Olen ollut siitä aina ylpeä / Terveeseen kasvuun kuuluu hävetä – Eskelinen ja Lehtola Jälkisanoista/Sianhoito-oppaasta
Teksti on alun perin julkaistu Nuoren Voiman numerossa 6/2007, jonka teemana oli Deleuze/Anti-Oidipus.
Kaksikymmentä vuotta sitten ilmestyi Jälkisanat/Sianhoito-opas, 27-vuotiaan kirjallisuudenopiskelija Markku Eskelisen ja 24-vuotiaan filosofianopiskelija Jyrki Lehtolan esikoisesseekokoelma. Teos ei ollut mikään hempeilevä kirjallisuuslehdykkä vaan anarkistinen ja pilkallinen mutta myös analyyttinen katsaus “kulttuurikuolioon”, joksi 1980-luvun suomalaista kulttuuria teoksessa muun muassa nimitettiin.
Jälkisanat julisti esipuheissaan, että “suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurikritiikin taso loukkaa hyvää makua rajummin kuin mikään herjaussyytteitä välttelevä teksti voi tehdä”, ja jälkimmäisellä Jälkisanat viittasi mitä ilmeisimmin itseensä. Näkemyksen mukaisesti esseissä runtattiin 1980-luvun suomalaista kulttuuria ja sen merkkihenkilöitä epäkunnioittavaan ja herjaavaankin sävyyn.
Kovasanaista kritiikkiä saivat osakseen niin suomalainen proosakirjallisuus kuin näennäishumanistinen kulttuurikritiikikin. Tulilinjalle joutui myös analyyttinen filosofia, jonka suurimpia syntejä oli Jälkisanojen mukaan mannermaiseen ajatteluun kohdistuva ennakkoluuloinen torjunta ja tietämättömyys. Eikä ajan suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa, -opetuksessa ja kirjallisuuskritiikissäkään kirjan mukaan ollut hurraamista.
Jälkisanojen kirjallisten keinojen valikoima oli varsin monipuolinen, vaikka sitä ei kirjasta kirjoitetuissa kritiikeissä juurikaan huomioitu. Teoksen tyylissä on jälkiä punk-estetiikasta, ja sen ylimielisen nihilistisessä asenteessakin on aineksia paitsi punkista myös Nietzscheltä. Mannermaisen ajattelun hedelmistä Jälkisanoissa hyödynnetään erityisesti jälkistrukturalistisia teorioita, joita käytetään teoksessa sekä analyysivälineinä kulttuuriraatoa ruodittaessa että erilaisina yhtenäistä kokonaistulkintaa vaikeuttavina kirjoitusstrategioina. Teoksessa on myös postmodernistisia piirteitä, joita suomalaisessa proosakirjallisuudessa, varsinakaan esseistiikassa, ei ollut liemmin nähty aiemmin.
Jälkisanojen kirjoittajien sormet ovat pysyneet näppäimistöllä myös esseekokoelman jälkeen. Molemmat ovat julkaisseet postmodernistisia fiktioteoksia. Sittemmin Eskelinen on tullut tunnetuksi digitaalisen kirjallisuuden ja tietokonepelien tutkijana, Lehtola taas tunnetaan kolumnistina.
Jälkisanojen merkkipäivän kunniaksi molemmat ovat lupautuneet haastatteluun, joka toteutetaan sähköpostitse. Aivan ensimmäiseksi minun on kysyttävä, millaisia ajatuksia ja tunteita Jälkisanat herättää kirjoittajissaan nykyään. Kirja ei ole hautautunut täysin yhdentekevänä tekeleenä historian hämärään, vaan aina silloin tällöin se on noussut esiin akateemisissa yhteyksissä ja viime aikoina myös esimerkiksi Nuoren Voiman sivuilla. Huhutaan jonkun tekevän aiheesta jopa väitöskirjaa.
Anna Helle: Oletteko ylpeitä esikoisestanne? Vai korventaako katumus sielujanne?
