Murrettu klassikko
Nuori Voima julkaisee Iira Halttusen ja Silvia Hosseinin podcast-sarjan Kirjallisuuden myytinmurtajat. Kansalliset myytit kaipaavat yhä ravistelua, mutta kirjaesine ansaitsisi arvonpalautuksen.
Saara Tamminen: Teitte kirjallisuusaiheisen podcastin ajassa, jossa keskustellaan paljon audion ja kirjallisuuden suhteesta. Miksi Kirjallisuuden myytinmurtajat on juuri ääntä, eikä esimerkiksi kirjoitettu esseeteos?
Silvia Hosseini: Podcast mahdollistaa dialogisuuden erilaisten vieraiden kanssa. Meillä on vieraina muun muassa kirjallisuuden väitöskirjatutkija Ville Hämäläinen sekä kirjallisuudesta väitellyt Taija Roiha. Mukana on myös vieraita, jotka eivät ole niin sanotusti kirjallisuuden asiantuntijoita, mutta joilla on kiinnostavia näkökulmia. Esimerkiksi Veikka Lahtinen on profiloitunut yhteiskunnallisena ja poliittisena keskustelijana. Lahtinen oli hedelmällinen vieras jaksossa, jossa käsiteltiin valistuksen myyttiä, rationaalisuutta ja tehokkuutta.
Iira Halttunen: Laaja vieraskattaus laajentaa kohderyhmän ihmisiin, jotka eivät muuten tarttuisi tämäntyyppiseen sisältöön.
ST: Kirjallisuuden myytinmurtajien ytimessä on uudelleenkirjoittaminen. Mitä se tarkoittaa?
SH: Uudelleenkirjoituksissa on jokin yhteys alkutekstiin, jota muunnellaan tai hyödynnetään. Käsittely voi olla hyvinkin viitteellistä tai kiinteästi alkutekstien parissa operoivaa. Uudelleenkirjoitukset voivat haastaa alkuperäisiä tekstejä ja esimerkiksi kritisoida niiden arvoja ja ideologioita. Käsittelemme myös kanonisoitujen tulkintojen ja luennan haastamista. Päädyimme sellaiseen johtopäätökseen, että Zadie Smithin Kauneudesta on ennemmin kunniaa tekevä uudelleenkirjoitus E. M. Forsterin Talosta jalavan varjossa kuin haastava tulkinta siitä.
IH: Käsittelemiemme kirjojen joukosta ovat suorat pastissit rajautuneet pois.
SH: Osassa teoksista on kyllä pastissimaisuutta. Kamel Daoudin Tapaus Mersaultissa hyödynnetään [Albert] Camus’n tyyliä. Se on uudelleenkirjoitus, jossa haastetaan Sivullisen kertomus ja tulkintahistoria monella tapaa. Daoud myös hyödyntää Camus’n Putoamisen rakennetta. Tapaus Mersault esittää kritiikkiä Camus’n naiiviutta ja alkuteoksen kolonialistista asetelmaa kohtaan, mutta samalla se on kunnianosoitus Sivulliselle. Sellaisetkin teokset, joissa yhteys alkuteokseen on kiinteä, ovat otannassamme itsenäisiä taideteoksia, eivätkä pelkästään riippuvuussuhteessa alkutekstiin. Ne eivät vain reagoi, vaan purkavat mytologiaa ja katsovat eteenpäin.
ST: Uudelleenkirjoittamista voi lähestyä myös materiaalisesti. Mitä muuta uudelleenkirjoittaminen voi olla kuin uudelleentulkintaa? Entä miten se eroaa päällekirjoittamisesta?
SH: Esimerkiksi Tapaus Mersaultissa tarina kerrotaan eri henkilön näkökulmasta kuin Sivullisessa: kertoja on ammutun miehen veli. Uudelleenkirjoittaminen voi tuoda alkuperäisen kertomuksen ja sen tulkintahistorian teokseen ja osoittaa näin, mitä tulkintahistoriassa on jätetty huomioimatta. Uudelleenkirjoitus voi olla myös alkuteoksen kielen hyödyntämistä tai uudelleen kirjoittamista. Ranskan ja arabian kääntäjä Sampsa Peltonen toi tämän hyvin esiin. Kun Camus’n romaani alkaa kuuluisilla sanoilla ”Äiti kuoli tänään” käyttäen äidistä ranskankielistä sanaa maman, Daoud aloittaa romaaninsa lauseella ”Äiti on yhä elossa”. Daoud muuntaa jo näin lähtökohdan, mutta käyttää lisäksi äidistä algerianranskalaista ilmaisua m’ma. Tämä on olennaista, sillä molemmat ovat algerialaisia kirjailijoita.
