Quo vadis, kulttuuri?
Kulttuurileikkaukset tulevat ja lisää saattaa seurata. Toimittaja Sakri Pölönen kysyi kolme näkökulmaa siihen, mitä taiteen asemasta välittävien pitäisi tehdä seuraavaksi. Pölösen haastattelussa Antti Nylén, Kalle Lampela sekä Laura Gustafsson.
Kulttuuriala on paniikkitilassa hallituksen tälle vuodelle kaavailemien opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) budjettileikkausten vuoksi. Reilun 17 miljoonan euron vähennys osuu erityisesti valtion pitkäaikaista tukea saaviin teattereihin ja orkestereihin sekä museoihin.
Viime syksynä leikkauksia vastaan protestoitiin uutterasti. Netissä kiertänyt Suuri kulttuuriadressi keräsi yli 90 000 allekirjoitusta ja jyrähdyksiä kuului niin taiteen akateemikoilta kuin Kuntaliitoltakin. Joulukuussa Sakset seis! -mielenosoitus kokosi Helsingin Kansalaistorille tuhansia leikkauksista huolestuneita.
No, vakuuttiko kaikki tämä aktiivisuus ja äänenpito hallitusta? Ei tietenkään.
”Nämä ovat ikäviä ja välttämättömiä nämä vaikeat päätökset”, kommentoi leikkauksia tammikuussa virkaan astunut tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie (kok) Helsingin Sanomille (24.1.2025). Samalla hän kertoi olevansa valmis vuoropuheluun kulttuurialan ihmisten kanssa.
Tämä kolmesta keskustelusta koostuva juttukokonaisuus on henkistä jatkoa artikkelille, jonka kirjoitin joulukuussa (2.12.2024) Helsingin Sanomiin. Haastattelin jutussa kulttuurintutkija Kaisa Murtoniemeä hänen väitöskirjansa aiheesta, eli siitä, miten kulttuurin arvoa mitataan Suomessa.
Murtoniemen mukaan kulttuuri- ja taideala on omaksunut itseään puolustaessaan taloudellista hyötyä korostavan puhetavan, mutta leikkausten valossa näyttäisi, ettei sillä ole ollut erityisesti vaikutusta. Haastattelussa hän peräänkuuluttikin uusia strategioita kulttuurin puolustamiseksi.
Päädyin pohtimaan kulttuuriaktivismin strategioita ja paljon muutakin, esseisti Antti Nylénin, kuvataiteilija Kalle Lampelan ja kirjailija Laura Gustafssonin kanssa. He valikoituivat haastateltavaksi eroavien tulokulmiensa ja taiteenalojensa ansiosta.
Keskusteluissa toistuvat huolet sivistyksen rapautumisesta ja taiteen ammattimaisen tekemisen edellytyksistä. Kaikki kolme pitävät myös mielekästä dialogia nykyisen oikeistohallituksen kanssa vaikeana, jos ei mahdottomana.
Keskustelut tuovat kuitenkin esiin vaihtoehtoisia strategioita ja näkökulmia kulttuurin puolustamiseksi. Niille on tarvetta, kuten Murtoniemi sanoi, koska kulttuurileikkaukset eivät varmasti jää tähän erään.
Quo Vadis, kulttuuri? Osa 1
Antti Nylén - esseisti, Bokeh-julkaisuprojektin perustaja
Sakri Pölönen: Millaisia ajatuksia kulttuuriin tehtävät leikkaukset ovat sinussa herättäneet?
Antti Nylén: Koko sen ajan kun olen itse työskennellyt taiteiden parissa olen ajatellut, että Suomen valtio käyttää taiteiden tukemiseen niin vähän rahaa, ettei siitä kovin helposti enää leikata. Kuvitelmani on tähän saakka pitänyt aika lailla paikkansa, eli kulttuurista ei ole leikattu, koska otettavaa ei enää ole ollut.
Ähkyoikeistolainen hallitus on nyt hajottanut tämän ja tunnen oloni petetyksi, loukatuksi ja voimattomaksi. Minusta tuntuu kuin näissä leikkauksissa olisi rikottu sopimusta, jota ei varmaan edes ollut koskaan olemassa.
En ole osallistunut leikkausten vastaisiin mielenosoituksiin, koska en ole vain jaksanut. En ole ylpeä siitä, mutta olen mieluummin jäänyt työhuoneelleni tekemään taiteellista työtä.
