Nuori Voima R&A:ssa - Epätäydellisyydessään täydellisiä naisia
Rakkautta & Anarkiaa on allekirjoittanut sitoumuksen elokuva-alan tasa-arvoisuuden puolesta. Millaisia naiskuvia festivaalilla esitetyt elokuvat tarjosivat? Mari Lamminaho katsoi Baby Janen, Her Smellin ja Auroran. Juttu sisältää spoilereita, niin kuin kunnon elokuvakirjoittamisen pitääkin.
Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali uutisoi perjantaina 27.9.2019, että se on allekirjoittanut elokuva-alan kansainvälisen 5050×2020 Pledge for Gender Parity and Inclusion in Film Festivals -sitoumuksen. Sen myötä festivaali sitoutuu työskentelemään elokuva-alan tasa-arvon puolesta.
Festivaalien toiminnanjohtaja Anna Möttölä sanoo festivaalin verkkosivuilla, että moninaisuus, tasa-arvo ja marginaaliin jääneet äänet ovat olleet R&A:n ytimessä alusta saakka. Tämä tulee hyvin esiin myös näiden katsomieni elokuvien kautta. Näin rosoisia, moniulotteisia ja tarkkanäköisiä kuvia epätäydellisyydessään täydellisistä naisista.
Baby Jane
Jonna (Roosa Söderholm) hymyilee ja katsoo ulos junan ikkunasta. Lyhytvartisia tennareita on valkoisen kärkiosan likaviiruista päätellen pidetty paljon, ne ovat kotoisasti kulahtaneet. Jonna riisuu kenkänsä ja laittaa ne penkin alle. Hän vetää jalkoihinsa korkokengät ennen kuin lähtee junasta. Ne kopsuvat määrätietoisen rytmikkäästi, kun hän kävelee suuren ja paljon lupaavan Helsingin kadulla.
Kadunkulmassa lasta kantorepussa sylissään pitelevä, ulkoisesti “tavallinen” äiti ja hyvin eroottiseen, korsettimaiseen asuun pukeutunut, täyteläisrintainen nainen juttelevat lähekkäin ja toisilleen hymyillen. Perinteiset madonna/huora -ääripäät paiskaavat heti kättä ikään kuin julistaen: nyt ei maalailla vastapareja, vaan yhdistellään niitä ja katsotaan monesta kulmasta. Jään miettimään vaihtoehtoa, että eroottisesti pukeutunut nainen olisi pidellyt lasta.
Katja Gauriloffin ohjaus (käsikirjoitus Gauriloffin ja Veera Tyhtilän) Sofi Oksasen Baby Janesta tarjoilee minulle hienoja freimejä ja runsaasti niin henkisiä kuin visuaalisia jin-jang -pareja. Rosoisuudessaan ja toisiaan täydentävyydessään kokonaisia kuvia täydellisen epätäydellisistä naisista.
Omaa paniikkiaan Piki ei pysty kontrolloimaan. Hän häilyy voimakkuuden sekä äärimmäisen herkkyyden ja haurauden välimaastossa.
Pikin (Maria Ylipää) hahmo on elokuvan alusta asti intensiivinen. Tiukka katse ja voimakas olemus. Piki liikkuu jäntevästi ja hänen lihaksikkaat olkapäänsä vetävät huomiota puoleensa. Hänellä on pieniä eläinfigureita lipastonsa päällä ja hän pitää Korkeasaaresta. Siellä voi keskittyä eläimiin, ei ihmisiin.
Ihmiset ovat Pikille vaikeita. Juopuneena on helppo seurustella, mutta jatkojen sateenkaariskumpan juonnista ei niin vain lähdetäkään kaljan ostoon. Pikin matka päättyy ulko-ovelle, sillä hän ei pysty avaamaan sitä. Olemus luhistuu ja tuskanhien nousemisen aistii. Uhmakkuus paljastuu suojakuoreksi.
Jonnasta tulee Pikille vastapaino, normaalius, rakastettu, jonka kanssa leikitellä vallalla ja kontrolloinnilla. Jonna alistuu seksissä ja lopettaa työt rakennussiivoojana Pikin vaatimuksesta. Omaa paniikkiaan Piki ei pysty kontrolloimaan. Hän häilyy voimakkuuden sekä äärimmäisen herkkyyden ja haurauden välimaastossa.