IH: Ajattelen uudelleenkirjoitusta ennen kaikkea alkutekstiin kohdistuvana kriittisenä lukemisena. Päällekirjoitusta sävyttää aina jokin uusi näkökulma, ideologia tai muu vastaava. Harold Bloom on sanonut, että ”jokainen kirjailija revisioi eli oikoo, tarkentaa, tarkistaa ja mitätöi edeltäjänsä elämäntyötä.” Ehkä uudelleenkirjoittamista tapahtuu myös silloin, kun kirjailija ei ole siitä tietoinen.
Terminologia tuntuu olevan alakohtaista. Kun teatterialalla puhutaan päällekirjoituksista ja romaanikirjailijoiden parissa uudelleenkirjoituksista, on kyse samasta ilmiöstä. Oma lukunsa ovat erilaiset adaptaatiot, kuten sovitukset ja dramatisoinnit, joissa alkuteos ei merkittävästi muutu.
Meiltä puuttuu kokemus ja perinne näytelmien lukemisesta kirjallisuutena sekä niistä keskustelemisen traditio.
ST: Yksi podcastin jaksoista käsittelee antiikin myyttien feministisiä uudelleenkirjoituksia. Kriittinen ote mytologioihin oli pinnalla taiteessa 1980–90-luvuilla, ja antiikista ammensi esimerkiksi Kirsti Simonsuuri. Onko ajassamme jälleen jokin tarve uudelleenkirjoittaa näitä myyttejä?
IH: Christa Wolfin Medeia, jota käsittelemme johdantojaksossa, on juuri tuolta ajalta. Myyttien käsittelyn tarve on kuitenkin todennäköisesti aina läsnä. Dramaturgitaustani kautta lähestyn aihetta teatterin ja näytelmäkirjallisuuden kautta. Suomessa uudelleenkirjoituksen ajatus on noussut esiin vasta 2010-luvulla esimerkiksi E. L. Karhun Prinsessa Hamletissa ja Eriopiksessa. Näen Karhun taustalla vahvasti saksalaisen teatterin tradition. Saksassa, kuten myös Isossa-Britanniassa, etabloituneet näytelmäkirjailijat ovat tehneet hyvin pitkään uudelleenkirjoituksia.
Kuten Vesa Rantaman kanssa puhuimme, ehkä Suomessa on haluttu erottautua sen sijaan, että olisi nojauduttu toiseen teokseen. On jotenkin hienompaa ja arvostetumpaa tehdä omilla jaloillaan seisovia itsenäisiä teoksia.
SH: Suomalaisen näytelmäkirjallisuuden uudelleenkirjoituksilla on mielestäni yhteys feminismin popularisoitumiseen. Yleisö haluaa nähdä ja lukea feministisiin teemoihin liittyvää taidetta. Teatteri on luonteva ympäristö käsitellä valtasuhteita, sillä jo näyttämötaiteen esitystapa heijastelee valtaa.
Palatakseni siihen, onko ajassamme tarve käsitellä myyttejä uudelleen: niin kauan kuin myytti elää, vaatii se purkamista. Koen, että suomalaisessa yhteiskunnassa on paljon myyttejä purkamatta, esimerkiksi talvisotaan liittyvät myytit. En kaipaa Tuntemattoman sotilaan uudelleenkirjoitusta, mutta sen kanonisoidun tulkinnan uudelleenkirjoitusta kyllä. Tätä Kristian Smeds yritti tehdä sovituksessaan 2007, mutta julkisessa vastaanotossa sitä ei oikein ymmärretty.
