Putinin tulkitseminen on puhdasta teologiaa

Moskovassa syntynyt poliittisen filosofian tutkija, yliopisto-opettaja ja taiteilija Maria Rakhmaninova erosi maaliskuussa Pietarin yliopistosta, koska oppilaitoksen hallinto halusi hiljentää hänet luennosta tehdyn ilmiannon perusteella. Rakhmaninova lähti Venäjältä ja näkee maan tulevaisuuden synkkänä.

Dmitry Gurbanov: Kuka olet? 

Maria Rakhmaninova: Ennen sotaa opetin filosofiaa yliopistossa. Koulutukseltani olen filosofian tohtori, pääaineeni on poliittinen filosofia ja olen poliittisen filosofian tutkija. Ennen kaikkea olen kuitenkin taiteilija. Olen aina työskennellyt filosofian ja taiteen rajamaalla. Tämä monialainen lähtökohta on aina ollut minulle todella tärkeä ja siitä käsin aion myös jatkaa työtäni.

 

DG: Kuvailet verkkolehti Mediazonan venäjänkielisessä haastattelussa, mitä yliopiostolla tapahtui Ukrainan sodan alkaessa. Voitko kertoa siitä?

MR: Yliopisto oli yksi ensimmäisistä sotaeuforian vuoksi kaatuneista instituutioista. Sodan alettua yliopisto alkoi tulvia sotapropagandaa, vihaa ja ylivertaisuutta länttä kohtaan. Se alkoi voimakkaasti. Opettajat kehuivat luennoillaan sotakoneistoa ja kertoivat opiskelijoille, että valtaamme koko Euroopan. Sana ”sota” kiellettiin. En ole ikinä aiemmin nähnyt yliopistolla näin voimakasta propagandaa. Yliopisto pakotti kaikki opiskelijat osallistumaan ”patrioottiseen kasvatukseen”. Heille näytettiin venäläisiin kansallisasuihin pukeutuneita ihmisiä, jotka kertoivat ydinvoimaloiden edustalla, miten hieno maa ja johtaja meillä on.

Opettajat kehuivat luennoillaan sotakoneistoa ja kertoivat opiskelijoille, että valtaamme koko Euroopan.

Olen filosofian opettaja ja koen, että tehtäväni on saada opiskelijat pohtimaan ja huomioimaan yhteiskunnassa tapahtuvia asioita. Haluan, että he voivat yhdistää opettamani asiat siihen, mitä ympärillämme tällä hetkellä tapahtuu. Haluan myös näyttää esimerkkiä siitä, miten he voivat reagoida tapahtumiin eettisesti. Yritin toimia hienovaraisesti, mutta tästä huolimatta joku teki minusta ilmoituksen. Hallinto soitti ja kertoi, että nyt on aika olla hiljaa, koska yliopisto on kuulemma politiikan ulkopuolella. Jatkuva propaganda yliopistoissa ei ilmeisesti ole heidän mielestään politiikkaa.

Tilanne oli ennenkuulumaton. Olen aina ollut hyvissä väleissä opiskelijoiden kanssa. Mutta sota on laukaissut Venäjällä uuden ilmiantojen aallon. Niistä voi lukea päivittäin vaihtoehtoisista medioista, jotka on nyt Venäjällä kielletty. Tapahtumat johtivat siihen, että päätin erota yliopistosta. Tein sen protestiksi, mutta se oli protesti myös sen vuoksi, että kollegani erotettiin, koska hän puolusti minua. Se oli myös viesti opiskelijoillemme. Eromme yliopistosta herätti opiskelijoiden parissa sotavastaista mielialaa ja sai heidät kyseenalaistamaan yliopiston toimintaa.

 

DG: Jos voin kysyä: mikä luennolla tekemäsi asia johti ilmiantoon?

MR: Käsittelin Picasson Guernica-taideteosta. Kuten kerroin, toimin taiteen ja politiikan rajamailla. Otin totta kai esille myös nykyajan tapahtumia ja mainitsin nimeltä Venäjän ja Ukrainan. Tämä riitti ilmiantoon. En agitoinut tai edes käyttänyt ”propagandaa” yhtä paljon kuin kollegani. Puhuin melko abstraktilla tasolla, mutta kuten huomaamme, ilmiannot tapahtuvat todella kevein perustein.

