Yves Klein: Jonathan Swift (ANT 125), ca. 1960. © Yves Klein Estate
yves klein

Myrkytyksen oireet

Juttu
|
Kaija Rantakari
|

Pyydettiin kirjoittamaan kritiikki. Sanoin, etten minä sellaisia osaa, ja sitä paitsi siitä tulisi vain rakkauskirje. Pyydettiin rakkauskirjettä. Tässä, olkaa hyvä.

Maggie Nelsonin Sinelmiä tuli elämääni neljä vuotta sitten, syntymäpäiväni aattoiltana. Silloin se tosin oli vielä vain Bluets (Wave Books, 2009). Yhdenillanjuttu, joka jäikin värittämään kaikkia sen jälkeen tulleita - ahmien ja armotta nautittu. Tuntui kuin kirja olisi tutkielma erinäisistä hulluuden lajeista ja minulla diagnoosi niihin kaikkiin. Parantuminen ei edelleenkään ole mahdollista. 

 

Tuntui kuin kirja olisi tutkielma erinäisistä hulluuden lajeista ja minulla diagnoosi niihin kaikkiin.

 

Nyt Bluets on kuitenkin myös Kaijamari Sivillin hienosti suomentama Sinelmiä (S&S, 2019). Kielellä kuin kielellä se on huumaava kokoelma fragmentteja sinisestä väristä, halusta, surusta, pakkomielteestä, muistista, ihmisyydestä. Numeroidut fragmentit kiertyvät toistensa ympärille, vuotavat toisiinsa mitä nautinnollisimmilla tavoilla tapojaan selittelemättä. Keskipisteenä on Nelsonin pakkomielle siniseen väriin, mutta fragmentit kaappaavat mukaansa moniaalle suuntautuvaa kipua ja kaipuuta. Nelson poimii ajattelijoilta ja monen eri alan taiteilijoilta tiuhaan sitaatteja, jotka yhdessä täydentävät kirjan tieteellisen ja kokemuksellisen luonnostelman sinisestä värinä. Sinisestä on tosiaankin kirjoitettu paljon aiemminkin, mutta ei koskaan näin, ja kyllä tässä maailmassa sinistä riittää.  

Englanninkielisen kirjan takakannessa lukeva non-fiction -luokitus tuntuu poikkeuksellisen painokkaalta: tämä ei ole kuviteltua, tämä on totta. Yves Kleinin sininen gallerian seinällä on todella liikaa, sinisilmäinen ystävä todella halvaantuu. Nelsonille sinisestä on tullut korostuneen merkityksellinen väri, kuin kaikki siniset asiat olisivat merkkejä jumalalta. Miksi juuri sininen väri? Nelson sanoo, ettei osaa vastata, mutta vastaa kuitenkin melko tyhjentävästi: ”Ei ihminen pääse valitsemaan, mitä tai ketä rakastaa, haluan sanoa. Ei sitä voi valita.” Englanniksi loppu viiltää minua vielä vähän syvemmältä: ”We just don’t get to choose.” 

Kaiken keskellä sininen ja sinä. ”Haluan ennen kaikkea lakata ikävöimästä sinua.” Ajattelen haluani ja kaipuutani enemmän kuin minulle on hyväksi. Sinelmien sivuilla on minunkin ankarassa puutteessa tykyttävä pilluni. Sinelmien rivit ovat sen sisällä liikahtelevat sormet. Annan kirjan lietsoa itseni siihen kaipuuseen ja äkisti haluan ennen kaikkea lakata kaipaamasta itselleni totaalisen fiktiivistä sinua (joka ei edes yritä olla versio kirjan sinästä!) ja kuitenkin samaan aikaan ajatella vain sitä miten sinun fiktiiviset silmäsi näkevät minussa jotain itsellenikin salaista. Kaiken älyllisen pyörityksen keskellä kirjassa pulppuaa vuolaana epätoivossa tislaantunutta kohtalonuskoa - juuri tämä yhdistelmä vetää minua puoleensa.

 

Kaiken älyllisen pyörityksen keskellä kirjassa pulppuaa vuolaana epätoivossa tislaantunutta kohtalonuskoa.

 

 Jossain valossa silmäni ovat vihreät, jossain sinisenharmaat, enkä aina usko näkemääni. Masennuksen itsehoito-oppaassa naiset oppivat erottamaan depression puheen omasta puheestaan. Siihen Nelson vastaa: ”Niin kuin muka voisimme raaputtaa iiriksestä värin pois ja silti nähdä.” Tunnistan tämän erottamattomuuden. Kyllä, tunnistan tämänkin, ja niin paljon muuta. Sinelmissä sininen kiehtoo niin, että pigmentti houkuttelee syömään - aivan kuin sinisen nieleminen tarjoaisi ratkaisun tai avaisi oven sinisyyden ytimeen tai alistaisi ympäröimisen teolla sinisen valtaansa. Lopullista varmuutta ei löydy mistään. Sininen on pharmakon, rohto. Ehkä lääke, ehkä myrkky. Kaipuu on sinistä.

Jutut