Rahalla kynnyksen yli
Yhä useampi runoilija maksaa saadakseen kirjansa julki. Rahastavatko yritykset ihmisten unelmilla? Hukkuuko laaturuno harrastajamaisen ite-runouden sekaan?
Tamperelaisella Sauli Salomaalla oli tietokoneellaan runoja kymmenen vuoden ajalta. Hän pohti, miten saisi tekstinsä laajan yleisön ulottuville.
Salomaa ei edes etsinyt kaupallista kustantajaa, koska pääsy ison tai keskisuuren kustantamon listoille tuntui toivottoman hankalalta. Niinpä hän tarttui tamperelaisen Mediapinta Oy:n tarjoukseen.
Kirja-alan ammattilaiset ovat paheksuneet Mediapintaa, joka Suomi 100 -juhlavuoden tempauksena painattaa runokirjan kuin runokirjan ja jättää aktiivisen markkinoinnin ja myynnin runoilijalle itselleen. Tekijä saa ilmaiseksi yhden kappaleen teostaan ja ostaa yleensä vähintään 20 kappaletta omaa kirjaansa 12,50 euron kappalehintaan.
Hinta kattaa taiton ja kannen suunnittelun. Lisäksi Mediapinta laittaa kirjan myyntiin omille nettisivuilleen sekä verkkokirjakauppoihin, ja kirja on tilattavissa kirjastojen ja kirjakauppojen valikoimaan.
Runoilijaa ei velvoiteta ostamaan omia kirjojaan kustantamisen ehtona, mutta toimitusjohtaja Juhani Vesikko myöntää avoimesti, että bisnes perustuu tekijöiden omiin ostoihin.
”Tekijät pitävät omista kirjoistaan ja haluavat lähipiirin saavan niitä”, hän kertoo.
”Otamme sen riskin, ettei kukaan osta kirjoja, mutta toistaiseksi on ostanut.”
Suuren suosion takia tempaus saa jatkoa.
”Sata kirjaa tuli täyteen kolmessa viikossa. Nyt näyttää siltä, että vuoden loppuun mennessä on julkaistu kahdeksansataa runokirjaa”, Vesikko sanoo.
Mutta miksi julkaista tällainen määrä pääosin harrastajamaista runoutta? Ketä se hyödyttää?
***
Harrastajien kirjanjulkaisua voi kutsua vaikkapa ite-kirjallisuudeksi. Ite-kirjailija ei perinteisessä merkityksessä ole ylittänyt kustannuskynnystä, mutta ite-kirjallisuus voi joskus olla laadukasta kuten kuvataiteesta tuttu ite-taidekin.
Ite-kirjallisuutta julkaisevat Suomessa nykyisin Mediapinnan lisäksi monet muut yritykset, kuten BoD ja Bonnierin Type&Tell. Bisneksen on mahdollistanut digipainotekniikan kehittyminen. Enää kirjasta ei tarvitse ottaa satojen kappaleiden painosta, vaan kirjoja voi painattaa tarpeen mukaan vaikka yhden kerrallaan.
Tämän seurauksena Suomessa ilmestyy yhä enemmän sellaisia runokirjoja, jotka on maksettu runoilijan omasta pussista.
Myös jotkin pienkustantamot maksattavat kirjat osin kirjoittajilla. Sellaisesta on kokemusta esimerkiksi Sauli Salomaalla. Hänen esikoisromaaninsa Kyyti kustansi vuonna 2015 pienkustantamo Sanasato.
”Sanasadolla minua kehotettiin tilaamaan 40 kappaletta omaa kirjaani ehdottamieni 20 kappaleen sijaan, jotta kirja kannattaisi kustantaa. Tilasin, jotta minusta tulisi julkaissut kirjailija ja pääsisin Pirkkalaiskirjailijat ry:n jäseneksi”, Salomaa kertoo.
Pettymys tällaiseen sopimukseen sai hänet lähtemään mieluummin Mediapinnan kelkkaan kuin tarjoamaan runojaan pienkustantamolle.
Sanasadon kustannusjohtaja Erkki Kiviniemi kertoo, että kustantamon heikon taloustilanteen takia kirjailijoita on joskus suostuteltu ostamaan omia kirjojaan.