Markku Eskelinen: Olen ollut siitä aina ylpeä, monestakin syystä. Jälkisanat oli sekä esseekokoelma että esikoisteos eikä sitä osattu lukea kumpanakaan. Sillä ei ole luontevaa vertailukohtaa suomalaisen esseekirjoittamisen perinteessä, mikä kai tarkoittaa, että se uudisti sitä. Jälkisanat myös ennakoi vastaanottonsa, tekijä näkyväksi kirjallisen kentän valtasuhteita, pakotti siirtämään huomion teorioihin ja lähestymistapoihin, jotka jo seuraavalla vuosikymmenellä vakiintuivat osaksi jokaisen itseään kunnioittavan humanistitutkijan käsitearsenaalia, ja tarjosi minulle kaupan päälle vielä pari vuotta kestäneen erinomaisen valaisevan julkisuusputken. Olisin ollut iloinen ja ylpeä paljon vähemmästäkin vaikka en toisaalta tunne nostalgiaa noita aikoja kohtaan.
Jyrki Lehtola: Kyllä kai terveeseen kasvuun kuuluu se, että häpeää nuoruutensa äänenpainoja ja kiihkon kohteita, olivat ne sitten tyttöystäviä, suomalaisia kirjailijoita tai ylipulleita toppauksia. Ei tuollainen katumus tietenkään sielua korvenna, mutta jos joku ottaa puheeksi Jälkisanat, kyllä siitä nousee tarve keksiä mielekkäämpiä puheenaiheita. Onneksi kukaan ei ota puheeksi Jälkisanoja.
Helle: Lehtitietojen mukaan kirja kirjoitettiin hyvin nopeasti. Voitteko kertoa jotain kirjan syntyprosessista? Monien mielestä kirja on tosi hauska, mutta oliko sen kirjoittaminen hauskaa?
Eskelinen: Kustannussopimus allekirjoitettiin huhtikuun lopussa 1987 kolmen aiemmin julkaistun näytetekstin perusteella ja sen mukaan valmista piti tulla kesäkuun loppuun mennessä. Eli meille jäi peräti kaksi kuukautta sommitella kirja tarkemmin, ja sitten vielä kirjoittaa se. Tosin minulle jälkikäteen selvisi, että WSOY:n Ville Viksten oli Lehtolan kummisetä, mikä voi yhtä hyvin selittää sekä sopimuksen että sen epätavanomaisuuden – Ville ei uskonut meihin vähääkään tai halusi vain testata hybristämme. Joka tapauksessa tekstiä alkoi kuukauden hermoilun jälkeen syntyä. Kirjoittaminen oli helppoa ja hauskaa alusta loppuun, vaikka aikaa ei jäänytkään omille herjoille nauramiselle.
Lehtola: Erikseen se suurimmaksi osaksi kirjoitettiin, ja eri kaupungeissa. Kai se paikoitellen hauskaa oli, mutta ehkä aika narsistisella tavalla: ”Voi että! Sanoinpas mä taas nasevasti!”
Helle: Jälkisanat on melkoisen provosoiva kirja, paikoitellen suoranaista riidan haastamista. Nykyisessä kulttuuri-ilmapiirissä se ei kuitenkaan herättäisi varmaan niin voimakkaita reaktioita kuin 1980-luvun lopulla. Millainen oli 1980-luvun lopun kulttuuri-ilmapiiri verrattuna nykypäivään?
Eskelinen: Se oli olennaisesti enemmän yhtenäiskulttuurin tai ainakin yhtenäiskulttuurioletuksen leimaama, pysähtyneempi ja asiantuntemattomampi kuin nykyinen ilmapiiri parhailta osiltaan. Muutos on pitkälti seurausta pienkustantamoiden ja erikoistuneiden kirjallisuus- ja kulttuurilehtien noususta sekä Internetin yleistymisestä miltei joka kodin monimediaksi. Jälkisanoja välittömästi edeltäneestä 80-luvun ilmapiiristä tulee mieleen Renny Harlinin esikoiselokuvan kieltäminen ulkopoliittisista syistä vuonna 1986 ja Jumalan teatteriin kohdistettu noitavaino, joka osoitti, ettei edes tilatuilla provokaatioilla ymmärretä olevan traditiota takanaan.
Vallinneesta autoritaarisuudesta ja dialogin puutteesta kertonee sekin, että Hesarin kritiikkeihin ei vielä tuolloin voinut lehden palstoilla vastata ja meidän tapauksessamme ei Aamulehdenkään. Tosin ilmapiiri oli myös nykyistä huomattavasti optimistisempi, silloinhan elettiin näillä näkymin viimeistä kansalaisten enemmistöä hyödyttänyttä nousukautta, eivätkä pätkätyöläiset vielä olleet yritys- ja valtiojohtoa paremmin koulutettuja.