 

DG: Miten paljon sodalle löytyy tukea yliopistolta?

MR: Riippuu todella paljon opettajasta. Mutta siinä missä opettajilla on ”patrioottisia lähtökohtia”, niin opiskelijoiden keskuudessa tilanne on päinvastainen. Luokkani opiskelijoista lähes kaikki ymmärsivät, mitä oikeasti tapahtuu, ja se oli heille järkyttävää. Mutta ei voi sanoa, että opiskelijoilla olisi autonomista voimaa. Nyt kaikki riippuu siitä, kuka muokkaa näiden nuorten ihmisten ajatuksia ja vastaa heidän kysymyksiinsä.

 

DG: Väittelit tohtoriksi vuonna 2019. Millaista muutosta Venäjän tiedeyhteisössä on ollut nähtävissä sen jälkeen?

MR: Kaikki, mitä on tapahtunut, oli jo silloin nähtävissä. Tila alkoi kaventua vuodesta 2005 lähtien ja sen jälkeen vauhti on vain kiihtynyt. Useiden merkittävien tapahtumien, kuten Georgian sodan, Bolotnajan mielenosoitusten, Krimin valtauksen sekä vuoden 2018 lavastettujen oikeustapaustenrinnalla on luotu uusia lakeja, jotka laajentavat poliisien ja turvallisuuspalvelujen valtuuksia ja kansalaisaktivismin kriminalisointia. Olen itse taiteilijana saanut huomata, miten sensuuri on koko ajan kiristynyt.

Siinä missä opettajilla on ”patrioottisia lähtökohtia”, niin opiskelijoiden keskuudessa tilanne on päinvastainen.

Myös tiedeyhteisössä ja eritysti filosofiassa asiat pahenivat ja ääneen pääsivät vain henkilöt, jotka edustavat valtaapitävien intressejä. Vastarintaliike, jota kutsun undergroundiksi, oli elossa sodan alkuun saakka. Vastakulttuurisella aktivismilla on Venäjällä pitkä historia ja perestroikan aikaan se oli voimakasta. Viimeisimmässä underground-aallossa tapahtui paljon: toteutettiin esimerkiksi erilaisia taideprojekteja, julkaistiin kirjoja ja lehtiä ja tehtiin ihmisoikeustyötä, vaikka valtion vastarinta oli kovaa. Se oli ihmeellistä.

Tätä aaltoa kesti, kunnes sota alkoi ja toisinajattelijat julistettiin ulkomaalaisiksi agenteiksi ja pidätyksiä alkoi tapahtua. Todella monet ihmiset, jotka tekivät työtä tieteen ja kulttuurin alalla, joutuivat lähtemään Venäjältä. Esimerkiksi taiteilija Alexandra Skolchinekoa uhkaa kymmenen vuoden vankeus, koska hän liimasi sotauutisia hintalappujen päälle kaupoissa. Tämä on meidän uusi todellisuutemme. Prosessi on ollut hidas ja nyt se lähenee surullista ja traagista loppuaan.

 

DG: Millaiset tapahtumat aiheuttivat eniten ongelmia ihmisoikeusaktivisteille? Bolotnajan mielenosoituksen jälkimainingit? Krimin valtaus?

MR: Krimin valtauksen ja kaikkien muiden tapahtumien avulla pyrittiin muuttamaan Venäjän poliittista luonnetta. Krimin valtaus tehtiin mielestäni sen vuoksi, että valtion legitimiteetti saatiin sen myötä Venäjällä metafyysisesti palautettua.

 

DG: Miten tämä kaikki on vaikuttanut kulttuurialaan? Televisio on ollut pitkään valtion hallussa. Mutta entä esimerkiksi internet?