”Vuosien varrella on tullut yhä tavallisemmaksi, että kirjailija ostaa niitä itse, mutta sitä ei ole koskaan esitetty ehtona julkaisemiselle, eli Sanasato on pystynyt etenemään kirjallinen laatutaso edellä”, Kiviniemi sanoo.
Sanasato on talouspaineiden takia siirtynyt tämän vuoden alusta alkaen uuteen malliin, jossa kirjailija vastaa itse kirjan valmistuskuluista eli taitosta, kannesta ja painatuksesta. Kuluja kertyy noin 500 euroa sivumäärästä riippuen.
Tällainen linjaus kuulostaa tekijää kohtaan avoimemmalta ja siten reilummalta kuin kehotus ostaa omia kirjojaan. Ei kuitenkaan ole tavatonta, että kustannusehtoihin liittyy jopa salamyhkäisyyttä.
”Joidenkin kustantajien kohdalla en ole koskaan päässyt perille siitä, onko kirjailijan pitänyt maksaa kirjoista vai ei”, kertoo runouden kustantamista pitkään seurannut runoilija ja kirjoittajakouluttaja Tommi Parkko.
Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, että pienkustantamoilla on yhä enemmän paineita maksattaa kirjat osin tekijöillä. Kiviniemen mukaan rahastamisen motiivina ei kuitenkaan ole voiton maksimoiminen, vaan yritys mahdollistaa pienilevikkisen runouden kustantaminen ylipäätään.
”Sanasato yhtenä useista pienistä kustantamoista pyrkii täyttämään tehtävän julkaista vaikealevikkistä, epäkaupallista, taiteellisesti korkeatasoista kirjallisuutta”, Kiviniemi sanoo.
***
Taiteellisen tason valvominen erottaa pienkustantamot niistä yrityksistä, jotka tekevät kirjan kuin kirjan rahasta. On myös muita olennaisia eroja. Esimerkiksi Mediapinta ei vastaa kirjojen kustannustoimittamisesta tai teosten lähettämisestä kilpailuihin.
”Toimittaminen jää tekniseen korjaamiseen. Sen verran luemme tekstejä läpi, että korjaamme kirjoitusvirheitä”, toimitusjohtaja Juhani Vesikko kertoo.
Mediapinta kuitenkin kutsuu itseään kustantamoksi, tarkalleen palvelukustantamoksi. BoD ja Type&Tell eivät käytä itsestään kustantamo-sanaa nettisivuillaan. Ne kylläkin myyvät lisämaksusta kustannustoimittajan palveluja.
Tommi Parkon mielestä palveluntarjoajia ei pitäisi kutsua kustantamoiksi.
”Jos määrittelee kustantamon tahoksi, joka ottaa taiteellisen ja taloudellisen riskin, palvelukustantamo ei ole kustantamo”, hän sanoo.
Onko ite-kirjallisuuden lisääntymisestä sitten jotakin haittaa?
Kirjailijaliiton puheenjohtajan Jyrki Vainosen mukaan harrastajamaisen runouden nousu voi nakertaa runoilijoiden toimeentuloa. Se voi luoda runoilijoista kuvaa henkilöinä, jotka maksavat siitä, että heidän tekstejään luetaan.
”Erään määritelmän mukaan ammattilainen on henkilö, joka saa työstään tuloa. Määritelmän tulisi koskea myös runoilijoita”, Vainonen muistuttaa.
Hän arvelee, että runouden massakustantaminen voi hämärtää rajaa ammattimaisen ja harrastajamaisen runouden välillä ja siten nakertaa runouden arvostusta.
”Seuraus voi olla se, että kaikki runoilijat mielletään harrastajakirjoittajiksi”, Vainonen sanoo.
Hän muistuttaa, että laadukkaan runokirjan kirjoittaminen on tosi asiassa valtava haaste.
Voi kysyä myös, tarvitseeko Suomi lisää runoutta. Suomessa ilmestyy tällä hetkellä ennätysmäärä runokokoelmia. Kun 1950-luvun alussa maassamme ilmestyi vain vähän yli 10 runokokoelmaa, 1970-luvulla niitä tuli jo noin 100 ja 1990-luvun alkupuolella 200. Viime vuosina määrä on hilautunut noin 500 runokirjaan vuodessa. Luvuissa ovat mukana myös omakustanteet sekä muut vain pienelle yleisölle tarkoitetut teokset.