SP: Sinulla on ollut varsin illuusioton, jopa inhorealistinen näkökulma suomalaisen taiteilijan asemaan, kuten olet Häviössä (2018) ja muissa puheenvuoroissasi tuonut ilmi. Tulkitsenko oikein, että lähtökohtaisesti suhtaudut pessimistisesti taiteen tekemisen edellytyksiin Suomessa?
AN: Joo, eihän tämä ole maa, jossa taiteilija olisi joku.
Koko ajan on rapistumassa pois se jostain jälleenrakennusvuosilta jäänyt vähäinenkin usko siihen, että taiteilijoilla olisi merkitystä yhteiskunnan kannalta. Hallinnolle taide on ollut viime vuosikymmeninä täysin yhdentekevää, tai korkeintaan on pidetty kivana, että sellaistakin on tuossa ohessa, mutta sepä siitä.
On ihan selvää, että nykyistä hallitusta johtaa Petteri Orpon (kok.) sijaan Riikka Purra (ps.), ja näissä kulttuurileikkauksissa on henkilökohtaisen koston makua: nyt laitetaan nämä wokettajat, kommarit ja taiteilijahörhöt kuriin. Voin helposti aistia Purran tästä rankaisemisesta saaman nautinnon.
Kulttuurin leikkauksille ei anneta kunnollisia perusteluita, koska kaiken voi laittaa tiukan taloustilanteen piikkiin, ja mikä tahansa mielivaltainen kurjistaminen on oikeutettua tällaisen retoriikan vallitessa.
SP: Onko Suomesta sinusta tullut kulttuurivihamielinen yhteiskunta?
AN: En sanoisi noin. Suomi on uskoakseni täynnä taiteennälkäistä kansaa ja esimerkiksi kirjojen lukemisen kulttuuri on edelleen hyvässä hapessa moniin maihin verrattuna.
Mietin usein sitä, kuinka tavattoman lyhyt suomenkielisen kirjallisuuden historia on, ja kuinka nopeasti tänne on kuitenkin saatu pystytettyä korkeakirjallinen kulttuuri omalla kielellä. Se on niin nuori kirjallinen kulttuuri, että se on vielä aika haavoittuvassa asemassa, ja jos se jätetään hunningolle, niin se voi tuhoutua yllättävänkin helposti.
Vertaisin taiteita sähköverkostoon, peruskouluun tai vesihuoltoon, asioihin joita ilman emme pärjää.
Ainoat jotka voivat pitää suomenkielisen kirjallisen kulttuurin elossa ovat suomalaiset itse, ei sitä kukaan Berliinissä tai Pariisin kustantamoissa auta paskan vertaa.
SP: Suomalainen kulttuuriväki mielletään, enemmän tai vähemmän perustellusti, vasemmistolaiseksi. Monet kulttuurialan ihmiset olivat kuitenkin syvästi pettyneitä myös Sanna Marinin (sd.) hallituksen kulttuuripolitiikkaan, erityisesti korona-aikana. Mistä se kertoo?
AN: Siitä, ettei kulttuurin heitteillejättö ole oikeisto-vasemmisto-kysymys. Koronapandemian alkaessa Marinin väitetysti vasemmistolainen hallitus uhrasi ensimmäisenä kaikki taiteet. Kirjastojen ja teattereiden huoleton sulkeminen oli minusta lausumattomia arvoja paljastava valinta.
SP: Miten vakuuttavana pidät kulttuuriaktiivien käyttämiä hyötyargumentteja? Ja mitkä ottaisit kulttuuriaktivismin seuraaviksi kärjiksi?
AN: Minusta hyötyargumentit ovat yhtä relevantteja kuin niiden vastakohdaksi esitetty itseisarvopuolustus, mutta hyödystä puhuessa täytyy muistaa, että hyötyä on muutakin kuin rahallista. Toisaalta taiteen itseisarvoon vedotessa on älyllisesti epärehellistä vain sanoa ilman perusteluita, että taidetta nyt pitää olla ja sillä hyvä.
Vertaisin taiteita sähköverkostoon, peruskouluun tai vesihuoltoon, asioihin joita ilman emme pärjää. Kulttuurin olemassaoloa pitää perustella yhteiskunnan perustoimintona, joka ei pysy jonkin luonnonvoiman tavoin itsestään käynnissä, vaan vaatii työtä.
SP: Mainitsit, että itseisarvoargumentti jää usein aika abstraktiksi. Ennen kaikkea siinä voi unohtua niukkojen resurssien kanssa kamppaileva taiteilija itse.
