää vanhan vihollisen leiriin rautaesiripun tuolle puolen. Yhdistettynä raakaan huumoriin ulkopuolinen katse muuttuu ylimieliseksi. Kun elokuvan toistuvana vitsinä kuvataan NKVD:n johtajan Lavrenti Berijan raiskaamaksi joutunutta pikkutyttöä, jonka vanhemmille annetaan kukkapuska kiitokseksi tytön palveluksista, on pelkästään epäselvää kenelle pitäisi nauraa ja miksi. Tytön kohtalon kokeneet naiset ja miehet ovat mahdollisesti yhä elossa, nyt jo vanhoja ihmisiä. Stalinin vainojen jälkeläisiä on maailmassa kymmeniä miljoonia, Suomessakin kymmeniä tuhansia.
Jos elokuva olisi tehty Stalinin uhrien kanssa yhteistyössä tai jollakin lailla heille myötätuntoisesti nyökäten, siitä olisi voinut tulla katharttinen, karnevalistinen, voimaannuttavakin teos. Kuten vaikkapa Charlie Chaplinin The Great Dictator (1940), johon Iannucci on teoksensa synkeää humoristisuuden ja traagisuuden yhdistelmää verrannut. Vertaus kuitenkin ontuu. The Great Dictatorissa juutalaisparturi lähtee koomisten ja traagisten vaiheiden kautta haastamaan kovasti Adolf Hitleriä muistuttavaa diktaattoria. Väkivalta painottuu chaplinmaisen koomisesti ohi viuhuviin nyrkkeihin ja paistinpannulla kumautteluun. Rankasta aiheestaan huolimatta The Great Dictator onnistuu olemaan lämmin fantasia, jossa vainojen uhri vetää pisimmän korren.
Jos Iannuccin teoksessa todella olisi enemmän Chaplinin henkeä, olisi The Death of Stalinin väkivaltaiselle inhorealismillekin enemmän perusteluja. Sillä Stalinin ajan eläneet ovat siitä selvitäkseen kyllä synkeät vitsinsä vääntäneet. Nyt elokuvan väkivalta ja raakuus tuntuvat itsetarkoituksellisilta ja huomionhakuisilta. Suomessakin elokuvaa on kuvattu pelottomaksi (Episodi) ja rohkeaksi (HS).
Mutta mitä rohkeaa Iannucci elokuvallaan tekee? Mitä itselleen ja suurimmalle yleisölleen kipeitä asioita hän käsittelee? Minkä riskin hän sen tehdessään ottaa, kohun nostattamisen lisäksi?
Kohu tuntuu elokuvan laskelmoidulta määränpäältä. Viranomaiset kielsivät elokuvan esittämisen Venäjällä, koska elokuva sisältää ”informaatiota, jonka jakaminen on lain mukaan kiellettyä Venäjällä.” (AFP, HS) Ilmeisesti nykyhallinto ei halua esitellä neuvostojohdon brutaaliutta valkokankailla ympäri maata. Yllättääkö tämä ketään? Länsimaisessa lehdistössä elokuva on saanut kriitikoilta lähes poikkeuksetta loistoarviot ja elokuvan Venäjällä saama sensuuri on kasvattanut huomiota muissa maissa.
Voiko The Death of Stalinia kritisoida muutenkin kuin Neuvostoliittoa puolustellen tai putinistisilmälasit päässä? Minua ei haittaa neuvostojohdon ja sen tekojen elokuvassa saama kova käsittely vaan kontekstittomuus, johon elokuva vitseineen putoaa. Voisiko brittiläis-ranskalais-amerikkalainen tuotanto tehdä vastaavan sysimustan komedian esimerkiksi holokaustista, senkään jälkeen, kun tragediaa on käsitelty satojen uhrien kokemuksia kunnioittavasti purkavien elokuvien kautta? Riittäisikö suomalaisten huumorintaju, jos ulkomainen komediatuotanto valitsisi ronskin farssin aiheeksi vuoden 1918 sisällissotamme? Stalinin vainoja on tähän menneessä käsitelty länsimaisessa elokuvataiteessa vähän. Nyt suureen levitykseen kansainvälisen mediahehkutuksen saattelemana ilmestynyt The Death of Stalin tekee aiheesta väkivaltaisen vitsin.
Iannucci on sanonut halunneensa herätellä elokuvallaan ihmisiä huomaamaan, kuinka demokratian luhistuminen ja vallan keskittyminen tapahtuu ja millaiset seuraukset sillä pahimmillaan on. Silti seuraukset, eli uhrien kärsimykset, jäävät elokuvassa huumorin roisiuden jalkoihin. Vailla Stalinin uhrien kärsimyksiä käsitteleviä aiempia elokuvia tai myötätuntoista otetta valkokankaille rymistelevä The Death of Stalin päätyy panemaan halvalla paitsi neuvostohallinnon jäseniä, mikä oli elokuvan alkuperäinen tarkoitus, myös heidän uhrejaan. Aihetta olisi tarpeellista käsitellä länsimaisessa valtavirran populaarikulttuurissa muillakin keinoin kuin matkan päästä ivallisesti naureskellen.