Lehtola: 80-luvun kulttuuri-ilmapiiri… 80-luvun kulttuuri-ilmapiiri. Jos nyt olisi kohteliaisuudesta ja historian vaatimuksesta provosoiva, niin Hesarin kauttahan tätä kai on tapana peilata. 20 vuotta sitten Hesarin kulttuurin pomona oli huonosti kirjottava juorutäti, ja niin siellä on vieläkin. Jos ajattelee, kuinka radikaalisti kaikki on parissakymmenessä vuodessa muuttunut, niin vähiten kaikki on muuttunut juuri kulttuurin ilmapiirissä. SIinä vallitsee edelleenkin vastenmielinen asennekasa totisuuden vaatimusta yhdistettynä katkeraan kyyläily- ja pikkukylämentaliteettiin.
Pelkään, että ainakin kirjallisuudessa kulttuuri-ilmapiiriin on sisäänrakennettuna jonkinasteinen mielenterveysongelmiin liittyvä stagnaatio. Muistan, kuinka noloja Kirjailija-lehden jutut ja Kirjailijaliiton riitelyt olivat 80-luvulla, ja ne vaikuttavat edelleenkin yhtä noloilta.
Helle: Eniten närkästystä – ja toisaalta huvittuneisuutta – tuntuu herättäneen akateemikko Georg Henrik von Wrightin runteleminen esseessä ”Lakritsipenis ja omenansyönnin ammattilaiset”. Kyse ei kuitenkaan tainnut olla niinkään henkilökohtaisesta von Wrightiin suunnatusta ryntäyksestä, ainakaan jos Jälkisanoja lukee vähän tarkemmin. Vai oliko sittenkin? Samaa voisi kysyä Erno Paasilinnaa koskevasta esseestä ”Terve järki ja murtomaasukset – Erno Paasilinnan antidelirium”.
Eskelinen: von Wright ja Paasilinna valikoituivat kohteiksi, koska he tuolloin edustivat arvostetuimman suomalaisen kulttuurikritiikin ääripäitä, karkeasti sanottuna sekä akateemista että itseoppinutta tyhjänpäiväisyyttä. Yksinkertainen, joskin normista poikkeava perusidea, oli asettaa heidät henkilökohtaiseen vastuuseen latteuksistaan ja konservatiivisuudestaan, joiden todentaminen tekstini sisällä (vastaan tässä vain omasta puolestani) oikeutti myös henkilöön ulottuvan pilkan ja halveksunnan. Tätä kautta kyseenalaistui tietysti myös von Wrightin nauttima yleinen arvostus, mikä osaltaan selittää joidenkin vastareaktioiden kiivautta. Vain yhden esimerkin ottaakseni: Timo Hämäläinen vetosi von Wright -esseen luettuaan Viksteniin, ettei Jälkisanoja julkaistaisi, koska siinä loukataan akateemikon kunniaa.
Lehtola: Erno oli perheystävä, joten ei se ollut henkilökohtaista. Vanhempien tupaantuliaisissa kymmenen vuotta Jälkisanojen jälkeen se muuttui hieman henkilökohtaisemmaksi. Olin auttamassa tarjoilussa ja perässäni käveli Finlandia-kirjailija, joka narisi, ettemme me nuoret olleet kokeneet nälkää ja sotaa. Joku vanhempi nainen sitten tuli siihen väliin ja ohjasi Ernon sohvalle rauhoittumaan.
Helle: Jälkisanat muistetaan parhaiten ehkä juuri herjoistaan, joten niitä ei kannata tässä vatvoa sen enempää. Sen sijaan vähemmälle huomiolle ovat jääneet Jälkisanojenpyrkimykset postmodernistiseen ja avantgardistiseen ilmaisuun. Teosta luettiin siitä kirjoitetuissa kritiikeissä useimmiten pelkkänä tiettyjä jälkistrukturalistisia teesejä julistavana manifestina. Siihen, miten kirja oli kirjoitettu, ei kiinnitetty paljoakaan huomiota muutamaa kritiikkiä lukuun ottamatta.