AN: Olosuhteista huolimatta luovuus ei katoa mihinkään, se on ihmiselle lajityypillinen ominaisuus. Kirjallisuuden puolella uhkana ei ole se, että kirjallisuuden tekeminen olisi loppumassa, vaan ammattimaisen kirjallisen työn muuttuminen liian vaikeaksi.
Ammatteja pitää puolustaa, ei luovuutta sinänsä, koska juuri ammattimaiset toiminnot vaativat yhteiskunnan tukea.
SP: Tässä kulttuurin kriisitilanteessa on tietenkin tärkeää puolustaa olemassa olevaa järjestelmää, niin ongelmallinen kuin se onkin. Mutta missä vaiheessa voidaan ryhtyä puhumaan vaihtoehdoista?
AN: Tuohon en osaa vastata, osaan itse oikeastaan puhua vain tuntemani systeemin puolesta.
Ei ole mitenkään taattua, että tämä nykyinen järjestelmä tulisi yleensäkään olemaan pitkäikäinen. Se, että suomalaisten määrä vähenee ja väestö vanhenee kovaa vauhtia, on aivan realistinen ongelma. Jos vaikka sadan vuoden päästä suomalaisia on enää vajaa miljoona, niin siinä tilanteessa ilman kunnollisia rakenteita suomenkielinen sanataide kuolee.
Mahdollisesti tulevaisuudessa taiteen tekemisestä tulee yhä enemmän onnekkaiden ja etuoikeutettujen aluetta. Ehkä viidenkymmenen vuoden päästä syöpään sairastuminen ja runoilijaksi ryhtyminen ovat molemmat asioita, joissa yhteiskunnasta ei ole mitään apua.
Quo Vadis, kulttuuri? Osa 2
Kalle Lampela - kuvataiteilija, yliopistotutkija (Lapin yliopisto)
Sakri Pölönen: Minkälaisia tunteita kulttuurileikkauksista käyty keskustelu on sinussa herättänyt?
Kalle Lampela: Pakko sanoa, että aika ristiriitaisia. On täysin ymmärrettävää ja oikein, että kulttuuriväki pitää ääntä näiden leikkausten vaikutuksista. Se, että taiteen olemassaoloa pitää ylipäätään puolustaa nyky-yhteiskunnassa, on huolestuttavaa.
Mutta on näissä eri keskusteluissa ehkä unohtunut, että jo nyt Suomessa on paljon taiteentekijöitä, jotka eivät saa tukia ollenkaan. Jos puhun omasta alastani kuvataiteesta, niin valtava määrä päteviä tekijöitä jää apurahojen ulkopuolelle. Samassa umpikujassa on varmasti myös moni kirjailija ja runoilija, joka ei ole päässyt suotuisaan apurahaputkeen.
Heidän kohdallaan voisi puhua taidemaailman syrjäytyneistä, eikä heidän nykyinen tilanteensa näiden leikkausten myötä enää oleellisesti huonone.
SP: Olet ollut jäsenenä Valtion kuvataidetoimikunnassa ja Taiken visuaalisten taiteiden toimikunnassa. Millaiset asiat vaikuttavat siihen, että osa taiteilijoista syrjäytyy?
KL: Taiken periaatteisiinhan kuuluu, että apurahoja myönnetään vain ammattitaiteilijoille. Ammatti- ja harrastelijataiteilijan määrittely on lopulta aika häilyvää, ja ulkopuolelle voi jäädä, jos tulee laitetuksi toiseen kategoriaan. Luulisin, että tämä hankaluus on läsnä myös teatteripuolella.
SP: Miten kulttuuripolitiikasta käyty keskustelu on muuttunut viimeisen parinkymmenen vuoden aikana? Kysyn, koska viime vuonna sinulta julkaistiin Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirjassa artikkeli 2000- ja 2010-luvuilla taiteen markkinaistumisesta käydyistä debateista.
KL: Keskustelu on sikäli erilaista, että leikkausten myötä puheissa toistuvat uhkakuvat ovat muuttuneet konkreettisemmiksi. Jos 2000- ja 2010-luvuilla taideväki vastusti yleisemmällä tasolla markkinaistumista, niin nyt pitääkin vastustaa leikkauksia, jotka todella kaventavat kulttuurin kenttää.
SP: Kieltämättä artikkelissa lainaamasi puheenvuorot tuntuvat välillä paksumpien vuosien varjonyrkkeilyltä tämänhetkiseen kurjuuteen verrattuna.