Bossa (Nelly Kärkkäinen) edustaa Pikin riippuvuussuhderakennelmassa hauraan puolen kahlitsevaa huolenpitäjää. Hän on kuin itsensä uhatuksi tunteva ego tai riittämättömyyden piru olkapäällä. Vahvistaa paniikin vankilan kaltereita tekemällä kaiken vaikean Pikin puolesta. Muka tarkoittaen hyvää, mutta lopulta tuhoten.
Mietin, saako herkkä yksilö kovien valtakunnassa vieläkään ihan vilpittömästi olla molempia yhtä totena samaan aikaan. Siksi paniikki. Ja lisäksi kun eri puolet ihmisessä ovat liian etäällä toisistaan, on niitä peilailtava ja täydennettävä erilaisin, toisinaan satuttavinkin tavoin erilaisissa riippuvuussuhteissa.
Naiset hankkivat rahaa puhelinseksillä ja myymällä käytettyjä pikkareita. Pikin ääni, Jonnan tuoksu. Mieleen jää kuva Jonnasta pikkareissa ja t-paidassa, jossa lukee Feminist. Nykynainen ownaa oman seksuaalisuutensa ja tekee sillä mitä haluaa. Ja hyvä niin!
Joskus väsyn katsojana taiteen ja esimerkiksi sosiaalisen median seksuaalisuuden ilmaisun alleviivailevuuteen ja provokatiivisuuteen ja silloin kaipaan representointiin mieluummin hienovireisempiä ja hennompia sävyjä.
Paniikin rajoittama elämä saattaa näyttäytyä uusille tuttavuuksille, suojamuurien takana oleville ihmisille etäisyytenä ja joustamattomuutena. Kun ei oikein voi eikä halua mennä paikkoihin tai liikkua juuri missään. Ei halua paljastaa heikkoudeksi kokemaansa ja epätäydellisyyttään. Kissaeläin on jään takana, lumeen jäävät vain yhdet jäljet ja nekin katoavat nopeasti, elokuva vertauskuvailee.
Rakkaus on motivaattori ja voima, joka saattaa ajoittain avata paniikin kuristavaa köyttä. Piki kävelee kadulla huppu syvällä päässä, aurinkolasit silmillä. Silti ihmisten katseet aiheuttavat sähköiskun ja kaupungin rytmi tuntuu terävältä, valot liian kirkkailta. Ei saa kunnolla henkeä ja huimaa. Jonnan asunnossa odottaa syli. Hellyyttä, aukinaisuutta, joka hiljalleen supistuu ja sekoittuu taas valtaleikkiin.
Myöhemmin riidan ja pitkän erossaolon jälkeen Jonnan kuva heijastuu lasipallosta ylösalaisin. Jonna sanoo Pikille sanat, jotka Piki on sanonut hänelle aiemmin: ”ei oo mitään hätää, mä oon tässä nyt, mä en lähe enää”. Roolit kääntyvät päälaelleen. Vain kääntyäkseen uudestaan, kun Pikin syyllisyys omasta sairaudesta nostaa päätään ja kovuuden suoja nousee ylös.
Her Smell
Ysärin grunge/punk/rock -rymistelyn raju ja hengästyttävä tunnelma nappaa mukaan heti Her Smellin alusta. Alex Ross Perryn ohjaamassa ja käsikirjoittamassa elokuvassa Something She -bändin naiset eivät todellakaan ole mitään kiiltokuvia vaikka lehden kansissa ovatkin. Palaan mielessäni oman ysärin tutun rosoiseen rockestetiikkaan, joka edelleen miellyttää enemmän kuin kukkakuosit ja vyölaukut.
Särmikäs grunge-estetiikka on sulanut pehmeäksi rauhallisuudeksi, lohduttavaksi tavallisuudeksi. Paljaudeksi.
Takahuonesekoilu esittelee menestyneen, mutta eksyksissä olevan tähden, joka pakenee sekavaa oloansa päihteisiin. Becky (Elisabeth Moss) hakee tukea myös huuhaahenkisyyden ihhottavan tunkeilevilta kätyreiltä, jotka käyttävät häntä häikäilemättömästi hyväkseen. Ja satuttaa ihmisiä lähellään. Elokuva näyttää myös äidin, joka lepertelee lapselleen kännissä ja kamoissa. Lopulta Becky kaatuu lapsensa kanssa takahuoneessa ja bändikaverit löytävät hänet oksennuksensa keskeltä verta valuvana. Onneksi lapselle ei käy mitään pahempaa.