Kansallisiksi korotetut merkkiteokset hallitsevat ihmisten mieliä. Kouluissa luetaan tiettyjä kirjoja, mutta kysyttäessä kukaan ei osaa vastata, miksi juuri nämä teokset ovat listalla. Käsittelytapa ei ole myyttiä purkava, vaan ennemminkin tulkintahistoriaa pönkittävä.
ST: Onko romaani yhä painavampi kuin muut tekstilajit?
SH: Suomalaisessa kirjallisuuselämässä romaani tuntuu olevan edelleen kuningaslaji. Esseekokoelman julkaisseelta saatetaan kysyä, koska hän kirjoittaa romaanin.
IH: Kirjamuoto on ehdottomasti painavampi, jos keskustelemme proosasta. Näytelmien julkaisutoiminta on Suomessa hyvin vähäistä ja pientä. Syyksi ajattelen ennen kaikkea sen, että meiltä puuttuu kokemus ja perinne näytelmien lukemisesta kirjallisuutena sekä niistä keskustelemisen traditio. Tunnetut ja menestyneet näytelmät saatetaan kyllä kustantaa kirjoiksi, mutta romaanin muotoon muokattuina. Sofi Oksasen lisäksi Saara Turunen on tehnyt näin.
ST: Käsittelette valistusteemaisessa jaksossa Daniel Defoen Robinson Crusoeta ja siihen liittyviä myyttejä. Valistusajan tyyppiromaanien, kuten Gulliverin retkien, lähtökohtana oli oman aikansa sivistyseetos. Mutta mitä myytille tapahtuu, jos alkuperäistä myyttiä ei enää tunnisteta?
SH: Lukutaidon heikentyminen ja sivistyksen näivettyminen on kyllä ongelma. Jotta pystyy ymmärtämään Michel Tournierin Perjantaita, täytyy olla ymmärrys Defoen romaanista. Väittäisin kuitenkin, että Robinson Crusoen asetelma on niin monessa populaarikulttuurin tuotteessa kierrätetty, että troopin tunnistaa lukemattakin. Silloin toivottavasti tietää, mitä kolonialismi tarkoittaa: eurooppalaiset ovat menneet kaukomaihin ja alistaneet ihmisiä taloudellisesti ja ruumiillisesti omiin tarkoituksiinsa. Gulliverin retkethän on sikäli erityinen valistusromaani, että se on 1700-luvulle tyypillisten robinsonadien ja muiden matkakertomusten parodiaa. Teos on hyvin satiirinen oman aikansa valtapolitiikkaa kritisoiva teos. Sitä voisi ehkä lukea varhaisena uudelleenkirjoituksena Robinson Crusoesta.
Jos ihmiset lakkaavat tunnistamasta myyttejä, niin eiväthän ne silloin enää ole myyttejä. Myytti edellyttää, että se on jaettu, kaikille tuttu. Ei sellaista tilannetta varmaan olekaan, etteikö valtarakenteita olisi ja etteivätkö sellaiset ilmenisi myös kirjallisuudessa ja muissa kulttuurituotteissa. Aina syntyy uusia myyttejä.
ST: Suuret kertomukset ovat ehkä vaatineet kirjamuodon, materiaalisen ulostulon, joka on jaettavissa. Levitys on taannut sen, että kirjahyllystä löytyy Seitsemän veljestä, vaikkei välttämättä mitään muuta.
SH: Tosin, kirjoja ei välttämättä ole luettu alun perin kirjamuotoisina. Seitsemän veljestä julkaistiin ensin jatkokertomuksena vihkoina. Kirjaesinettä enemmän merkitystä on ehkä ollut lajilla. 1800-luvulla arvostettiin romaania, Suomessa nimenomaan kansallista romaania, mutta vielä edellisen vuosisadan Euroopassa romaanilajia pidettiin epäilyttävänä. Robinson Crusoeta ei julkaistu Daniel Defoen nimellä, vaan kirja teeskenteli olevansa ajalle tyypillisesti aito muistelmateos. Romaanit esittivät tuolloin olevansa jotain muuta, kuten elämäkertoja tai faktatekstejä.