KL: Se on ollut tiettyjen taiteen omaehtoisuuteen liittyvien ideologioiden ja arvojen puolustamista, eikä siinä ole mitään väärää. Mutta kun asiaa katsoo tarkemmin, niin se 2000- ja 2010-luvuilla vastustajana esiintynyt markkina-ajattelu jäi meillä lopulta vain hypeksi, eikä hyödyttänyt suomalaisia taiteilijoita. Omalla 25 vuoden kokemuksella voin sanoa, että Suomen kuvataidemarkkinat ovat sen verran pienet, ettei siinä pelkällä yrittäjähenkisen asenteen omaksumisella pärjää.
Taide pitäisi pukea asiaksi, jota ilman me emme voi olla olemassa.
Karujen tilastotietojenkin mukaan hyvin pieni osa kuvataiteilijoista saa myynnistä tai työkorvauksista toimeentulonsa. Valtaosa tekee ohessa muuta työtä tai on apurahoitettuna. Lisäksi monet taiteilijat maksavat itse näyttelykustannukset, jotta saavat edes teoksiaan näytille gallerioihin.
Kaiken kaikkiaan tuntuu, etteivät kuvataiteilijoiden toimeentuloon liittyvät kysymykset juuri kiinnosta ketään. Jos haluaa puhua taiteen puolesta, ei kannata painottaa kuvataidetta, koska sitä pidetään jotenkin vähäpätöisenä taiteen osa-alueena – mitä se ei tietenkään ole.
SP: Taiteen puolustamiseksi kaivataan uusia puhetapoja, uusia näkökulmia ja argumentteja, mutta onko Orvon hallitus menetetty tapaus kulttuuripolitiikan suhteen? On vaikea kuvitella, että se vaihtaisi nykyistä linjaansa, olivat vastaväitteet kuinka vaikuttavia hyvänsä.
KL: Tilannekuva on kieltämättä masentava, mutta parempien aikojen odottelun lisäksi jotain konkreettista olisi syytä tehdä.
Esimerkiksi poliittisesti kunnianhimoisten taiteilijoiden kannattaisi hakea mukaan vaikuttavien organisaatioiden toimintaan tai ehdolle vaaleihin, vaikka se tarkoittaisi vähemmän mahdollisuuksia oman taiteen tekemiselle. Jos mikään puhe ei pure, niin tehdään sitten perinteistä poliittista rakennustyötä.
SP: Helsingin Sanomien Saska Saarikoski peräänkuulutti kolumnissaan (11.12.2024) kulttuuriväeltä poliitikkojen almujen anelemisen sijaan lisää aikaansaavaa ruohonjuuritason tekemistä. Miten merkityksellisenä pidät tällaista aktiivisuutta kulttuurin elossa pitämisen kannalta?
KL: Tietenkin sillä on paljon merkitystä, Suomihan on ruohonjuuritason luvattu maa. Meillä on paljon alueellisia taideyhdistyksiä ja erilaista kulttuuriaktivismia alkaen parin ihmisen pajoista laajempiin toimintakokoonpanoihin.
Tuossa Saarikosken kommentissa ongelmana on vastuun vyöryttäminen yksittäisten toimijoiden kontolle. Suomessa taide on niin vahvasti institutionalisoitu asia, että on kohtuutonta sanoa, että tätä ahdinkoa voisi ratkaista jollakin taiteilijoiden omalla puuhakkuudella.
SP: Suomen kulttuuripolitiikka toimii yhä 1960–1970-luvuilla tehdyissä raameissa, mutta kertooko se enemmän systeemin toimivuudesta vai siitä, ettei mitään parempaa ole keksitty tilalle?
KL: Se on aika monimutkainen kuvio. Tulevina vuosina on varmasti edessä jonkinlainen remontti, koska tätä nykyä valtiolliset tuet eivät kerta kaikkiaan ole riittäviä. Apurahoja ei voida myöntää tarpeeksi suhteessa hakijoiden määrään, eivätkä säätiötkään pysty paikkaamaan sitä.
Pitkäänhän puhuttiin, että taiteelle ja kulttuurille pitäisi saada pysyvä prosentin rahoitusosuus valtion budjetista, mutta se ei ole onnistunut. Taloudellisesta näkökulmasta pitäisin relevantimpana taiteilijapalkan tai perustulon ajamista, koska toistaiseksi mikään hallitus ei ole halunnut lisätä jaettavien apurahojen määrää.