Yksi kritiikeissä täysin sivuutettu piirre oli esimerkiksi Jälkisanojen hyväkseen käyttämä ”anonyymi intertekstuaalisuus”. Kirjahan niin sanotusti kirjoittaa monien muiden teosten päälle, ihan niin kuin sen esipuheissa annetaan ymmärtää. Sivuilta löytyy erilaisia yhteyksiä paitsi teorioihin myös aikaisempaan suomalaiseen kirjallisuuteen, eikö niin? Jälkisanojen tekstuaalisessa laahuksessa näyttäisi roikkuvan muun muassa sellaisia teoksia kuten Blomstedtin ja Saarisen Punk-akatemia, Olavi Paavolaisen Suursiivous ja Nykyaikaa etsimässä, Deleuzen ja Guattarin Mille plateaux, Derridan tietyt teokset.. Listaa voisi jatkaa.
Eskelinen: Muistinvaraisesti sanoisin, että sekä korostetut että piilotetut kytkökset jälkistrukturalistiseen teoriaan ja ulkomaiseen hieman kokeilevampaan kirjallisuuteen ovat huomattavasti keskeisempiä kuin yhteydet aikaisempaan suomalaiseen kirjallisuuteen, paitsi tietysti niiltä osin kuin suomalaisia teoksia ja tekijöitä jokseenkin suoraan kommentoimme ja siteeraamme.
Lehtola: Kaiken näköistä siellä varmaan roikkui. Väärinymmärretyistä kirjoista puoliksi luettujen kirjojen ja liikaa kuunneltujen asenneharhaisten levyjen kautta ikään kuuluviin henkilökohtaisiin traumoihin, ja siihen, ettei meistä kummastakaan ollut soittamaan kitaraa tai tekemään mitään kiinnostavampaa kuin kirjoittamaan kirjoista.
Helle: Jälkisanoista kirjoitetut kritiikit eivät olleet kovinkaan ymmärtäväisiä, ja osittain syy siihen oli varmasti lukijoissa, mutta syitä voidaan etsiä myös kirjasta itsestään. Mitkä Jälkisanojen piirteet voisivat selittää miksi kirjan kokeellisiin kirjoitusstrategioihin ei kiinnitetty huomiota?
Eskelinen: Koska emme mainostaneet ja selittäneet niitä, vaan jätimme kokeelliset kirjoitusstrategiat kriitikoiden löydettäviksi hyvin tietäen, että niin tuskin tapahtuu. Kysymyksessä oli harkittu vaihtokauppa lyhyen ja pitkän tähtäimen hyödyn välillä. Nykytutkijan täytyisi olla jo varsin taitamaton sivuuttaakseen sen miten Jälkisanat on kirjoitettu ja sommiteltu eli miten sen tekstit kommentoivat itseään, toisiaan ja toisten tekstejä, ennakoivat vastaanottoaan, ja käyttävät ja yhdistelevät eri tyylilajeja, lajityyppejä ja argumentaatiotapoja. Kun nämä puolet joskus löydetään, niiden luomaa eroa suomalaisen esseekirjoittamisen perinteeseen on luultavasti mahdotonta kiistää.
”Kysymyksessä oli harkittu vaihtokauppa lyhyen ja pitkän tähtäimen hyödyn välillä.
Toinen Jälkisanoista ”itsestään” johtuva perussyy ymmärtämättömyyteen saattoi olla kirjan paikoin aggressiivinen herjaavuus. Sen aiheuttamia ensireaktioita pitemmälle monet lukijat eivät syystä tai toisesta päässeet – monet asiaan sekaantuneet tuntuivat loukkaantuvan enemmän idolsiensa kuin omasta puolestaan.
Lehtola: Kirja oli kahden arrogantin, itsestään liikaa luulevan idiootin kirjoittama?
Helle: Yksi syy siihen, miten kriitikot Jälkisanoja lukivat, voi löytyä ajan suomalaisten lukijoiden ”odotushorisontista”, josta Jälkisanoissakin kirjoitetaan. Millainen tuo odotushorisontti oli 1980-luvulla ja onko se muuttunut? Jos on, niin missä mielessä?