MR: Erilaiset projektit auttoivat underground-liikettä selviämään. Niiden avulla muusikot, jotka eivät olleet osa valtavirtaa, pystyivät julkaisemaan musiikkia. Niin julkaistiin myös kirjoja. Tämä kaikki onnistui internetin avulla, koska se mahdollisti ei-paternalistisen sanoman levittämisen. En tykkää käyttää sanaa ”informaatio ”, koska se on liian kulutuskeskeinen. Internet mahdollisti tämän kaiken, mutta sille oli myös kysyntää. Ihmiset halusivat kuluttaa kulttuuria, joka ei ole käynyt läpi tiukkaa suodatusta.

DG: Olet kertonut paljon siitä, miten sinulle taide ja aktivismi liittyvät vahvasti yhteen. Mikä on ollut suosikkiprojektisi?

MR: On vaikea arvioida itseään. Mutta voin kertoa projekteista, joita toiset ovat tehneet. Esimerkiksi Teatro Di Capua Pietarissa jatkaa edelleen toimintaansa. Eräs heidän näytelmänsä kertoo ajasta, jolloin kansalaiset alkoivat uskoa, että tsaari on Jumalan välittäjä, ja alkoivat sen vuoksi tehdä toisistaan ilmiantoja. Esityksen tiedot on tarkistettu valtion arkistoista. Näytelmä rakentaa siltoja myös Gulag-aikakauteen ja nykyisyyteen. Tämä on loistavaa kokeellista taidetta. He yhdistivät taiteellista osaamista sekä filosofista ja poliittista itsetutkistelua, ja se on minusta todella tärkeää. Voisin nimetä kymmeniä samankaltaisia hyviä ja tärkeitä projekteja.

DG: Millainen poliittinen tilanne Venäjällä on tällä hetkellä?

MR: Viime aikoina Venäjän poliittinen tilanne on muistuttanut Pinochetin hallintoa. On pakko sanoa, että viimeisen kymmenen vuoden aikana me koulutetut ihmiset lähetimme jatkuvasti SOS-viestejä länteen, mutta vastausta ei kuulunut. Meitä on vain syytetty alarmismista. Syntyi kuva, että Venäjällä ei ollut muka tapahtumassa mitään. Näin ei ollut. Todistimme reaaliaikaisesti huolestuttavia tapahtumia, mutta meillä ei ollut riittävästi keinoja tehdä sitä näkyväksi koko maailmalle. Valitettavasti on ongelmia, jotka voidaan ratkaista vain globaalilla tasolla, ja tämä ongelma on sellainen. Mutta sitä ei uskottu ajoissa.

Valitettavasti on ongelmia, jotka voidaan ratkaista vain globaalilla tasolla, ja tämä ongelma on sellainen. Mutta sitä ei uskottu ajoissa.

Todennäköisesti meitä olisi kuunneltu, jos lännen ja Venäjän väliset kauppasuhteet olisivat olleet erilaiset kuin nyt. Silloin lopputulos olisi voinut olla toisenlainen. Mutta nyt on enää turha ajatella sitä. Tilanne ei toki vielä ole samanlainen kuin vuonna 1937, mutta aika lähellä. Ilmiantoja, leirejä, uusia lakeja ja vankien rekrytointia sotaan. Mutta kuten sanoin, tähän suuntaan kaikki oli menossa, ja vuoden 2014 jälkeen se oli väistämätöntä. Nyt on enää kysymys siitä, jääkö murenevaan luomukseen yhtään elämää. Hautaako se raunioidensa alle kaikki, jotka ovat jääneet Venäjälle, vai vain ne, jotka kantavat sen polttomerkkiä – vai kaiken elävän koko planeetalla, mikä on sekin realistinen vaihtoehto. Vaihtoehdot ovat todella pessimistisiä eikä toivoa juuri ole.

 

DG: Kerroit, että Venäjällä on ollut monia ongelmia, jotka olisi pitänyt ratkaista globaalisti tai ainakin lännen avustuksella. Mitä olisi pitänyt tehdä toisin?