SP: Mitkä kannattaisi ottaa kulttuuriaktivismin seuraaviksi kärjiksi?
KL: Taiteen voimaa ja merkitystä pitäisi voida korostaa, samoin taiteen kykyä luoda kansallista yhteishenkeä. Ylipäätään taide pitäisi pukea asiaksi, jota ilman me emme voi olla olemassa, korostaa miten valtava juttu se on. Helpommin sanottu kuin tehty, myönnetään.
Tämä vielä: olen joskus verrannut kaikkea sitä taidetta, joka ei näy otsikoissa, tieteen perustutkimukseen. Ilman perustutkimuksen massaa ei tieteessä synny läpimurtoja, eikä taiteen saraltakaan nouse niitä kansainvälistä näkyvyyttä saavia tekijöitä, jos taiteen ”perustutkimuksen” tekemistä ei tueta.
Quo Vadis, kulttuuri? Osa 3
Laura Gustafsson – kirjailija
Sakri Pölönen: Poliittisen vallan ja taiteentekijöiden välit on usein nähty lähtökohtaisesti antagonistisina. Kertovatko nämä kulttuurileikkaukset tämän perustilanteen muuttumisesta entistä huonommaksi?
Laura Gustafsson: Mielestäni kyllä. Tässä ei ole oikeasti kyse säästöistä, joten en keksi muuta selitystä hallituksen toimille kuin sen, että se todella inhoaa koko kulttuurisektoria.
Ironistahan on se, että oikeisto vaatii vasemmistoa aina tilille Neuvostoliitosta, mutta heidän nykyinen politiikkansa on sitä aidointa neuvostomeininkiä: taiteilijoilta pyritään poistamaan työn tekemisen edellytykset, ei suoraan laittamalla hengiltä vaan viemällä toimeentulo.
SP: Leikkaukset sattuvat joihinkin aloihin toisia kipeämmin. Ovatko kaikki kulttuurin tekijät samassa veneessä?
LG: Tottahan se on, että tässä maassa on eri taiteissa hyvin erilaisia taloudellisia mahdollisuuksia. Meillä kirjailijoilla menee lopulta varsin hyvin verrattuna vaikka kuvataiteen tekijöihin tai tanssitaiteilijoihin. Suojaavaa infraa ja kansallista konsensusta kirjallisuuden merkityksestä on sentään vielä olemassa.
SP: Suomalaisten kirjailijoiden kehnosta asemasta on kirjoitettu paljon, viimeksi Helmi Kekkosen toimesta Suomen Kuvalehdessä (1/2025). Millaisena itse näet ammattikirjailijana toimimisen Suomessa?
LG: Sanoisin, että kirjailijoiden työolosuhteet eivät ole muuttuneet paremmiksi, mutta ympärillä olevilla ihmisillä on mennyt koko ajan vielä huonommin. Monilla taiteenaloilla ollaan todella prekaarissa asemassa ja tehdään lyhyitä projekteja hyvällä tuurilla vuoden sopimuksilla.
Eli niin stressaava kuin päätoimiseksi kirjailijaksi haluavalle pakollinen apurahabingo onkin, tunnen silti kiitollisuutta edes sen olemassaolosta. Vaikka sitäkin toki ollaan nakertamassa.
SP: Kirjoitit Parnasso-lehden kolumnissasi (6-7/2024), että kirjoja julkaistaan Suomessa liikaa. Et myöskään hyväksy usein esitettyä selitystä, jonka mukaan ”kaiken maailman ihmepaskan” tuotoilla voidaan vuorostaan kustantaa korkeakirjallisuutta, jota kukaan ei halua ostaa. Mikä on korkeakirjallisuuden asema Suomen nykyisessä kirjallisessa kulttuurissa, ja mistä se kertoo yleisemmin?
LG: Kustantamoilla olisi siinä selkeästi peiliin katsomisen paikka. Kysynnän ja tarjonnan lain vastapainoksi heitän sen, että mistä vain asioista voidaan tehdä suurelle yleisölle houkuttelevia, koska kaikki halut ja tarpeethan ovat luotuja. Miksi siis pitäisi lähtökohtaisesti tarjota luettavaksi sitä, mikä on helpointa ja valmiiksi pureskeltua? Miksei ihmisiä voisi haastaa enemmän?
SP: Mielestäsi kustantamot siis aliarvioivat lukijoita.