Eskelinen: Nuo ovat niin laajoja kysymyksiä, että en mielelläni vastaisi niihin lyhyesti. Tuntuu siltä, että useimmat nykyisistä horisonteista rakentuvat vieläkin enemmän lajityypin nopean tunnistamisen ja samaistumisen varaan kuin 80-luvulla, mikä saattaa korreloida työelämän huononemisen yhä vain pitenevään historiaan. Taiteeksi ymmärrettyä kirjallisuutta arvioitiin 80-luvulla kotikutoisen modernismin ja realismin muodostaman normiston läpi, ja mikä ei siihen sopinut, tulkittiin epäonnistumiseksi tai historiattomaksi poikkeukseksi, koska muita traditioita ei joko tunnettu tai haluttu tunnustaa. Tämän suhteen ei 20 vuodessa ole tapahtunut niin paljon edistymistä ja avautumista kuin olisi voinut toivoa. Se, että kriitikko oppii uuden sanan tai kaksi, ei vielä kerro odotusten muutoksesta. Lisäksi kiinnostus bestsellerlistojen ulkopuolista ulkomaista kirjallisuutta kohtaan näyttäisi olevan vähenemässä. Se tuskin edistää traditioiden, normien ja odotusten monipuolistumista.
Lehtola: No ei kai silloin oletettu, että anaalihuumori yhdistetään kuoleman porteilla kolkutteleviin ajattelijoihin. Nykyään on taas niin itsestään selvää, ettei oikein jaksa vaivautua.
Helle: Monissa kritiikeissä nostettiin esiin Jälkisanojen hyödyntämä dekonstruktio, vaikka vähintään yhtä usein käytettiin sanaa dekonstruktionismi. Käsitteet ja käsitykset menivät tuossa vaiheessa vielä iloisesti sekaisin – ja menevät asiaan vihkiytymättömälle varmaan yhä edelleen. Jotkut kriitikot koettivat kuitenkin teilata kirjanne kääntämällä käyttämänne teoriat kirjaanne vastaan. Millaista jälkeä siitä syntyi?
Eskelinen: Muistaakseni pahimmat pohjat veti Anna Makkonen, jolta menivät kaiken muun ohella myös Barthes ja Foucault keskenään sekaisin ja jonka mielestä Artaud’nyksityiskielistä mantrarallatusta Otara jne. [Antonin Artaud’n Rodezin kirjeistä lainattu hengityshuuto-katkelma] ei olisi saanut siteerata englanninkielisestä laitoksesta. Onneksi Makkonen on sittemmin ymmärtänyt keskittyä puuhastelemaan paremmin omalle tasolleen sopivan omaelämäkerrallisuuden kanssa, mutta hänen samoin kuin monen muunkin olematon asiantuntemus on onneksi tallentunut ehkä joskus toteutuvaa vastaanottotutkimusta odottamaan.
Lehtola: Pelkään, että minulla itselläni menivät jo silloin käsitteet sekaisin, ja nykyään yhä syvemmin.
Helle: Monet seikat, jotka olivat tuolloin uusia – tarkoitan lähinnä postmodernismin ja jälkistrukturalismin tapaisia asioita – ovat muuttuneet tavallisimmiksi sitten 1980-luvun lopun.Tuolloin vielä voimassa olleesta yhtenäiskulttuurin ajatuksestakin on tultu melko kauas. Olisiko Jälkisanojen peräänkuuluttama ja suomalaisessa taiteessa perin harvinainen (esteettinen ja poliittinen) avantgarde yhä mahdollista ja olisiko sillä jotain merkitystä?
Eskelinen: Esteettis-poliittinen avantgarde voisi lähteä liikkeelle esimerkiksi kerronnan ja simulaation erosta ja ristiriidasta eli siitä, että kaikki keskeiset meihin vaikuttavat poliittiset, taloudelliset, hallinnolliset ja sotilaalliset päätökset tehdään ideologisesti painotettujen simulaatioiden perusteella, mutta myydään kansalaisille muka-kriittisen uutismedian kautta vain vaihtoehdottomina kertomuksina. Poliittista avantgardea voisi siten yrittää erilaisilla kriittis-viihteellisillä simulaatioilla eli vaikkapa kouluampumisen ympärille mallinnetun tietokonepelin Arkadianmäki-lisäosalla. Toisaalta ja toisaalla pelkkä pilapiirros oikeaan kohteeseen osuvana näyttää taas vaihteeksi hyvin riittävän. Kynnys siis on sekä noussut että laskenut 1980-lukuun verrattuna.