MR: Länsimaat ja Venäjä ovat olleet monessa mielessä toisiltaan suljettuja maailmoja, joiden välillä on ollut yhteyttä vain vähän. Venäläisillä ei ole ollut keinoa saada omaa ääntään itsenäisesti kuuluviin. Esimerkiksi viisumien saaminen ja pääsy ulkomaisiin konferensseihin on aina ollut vaikeaa. Minua ei esimerkiksi ole päästetty konferensseihin, ja syytä penätessäni kysyttiin vain, että kuka sitten hoitaisi luentoni. Ongelmia on valuuttamarkkinoissa sekä käsiksi pääsemisessä ulkomaalaisten kirjastojen valikoimiin. Jumalauta, kirjoitan joskus kirjan, jossa kerron, miten hankimme ulkomaalaisia kirjoja tietääksemme, mitä lännessä luetaan. Oli pakko luoda verkostoja, joiden avulla saimme länsimaisia kirjoja Venäjälle.

Kun joissain päin maailmaa syntyy hiljaisia pisteitä, joista ei lähde signaaleja, on riski, että siellä syntyy jotain vaarallista. Näin on mielestäni käynyt Venäjällä. On vaikea sanoa, kenen vika se on. Onko ollut kyse ensimmäisen maailman huonosta suhtautumisesta vai toisen maailman inertiasta, joka piti sitä eristyksissä. Tähän liittyy myös heikko englannin kielen osaaminen. Minulla on monta kollegaa, jotka ovat todella fiksuja, mutta heillä ei ole kielitaitoa. Se ei ole välttämättä heidän oma vikansa – on vaikeaa oppia kieliä, jos ei ole paikkoja käyttää niitä. Tämä kaikki johti siihen, että nämä kaksi maailmaa – länsi ja Venäjä – eivät pystyneet toimimaan keskenään.

Minua ei ole päästetty ulkomaisiin konferensseihin, ja syytä penätessäni kysyttiin vain, että kuka sitten hoitaisi luentoni.

 

DG: Oletko siis sitä mieltä, että rautaesirippu ei ole ikinä hävinnyt?

MR: Minun mielestäni sen aave jäi kummittelemaan. Esimerkiksi viisumin voi periaatteessa saada, mutta minulle se on annettu vain viikoksi kerrallaan. Meidän maailmamme eivät ikinä ole olleet yhteydessä keskenään. Immanuel Wallersteinin maailmanjärjestelmän teoria selittää hyvin, mitä on tapahtunut. Kahden maailman toisistaan irtirepeytyminen on ollut yksi osatekijä.

 

DG: Onko Venäjällä ikinä ollut poliittista oppositioita?

MR: Todellinen oppositio on aina tullut kulttuurialalta, joka on ollut valmis luopumaan neuvostoliittolaisesta taakasta ja arvoista. Neuvostoajattelu perustuu siihen, että muistellaan vain vanhoja aikoja ja ylistetään kuolemaa. Horisontaalisesti järjestäytyneet verkostot ovat toimineet tehokkaana vastapainona paternalismille, hierarkisuudelle ja teologiselle kiihkolle.

Kaksi sukupolvea yritti rakentaa maailmaa, jonka perustana olisi ollut vapaus ja lähimmäisestä välittäminen. Mutta Kreml heitti nämä kaksi sukupolvea sodan lihamyllyyn.

Todellinen oppositio on aina tullut kulttuurialalta.

Jos puhutaan niin kutsutuista oppositiojohtajista, niin en koe, että he ovat olleet täysimääräisesti osa oppositiota. He vastustavat Putinia henkilönä, mutta eivät kaikkia Putinin edustamia arvoja. En millään tavalla hyväksy heidän osakseen saamaa kohtelua, mutta solidaarisuuteni heitä kohtaan perustuu siihen, tarjoavatko he vaihtoehtoja neuvostoajan ajattelulle.

 

DG: Oletan, että puhutte esimerksi Aleksei Navalnyista?