Tommi Parkon mielestä suomalainen runous on kärsinyt runsaudenpulasta jo ainakin viiden vuoden ajan. Vaikka runous on hänen työnsä ja intohimonsa, ei hänkään saa käsiinsä läheskään kaikkia runokokoelmia.
Hän toivoo julkaisemiseen maltillisuutta. Siinä, että kustannuskynnys pidetään korkeana, on taiteen näkökulmasta oma viisautensa.
”Painokkaan runoteoksen laatiminen vaatii aikansa. Runoilijat voisivat julkaista nykyistä vähemmän kirjoja”, Parkko sanoo.
Kaikki ite-runoilijat eivät edes tavoittele kirjoillaan tuntemattomia lukijoita.
”Esimerkiksi eräs kirjoittajaoppilaani tekee runokirjaa ylioppilaslahjaksi tyttärelleen”, Parkko kertoo.
Tähän asti monet ovat julkaisseet omakustanteita, jos ura ei ole urjennut kustantamojen kautta. Omakustanteen status on tavallaan huonompi kuin palvelukustanteen: etulehdelle ei ole laittaa ulkopuolisen kustantajan nimeä.
Tommi Parkko sanoo kuitenkin arvostavansa ”rehellistä omakustannetta” enemmän kuin niin sanottua palvelukustannetta. Omakustanteen kirjoittaja esimerkiksi hankkii itse painatuksen ja kannen suunnittelun sekä hoitaa jakelun.
”Kirjoittaja näkee paljon vaivaa ja rakentaa kirjan omista lähtökohdistaan”, Parkko sanoo.
***
Ite-kirjallisuutta ei kannata pelkästään paheksua ja haukkua, koska myös itse maksettu kirja voi hipoa korkeinta mahdollista taiteellista tasoa.
WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustantaja Anna-Riikka Carlson sanoo, että helmiä löytyy sekä pienkustantamojen teoksista että niistä, jotka runoilija on maksanut käytännössä itse.
”Vaihtoehtoja julkaisemiseen on tullut lisää, mikä on toisaalta hyvä, jotta kirjallisuus pysyy monimuotoisena”, hän sanoo.
Vakavasti otettavaa runoutta löytyy kaikkialta, missä runoutta harjoitetaan, myös esimerkiksi lavarunoklubeilta tai netistä. Kaikilla runoilijoilla ei ole enää edes tarvetta julkaista tekstejään painettuna. Esimerkiksi lavarunoilija voi ammattilaisten silmissä olla ihan oikea runoilija.
”Minulla ei ole mitään ongelmaa kutsua lavarunoilijaa oikeaksi runoilijaksi”, Tommi Parkko sanoo.
Artisti maksaa -periaate ei automaattisesti tarkoita sitä, että kansien välistä löytyisi roskaa.
”Jotkut kirjoittajat voivat olla niin varmoja siitä, ettei mikään taho kustanna heidän kirjojaan, että tekevät ne mieluummin itse. Kyseessä voi olla kirjoittajan halu kontrolloida julkaisemisen prosessia”, Parkko pohtii.
Julkaisumääriä paisuttaa myös se, että julkaisemisesta haaveilevien runoilijoiden määrä on lisääntynyt. Parkon mukaan entistä useammalla on valmiuksia runoteoksen kirjoittamiseen.
”Luovan kirjoittamisen koulutus on 2000-luvulla kehittynyt paljon. Yhä useammin vastaan tulee sellaisia kirjoittajia, jotka ovat käyneet läpi kaiken maassamme tarjolla olevan luovan kirjoittamisen opetuksen yliopistoa myöden”, Parkko kertoo.
Samaan aikaan runoilijaksi pääsy perinteisten kustantamojen kautta on käynyt entistä hankalammaksi. Isot kustantamot kuten WSOY, Otava, Tammi, Gummerus, Like ja Teos julkaisevat yhteensä vain kymmenisen runokokoelmaa vuodessa. Niistä esikoiskokoelmia on vain muutama.