IH: Kirjaesineeseen liittyen, suurin osa podcastissa käsitellyistä kirjoista on julkaistu ennen 2000-lukua eikä niitä ole saatavilla lukuaikapalveluista. Esimerkiksi Otavan kirjastossa 1980-luvulla julkaistu Michel Tournierin Kolmen kuninkaan kumarrus -romaani on monille nykylukijoille tuntematon. Olisi upeaa, jos saisimme ohjelman myötä ilmiöitettyä joitain näistä romaaneista.
En kaipaa Tuntemattoman sotilaan uudelleenkirjoitusta, mutta sen kanonisoidun tulkinnan uudelleenkirjoitusta kyllä.
ST: Maailmassa julkaistaan ja käännetään niin paljon hienoa kirjallisuutta, että moni kirja jää unohduksiin. Ehkä kirjaesine on meille yhä tärkeä, koska sellaisen voi konkreettisesti löytää?
SH: Toisaalta kulttuurinen viitekehys määrittää löydettävissä olevien teosten kirjoa. Tayeb Salihin Mawsim al-Hijrah ilâ al-Shamâl (engl. Season of Migration to the North) on ainoa suomentamaton teos, jota podcastissa käsittelemme. Kuvastaa suomalaisen kulttuurin umpinaisuutta, ettei sitä ole saatavilla suomen kielellä. Se on arabimaissa keskeisimpiä ja keskustelluimpia kaunokirjallisia teoksia, sekä mielettömän hieno kirja. Meillä on niin vähän arabialaista kirjallisuutta suomennettuna. Suomalaisten tietämys maailmasta jää aika kapeaksi, jos ajattelee mitä käännöksiä täällä julkaistaan.
ST: Tuosta tuli mieleen, että Kalevala käännettiin 1980-luvun lopulla arabiaksi, mutta ei varmaan kovin laajaan levikkiin. Kalevala on tyyppiesimerkki mytologiasta, joka pakkonaitetaan ja kustannustoimitetaan teokseksi.
SH: Porvarilliselle yleisölle sopivaksi, siistityksi ja kristillisellä lopetuksella silatuksi teokseksi. Kalevalan myytin isoin absurdius on siinä, että pienen karjalaisen kulttuurialueen folklore on onnistuttu myymään koko Suomelle suomalaisuutena. Kuten nauhoituksissa puhuimme, sama kuin otettaisiin nyt joku mellunmäkeläinen räppibändi ja kirjoitettaisiin niiden sanoitukset kirjaksi. Sitten mentäisiin kaikkiin Suomen kouluihin sanomaan, että tämä on suomalaisuutta, oppikaa tämä.
ST: Liittyykö kirjaesineeseen myyttejä, jotka kaipaavat murskaamista?
SH: Minusta päinvastoin. Nykyisin ajatellaan, että on ihan sama, missä muodossa kirjallisuutensa kuluttaa, vaikka tiedetään, että esimerkiksi lukutaito kehittyy paremmin paperilta kuin ruudulta lukiessa. Myöskään kaikki kirjassa oleva ei ongelmitta käänny esimerkiksi audiomuotoon. Jos jotain, minusta kirja ansaitsisi arvonpalautuksen. Se ei tarkoita kirjaesineen palvontaa, vaan sen hyväksymistä, että myös muoto – tässä tapauksessa aivan konkreettisesti esine materiaalisine ominaisuuksineen – kantaa merkityksiä.
IH: Arvonpalautus tarvitaan jo sen takia, millaisia resursseja kirjaesineen konkreettinen valmistaminen maailmaan vaatii: oli kyse sitten henkilötyövuosista tai sellutehtaista.
Kirjallisuuden myytinmurtajat -podcast on kuunneltavissa Nuoren Voiman jakelukanavissa 14.3 alkaen. Jaksoissa käsitellään feministisiä uudelleenkirjoituksia (vieraana E.L. Karhu) Raamatun kertomusten uudelleenkirjoituksia (Ville Hämäläinen), valistusaatteen kritiikkiä (Veikka Lahtinen), kansallisia kertomuksia (Vesa Rantama), luokkaromaaneja (Taija Roiha ja Emilia Männynväli) sekä postikolonialistisia teoksia (Maryan Abdulkarim ja Sampsa Peltonen).