MR: Kyllä. En ole ikinä sympatisoinut Navalnya, mutta se ei tarkoita, että hänen pitäisi olla vankilassa. Kun puhun poliittisesta vainosta, niin en puhu vain Navalnyista, vaan poliittisesta kontekstista laajemmin. Myös oppositiojohtaja Ilia Yashinia yritetään vangita. Nämä henkilöt eivät ole sankareitani, mutta kyllä heillä oli myös osansa tässä underground-kulttuurissa. He ovat olleet underground-kulttuurin ja valtakulttuurin välissä.

 

DG: Entä Putin? Onko hän tällä hetkellä ”politiikan yläpuolella”?

MR: Hänen jatkuvat viittauksensa Machiavelliin ja Ivan Iljiniin vittaavat siihen, että Putin elää tietyn diktaattorimaisen mytologian mukaan. Muutenkin Venäjällä kaikki on tehty vallan teologian hengessä.

Putinin arvot ja estetiikka ovat kopioita suoraan tsaarin ajoilta. Vaikka pohjimmiltaan Putin on vain pelkkä byrokraatti ja harhainen neuvostoliittolainen virkamies, joka vain pääsi korkealle, niin hänen vallastaan on silti tullut niin iso ja voimakas, että se pakottaa kaikki todellisuuteensa. Tämä on kaikki keinotekoista mytologiaa, mutta kun sellainen pääsee valtaan, siitä tulee poliittisesti voimakasta. Tämä on vähän samanlaista kuin filosofinen puhe Jumalasta. Ei puhuta siitä, onko Jumala olemassa, vaan Jumalan olemassaolo määritetään sitä kautta, miten ”hän” ohjaa poliittisia ja taloudellisia käytäntöjä.

 

DG: Onko Putin mielestäsi ideologinen?

MR: Minä koen, että hän on harhainen ihminen. Uskooko hän itsekään kaikkea, mitä puhuu? Ajatelkaa, miten usein hän on ”vaihtanut vaatteita”. Kuten koko hänen sukupolvensa, hän on vaihtanut identiteettiään koko ajan. Mutta kyllä hän on ideologinen. Sanoisin, että hän on ideologian katalysaattori. Putinissa ei ole kovin paljoa pysyvää.

Putinin jatkuvat viittaukset Machiavelliin ja Ivan Iljiniin vittaavat siihen, että Putin elää tietyn diktaattorimaisen mytologian mukaan.

 

DG: Mihin hän mielestäsi pyrkii? Haluaako hän olla kuin Stalin, Hitler tai tsaari?

MR: Hänellä on KGB-tausta ja KGB on saanut paljon inspiraatioita Stalinista, joka taas on ottanut inspiraatiota Pietari Suuresta. Esimerkiksi Stalinin Gulag-järjestelmä on suoraa jatkumoa Pietari Suuren ajalta. Putin on restauroinut pari asiaa – stalinismin ja monarkian. Molemmat rakensivat imperiumia ja se yhdistää nämä kaksi mallia toisiinsa.

Putin on kulkenut matkan hajuttomasta byrokraatista siihen, että hän rakentaa pyhättöä itselleen ja pyrkii sen avulla ikuistamaan itsensä. Hänen lähtökohtansa on tylsässä salaisen poliisin byrokratiassa, jonka avulla voi vakoilla toisten ihmisten elämiä ilman, että itsellä on omaa. Ja nyt Putin leikkii ikuisuuden kanssa. Hän on ymmärtänyt, miten houkuttelevaa kuolemattomuus on verrattuna peruselämään.

Minusta hän on vaarallinen, koska hän ei tavoittele rahaa, palatseja tai isoja huviloita, toisin kuin Navalnyi väittää. Hän on ihminen, jolla ei ole kovin paljon menetettävää. Tämän takia en voi sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että hän päättää painaa nappia ja tuhota koko maailman. Tässä kuitenkin piilee eräs kiinnostava ristiriita. Putin haluaa samanaikaisesti tulla muistetuksi suurena johtajana ja maailmanhistorian kannalta ratkaisevana hahmona. Mutta jos nappia painaa, niin henkiin ei tule jäämään ihmisiä, jotka voisivat muistaa sinua. Minusta se, mitä tapahtuu, on niin metafyysistä, ettei tapahtumia voi analysoida tavallisen politiikan tutkimuksen keinoin. Se on puhdasta teologiaa.