Sekoilun jatkumisen vaivaannuttavuus rakentaa Beckystä monitasoista hahmoa. Kaikki kehittyy painostavaksi hulluudeksi. Becky ryntää lavalle kaatamaan soittimia. Kitara jää sirisemään. Turvamies kantaa romahtanutta tähteä pois lavalta sylissään kuin pientä lasta samalla kun tämä huutaa äitiä.
Sitten kaikki pysähtyy. Becky istuu sohvalla. Pitkään. Vain silmät räpsähtävät välillä. Teepannu viheltää. Särmikäs grunge-estetiikka on sulanut pehmeäksi rauhallisuudeksi, lohduttavaksi tavallisuudeksi. Paljaudeksi.
Something She palaa vielä kerran lavalle ja Becky selättää pelkonsa esiintyä, kun hän saa voimaa naisheimoltaan (“kukaan ei ole yksin mitään”) ja lapseltaan (onnentoivotukset äidin keikalle ja suukot katsomoon). Voitettuaan itsensä Becky päättää keskittyä hänelle olennaiseen eikä se ole sekoilu.
Pidän valtavasti elokuvan naiskuvasta! Se menee äärilaidasta toiseen, näyttää pohjamutia ja roolien ristikkäisyyksiä kaunistelematta. Surullisen rappioon luisumisen, hallitsemattomuuden, herkkyyden ja rakkauden voiman.
Toisin kuin Baby Janessa, tälle naiselle käy hyvin, kun hän löytää herkkyydestään voiman. Syyllistämättä niitä, jotka eivät siihen kykene. Meilläkin kovempikuoriset edelleen helposti jyräävät, eikä esimerkiksi mielenterveydellistä tukea aina saa, vaikka sitä kipeästi tarvitsisi.
Aurora
En yhtään ihmettele, että tämä Miia Tervon ohjaama ja käsikirjoittama persoonallinen pläjäys on voittanut Pohjoismaisen neuvoston elokuvapalkinnon. Se vetäisee heti mukaansa välittömyydellään, aitoudellaan ja elämänmakuisella huumorillaan.
Aurora (Mimosa Willamo) on sisukas, sydämellinen ja konstailematon mimmi, jolla on itsevarmuutta ja pokkaa, mutta joka toisaalta on vähän hukassa. Pitkässä, blondatussa tukassaan ja korkkarit, pörheä tekoturkistakki ja sivuraidalliset verkkari yllään hän kävelee ryhti suorassa kotiin, jossa odottaa sammunut isä. Ja hetken päästä tulevat kaupungilta ottamaan ulosottokuvia. Isä on alkoholisti, eikä Aurorakaan juomisessa säästele. Äiti on kuollut.
Asioita ei surkutella, vaan elokuva on täynnä taidokasta tilannekomiikka ja mustaa huumoria. Mitään ei tarvitse alleviivata vaan vakavatkin teemat suodattuvat sydämeen luontevasti hersyvän huumorin kautta: alkoholismi, rasismi, muistisairaus, asunnottomuus, turvapaikanhakijoiden tukalat tilanteet, epävarma tulevaisuus.
Erään bailuillan jälkeen Aurora nappaa jouluvalaistun muovipalmun mukaansa ja vie sen äitinsä haudalle. Jää siihen makoilemaan hetkeksi äidin kanssa. Katselee taivasta röökiä poltellen.
Tutulla grillillä syödessä Aurora törmää Darianiin (Amir Escandari). Darianin on keksittävä keino, miten saisi turvapaikan tyttärensä kanssa Suomesta. Aurora maksaa Darianin annoksen hinnasta puuttuvan 20 senttiä ja höpöttää samalla raiskausennakkoluulojaan. Molemmat hahmot näyttäytyvät sydämellisinä ja inhimillisinä. Ei voi kuin ihailla!
Darianin yritys mennä vastoin tunteitaan järjestettyyn avioliittoon päättyy oksentamiseen pöntöllä.