LG: Joo, ilman muuta. Miksi ihmeessä joistakin urheilijoiden tai influensserien löpinöistä täytyy kustantaa kirja, jos podcast tai Youtube-video ajaisivat saman asian? Rapauttaa kirjojen arvostusta, kun kansien välistä voi löytyä mitä paskaa hyvänsä.
Eli niin stressaava kuin päätoimiseksi kirjailijaksi haluavalle pakollinen apurahabingo onkin, tunnen silti kiitollisuutta edes sen olemassaolosta.
Sekin on muuten selvää, että niin sanotut suurelle lukijakunnalle suunnatut kirjat, juontajien elämäkerrat ja vastaavat, eivät usein edes ole mitään taloudellisia täysosumia. Siinä syntyy vain turhaa massaa.
SP: Niin, varmaan iso osa niiden painoksista päätyy nopeasti Suomalaisen alehyllyyn, jos ei makuloitavaksi.
LG: Olen huomannut, että jostain syystä niinkin hyvä käsite kuin ”kansansivistys” on muuttunut tabuksi ja sitä pidetään elitistisenä. Minusta kansansivistyksestä voisi kuitenkin kirjallisuuden kohdalla puhua enemmän jatkuvan viihdyttävyyteen pyrkimisen sijaan.
Uskon vahvasti siihen, että suomalainen hyvinvointivaltio on lukeneen työväestön ansiota. Lukeneisuus on lisännyt halua rakentaa oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa, ja kansa on halunnut sivistää itseään, päästä perille asioista, välttää kusetetuksi joutumisen. Sivistyneelle kansalle ei voi esittää mitä tahansa lupauksia ja sitten pettää ne.
SP: Mitä ajattelet toisaalta taiteen itseisarvoisuuteen, toisaalta sen erinäisiin taloudellisiin, terveydellisiin jne. hyötyihin vetoamiseen kulttuuria puolustettaessa?
LG: Ajattelen taiteesta samalla tavoin kuin toisenlajisista eläimistä, eli molempia pitäisi voida puolustaa itseisarvoisesti tärkeinä eikä hyödykkeinä. Lisäksi hyötyargumentit voi aina kumota vaikka sillä, että jos kulttuuri kerran luo työpaikkoja, niin joku Amazonin pakkaamo luo niitä myös ja vielä enemmän.
Nykyiselle hallitukselle on kuitenkin turha puhua mitään kulttuurin arvokkuudesta, tai hyödyistäkään. Jos se porukka todella vihaa kulttuuria ja kulttuurityöntekijöitä, ja kokee kulttuurin jonkinlaiseksi uhaksi, niin en oikein tiedä mitä tässä voi tehdä.
Taiteilijoiden puolestaan olisi tärkeintä jatkaa upean taiteen tekemistä, huolimatta siitä miten perseestä kaikki tällä hetkellä on.
Meidän taiteilijoiden ja kulttuuri-ihmisten olisi hyvä myös muistaa, että emme me ole tässä huonoimmassa jamassa. Tässä ollaan kurjistamassa hyvinvointivaltiota tosi laajasti ja tosi radikaaleilla tavoilla.
SP: Kulttuurialan ihmiset ovat erinomaisia saamaan medianäkyvyyttä omalle asialleen, mutta vähemmän on saanut huomiota esimerkiksi se, että samalta ministeriöltä (OKM) ollaan leikkaamassa ammattikoulutuksesta 120 miljoonaa euroa. Miten kulttuuriala voisi välttää itseensä käpertyvää vaikutelmaa?
LG: Siihen tarvittaisiin mahdollisimman suurta solidaarisuutta, ja aina olisi hyvä pitää mielessä, ettei tässä olla ainoina kärsimässä. En toisaalta tiedä, onko siitäkään mitään konkreettista hyötyä.
SP: Entä mitä kannattaisi ottaa kulttuuriaktivismin seuraaviksi kärjiksi?
LG: Tämä on varmaan taas utopismia, mutta kulttuurista pitäisi saada tehtyä taas seksikästä ja vetoavaa, eikä vain pienimmän yhteisen nimittäjän kautta, vaan tuomalla näyttävästi esiin se, miten upeaa ja monipuolista taidetta Suomessa tehdään.
Taiteilijoiden puolestaan olisi tärkeintä jatkaa upean taiteen tekemistä, huolimatta siitä miten perseestä kaikki tällä hetkellä on.
Haastattelusarja on julkaistu maaliskuussa ilmestyvässä Strategia-numerossa (1/25). Jos kaipaat syvällisempää ajattelua elämääsi, tilaa Nuori Voima.