Esteettistä avantgardea edustavat nykyisin monet dynaamisesti ergodiset tekstit eli avantgarden historia ei suinkaan OuLiPoon, Tel Queliin, uuteen romaaniin tai postmodernismiin pysähtynyt. Avantgarden historiaan kiinteästi kuulunut piilotettujen sääntöjen ja niiden löytämisen ja rikkomisen välinen dynamiikka on joissain digitaalisissa teksti-instrumenteissa korvattu pelinomaisilla ja kaikkien osallisten tiedossa olevilla tekstin manipulointia koskevilla säännöillä. Nämä ilmiöt vetoavat uteliaisuuteeni, jonka tyydyttämisessä on minulle merkitystä aivan tarpeeksi.
Lehtola: Taide ilmaisumuotona marginalisoituu jatkuvasti sitä vauhtia, että pelkkä taiteen tekeminen on jo avantgardea. Tai jos ollaan tarkkoja: anakronistista avantgardea.
Helle: Jälkisanat on jäänyt kirjallisuutemme historiaan teoksena, joka esitti monta oikeaa kysymystä antamatta niihin kuitenkaan valmiita vastauksia. Osa kirjan elinkelpoisuudesta voi perustua siihenkin, että lukijan on loppujen lopuksi vaikea päättää, missä määrin teos on kirjoitettu tosissaan ja missä määräin huumorimielessä. Myös teoksen ”sanoma” jää auki, mihin viittaa tämän tekstin otsikkonakin oleva Jälkisanat-lainaus ”jos tekstimme eivät hajoa, ne eivät kestä”. Mitä haluatte sanoa nille nuorille Jälkisanojen lukijoille, jotka tutustuvat teokseen vasta 2000-luvulla ja joille teos on pikemminkin osa kirjallisuutemme historiaa kuin sen nykyisyyttä? Lukuohjeita?
Eskelinen: Jälkisanat sisältää omat lukuohjeensa, mutta kannattaa myös muistaa, että niitä on useampia kuin yksi, ja että ne voivat johtaa myös harhaan. Ehkä on tarpeellista sanoa, että esseetekstien takaa on lähes yhtä turha etsiä kirjailijoiden henkilöä kuin romaanin tai runojen. Tämä ei tarkoita, ettenkö seisoisi kirjoitusteni takana vaan juuri sitä, että lukijan päätettäväksi ja pääteltäväksi jää minkä takana oikeastaan seison.
Lehtola: Kehottaisin tällaista nuorta katsomaan ihan vakavasti sisäänsä, miettimään mitä elämältä ja tulevaisuudeltaan haluaa ja ravistelemaan itseään, että ehkä voisi tehdä jotain muutakin kuin tutkia kirjallisuutta. Hankenillekin on ihan mukava kävelymatka, mitä ei tietenkään saa sanoa tämän kaltaisessa lehdessä.
Helle: Vieläkö kirjallisuus kiinnostaa, ja jos, niin millainen? Seuraatteko suomalaista nykykirjallisuutta? Millainen on suomalaisen kirjallisuuden tila tänään – kaivattaisiinko kenties uutta sianhoito-opasta ja olisiko sellainen edes mahdollinen?
Eskelinen: Viimeiset kymmenen vuotta on kulunut pääasiassa ergodista kirjallisuutta ja tietokonepelejä tutkiessa ja noissa ympyröissä painopisteet ovat pakostakin Suomen rajojen tuolla puolen. Seuraan edelleen suomalaista nykykirjallisuutta, tosin sangen valikoivasti ja toisesta näkökulmasta kuin 20 vuotta sitten. Minua kiinnostaa enemmän yrittää ymmärtää suomalaisen kirjallisuuden historiaa kuin edes leikisti vaatia mahdottomia sen nykyhetkeltä tai tulevaisuudelta.
Lehtola: Suomalaista nykykirjallisuutta en seuraa, mutta en täsmälleen tiedä miksi, lukemattomuuteen ei käsittääkseni ole sen kummempia ideologisia syitä. Muuten luen edelleen valitettavan paljon kirjoja. Eilen illalla lopetin Peter Yorkin hauskan kirjan, Cooler, Faster, More Expensive. Kirjan eräs mielenkiintoisista tiedoista oli se, että prinssi Williamin ja Harryn suosikkijuoma on nimeltään Crack Baby eli crack-vauva.
Anna Helle