Rakkaus voittaa. <3
Yksi elokuvan suosikkihahmoistani Auroran lisäksi on varakas Liisa-mummo (Miitta Sorvali), jota Aurora menee asunnottomaksi jäätyään avustamaan ja pääsee asumaan hänen luokseen. Auroran työhaastattelukohtauksessa läheisten kehottaessa laittamaan porrashississä turvavyön kiinni Liisa näyttää napakasti keskaria. Sitä ennen hän on ilmoittanut haluavansa tuon tytön, että paperit kuntoon. Eräässä toisessa kohtauksessa Liisa laulaa heidän leipoessaan karjalanpiirakoita kotikonnuillaan oppimaansa pillulaulua. Naiset ovat epäilemättä sukulaissieluja! Mitä sitä turhaan sievistelemään.
Liisan tokaisu aina Auroran peitellessä häntä viltin kera nukkumaan “ei hapsuja nenään”, on esimerkki herkullisesta ja kutkuttavasta pienestä käsikirjoituksellisestä yksityiskohdasta, joita elokuva on pullollaan.
Loppupuolella elokuvaa Auroran paras ystävä (Oona Airola) kuvaa häntä sekoiluillan sekä vatsahuuhtelun ja tikkausten jälkeen alkoholiongelmaiseksi kiskoilla kulkevaksi liekinheittimeksi. Aiemmin Darian on kuvannut häntä hurrikaaniksi. Auroran alkoholiongelman kohtaaminen esitetään kuitenkin kommenttien sysäämän oman pohdinnan ja turhautumisen kautta itsenäisenä päätöksenä. Viinan alle tukahdettujen tunteiden olemassaolo kerrotaan vähäeleisen tyylikkäästi yhdellä kohtauksella. Darianin yritys mennä vastoin tunteitaan järjestettyyn avioliittoon päättyy oksentamiseen pöntöllä.
Rakkaus voittaa. <3
Elokuva sai loputtuaan yleisöltä spontaanit aplodit. Ansaitusti.
Taide koskettaa sitä, mihin järki ei yksin ylety
Moninaiset representaatiot taiteessa edistävät tasavertaisuutta tehokkaasti, sillä ne auttavat ymmärtämään ja tuntemaan empatiaa aivan eri tasolla kuin faktat. Taide menee ihon alle ja jää mieleen pyörimään.
Representaatiot peilaavat ajan ilmiöitä ja nostavat epäkohtia esille ja keskusteluun. Ne ovat poliittisia. Mielenterveys ja sen ongelmat, sukupuoliroolit ja sukupuolten välinen tasavertaisuus, seksuaaliset ja muut vähemmistöt, seksuaalinen häirintä, päihdeongelmat, vanhemmuus ristipaineessa kaikkeen muuhun, oikeus toimia aktiivisena ja olla äänessä yhteiskunnassa, muutamia mainitakseni, ovat tärkeitä teemoja. Kun ymmärtää naisen moninaisia ja päällekkäisiä, osin mukaristiriitaisia rooleja, vähemmistönaisen elämää, ylipäätään erilaisen ihmisen elämää, on helpompi toimia rakenteiden ja asenteiden muuttamiseksi.
Monipuoliset naiskuvat ja representaatiot voivat toimia myös voimauttavana tukena. Ne voivat inspiroida elämään omannäköistä elämää stereotypioista ja ennakkoluuloista piittaamatta.
Kun tunnemme empatiaa ja meillä on käsitys toisen todellisuudesta, on helpompi muistaa, että olemme oikeastaan kaikki samalla puolella ja meidän pitää tukea toisiamme. Erilaisuus on arvokasta ja se opettaa meille aina jotain myös itsestämme. Ennakkoluulot ja epätietoisuus sulavat helpommin pois, kun saamme jonkin inhimillisen kosketuspinnan toiseen ihmiseen.
Monipuoliset naiskuvat ja representaatiot voivat toimia myös voimauttavana tukena. Ne voivat inspiroida elämään omannäköistä elämää stereotypioista ja ennakkoluuloista piittaamatta.
Me kaikki lopulta haluamme tulla kuulluksi ja kohdatuksi, nähdyiksi ja hyväksytyiksi sellaisina kuin olemme.