 

DG: Venäjällä on monia rakenteita, jotka auttavat Putinia pysymään vallassa. Yksi niistä on Moskovan ortodoksinen kirkko. Minkälainen rooli kirkolla on?

MR: Hyvä kysymys. Minusta tuntuu, että kirkko on vain työväline tai sätkynukke, joka legitimoi valtaa. Kansalaisilla ei ole mahdollisuutta muodostaa eettistä koodistoa itsenäisesti ja tämän takia on helpompi noudattaa kirkon tarjoamaa koodistoa. Patriarkat ovat KGB:n vanhoja työntekijöitä ja koko kirkko on tiukasti Kremlin vallan alla.

Kirkon sisällä on kuitenkin meneillään kiista, joka on eskaloitunut sodan alkamisen jälkeen. Iso määrä pappeja on suljettu kirkon ulkopuolelle, koska he eivät ole suostuneet tukemaan nykyisiä vallanpitäjä. Mutta kuten sanoit, kirkko on Venäjällä osa vallan verkostoa, ja se on jopa ollut mukana luomassa uusia lakeja. Ortodoksinen kirkko on onnistunut koe, joka vahvistaa valtaa ja luo valvontamekanismeja.

 

DG: Monet kyselytutkimukset ovat osoittaneet, että jopa 70 prosenttia venäläisistä kannattaa Putinia ja tukee sotaa. Mikä on sinun näkemyksesi aiheesta?

MR: Tämä on vaikea kysymys enkä usko, että sitä on tutkittu tarpeeksi. Mutta voin sanoa, että propaganda toimii todella tehokkaasti. Oletan, että suuri osa veroistamme menee juuri propagandakoneiston ylläpitoon.

Koneisto on tehonnut erityisesti vanhempiin sukupolviin, eli ihmisiin, jotka kokevat, että media on totuus: että se, mitä televisiossa tai Pravda-lehdessä sanotaan, on varmasti totta. Neuvostoliitossa kasvaneet kansalaiset ovat tottuneet paternalismiin ja patriarkaattiin. Vanhempi sukupolvi saa tietoa televisiosta ja nuorempi internetistä, mikä aiheuttaa konflikteja myös perheiden sisällä. Tosin valtamedia on tehokas myös internetissä, missä toimii lisäksi botteja ja trollitehtaita.

Ortodoksinen kirkko on onnistunut koe, joka vahvistaa valtaa ja luo valvontamekanismeja.

 

DG: Mikä on tulevaisuuden suunnitelmasi?

MR: Minä en enää näe tulevaisuutta. Kaikki se, mitä olemme yrittäneet rakentaa, on tuhoutunut. Sen nähtyäni olen tullut päätökseen, että tulevaisuuteen katsominen on turhaa. Meidän saavutuksemme ja elämämme pyyhittiin kaikki pois. Meillä ei ole mahdollisuutta assimiloitua jonnekin muualle. Monet meistä – minä mukaan lukien – ovat menettäneet kotinsa, perheensä ja työpaikkansa. Voi tietysti toivoa, että jokin tulevaisuudessa ehkä muuttuu, mutta siihen ei kannata luottaa. Vain näin voin vastata tähän.

 

DG: Entä tuttavasi, ovatko he myös poistaneet Venäjältä?

MR: Ne, jotka pystyivät, lähtivät. Mutta jotkut jäivät ja he kärsivät. On tutkittu vain vähän sitä, millaista on elää sodan ruumissa ilman, että on sodalle solidaarinen – kuin olisi solu, joka on asettunut muuta kehoa vastaan.

 

DG: Voiko länsi tehdä jotain?

MR: En tiedä. Paikassa, jossa kaikki on uutta, on vaikea tietää, miten joku voisi auttaa. Olemme eksyksissä. Roikuimme reunalla pitkään, mutta sitten sormet pettivät ja putoamme. Teimme kaiken, mihin pystyimme. Ainakin olemme yrittäneet.

 

Juttua editoitu 16.8. 17:57: korjattu lyöntivirheitä.