Taiteellisesti merkityksellisiä runokokoelmia Suomessa ilmestyy Parkon mukaan tällä hetkellä noin 80–90 vuodessa. Suurin osa taiteellisesti merkittävästä runoudesta tulee siis muualta kuin isoilta kustantamoilta.
Runouden julkaisemispainetta ovat purkaneet 2000-luvulla pienkustantamot, kuten Poesia, Savukeidas, Sammakko, ntamo ja Kolera. Etenkin ntamo on julkaissut paljon, kymmeniä nimikkeitä vuodessa.
”Joukossa on muutamia tulevia klassikoita, joista puhutaan vielä vuosikymmeniä. Sitten on paljon sellaisia, jotka on julkaistu vähän liian aikaisessa vaiheessa”, Parkko arvioi.
***
Kirjavyöry ajaa kirjastot, kirjakaupat, kriitikot ja lukijat lähes ylivoimaisen tehtävän äärelle. Miten löytää parhaat valtavasta massasta?
”Riski on se, että helmet hukkuvat massaan”, myöntää Carlson, joka vastaa runoteosten valinnasta WSOY:n kustannusohjelmaan. Häneltä on viime vuosina kyselty runouden kustannusmääristä enemmän kuin sisällöstä.
”Miksi on niin oleellista, tekeekö WSOY vuosittain kolme vai kuusi runokirjaa?” hän kysyy.
Samaan hengenvetoon hän perustelee sitä, miksi WSOY kustantaa vähemmän runoutta kuin ennen:
”Meillä ei ole enää kivijalkana oppikirjoja eikä kirjakerhoa, jotka vielä kymmenen vuotta sitten turvasivat riskipitoisen, marginaalisen kirjallisuuden kustantamisen.”
Carlson kantaa kuitenkin huolta runouden ammattimaisuuden murenemisesta ja sen vaikutuksesta runoilijan toimeentuloon.
”Ei voi sanoa, että runous kärsii isosta teosmäärästä, mutta runoilijat kärsivät, kun yhä isompi joukko kilpailee toimeentulosta, näkyvyydestä ja esiintymismahdollisuuksista.”
***
Tampereen kaupunginkirjaston pääkirjaston Metson tietopalvelupäällikkö Raili Sihvonen rinnastaa niin sanotut palvelukustanteet omakustanteisiin. Pari-kolme vuotta sitten Tampereen kirjastot tiukensivat hankintapolitiikkaansa.
”Ennen ajattelimme, että tehtävämme on tarjota runoja, omakustanteita ja muuta vähälevikkistä kirjallisuutta, jota on muualta huonosti saatavilla. Halusimme tukea kirjoittajia. Julkaisumäärät ovat kuitenkin paisuneet niin mittaviksi, että kirjaston voimavarat eivät enää riitä kirjoittajien ja kirjallisuuden tukemiseen.”
Pirkanmaalaisten kirjoittajien teokset kirjasto kuitenkin haluaa kokoelmiinsa. Ongelmana on se, ettei aina ole helppoa saada selville, onko tekijä paikallinen. Kirjoittajan kotipaikkaa ei välttämättä löydy kirjasta.
Myöskään muualta tulevien omakustanteita ei sysätä sivuun automaattisesti, vaan kirjasto pyrkii käymään läpi kaikki sille lähetetyt kirjat.
”Aina on poikkeuksia, kirjoittajia, jotka eivät saa teoksiaan läpi kustantamoissa, vaikka niitä voi pitää ihan laadukkaana kirjallisuutena. Niitä halutaan kirjastoon, kunhan ne tunnistetaan sieltä joukosta.”
Toistaiseksi tämänvuotinen seulontaurakka ei ole näyttänyt paljon suuremmalta kuin viime vuosina. Tieto sadoista valmistuvista runokirjoista herättää kuitenkin levottomuutta. Sihvonen sanoo, että kokemus onneksi auttaa kirjastohenkilökuntaa valikoinnissa. Usein taiteellinen taso paljastuu ensi riveistä.
”Käymme teoksia läpi ja katsomme, löytyisikö joukosta nimiä, jotka herättävät luottamusta tekstiin”, Sihvonen arvelee.
Sihvonen ymmärtää niitä kirjoittajia, jotka haluavat julkaista teoksensa rahalla.
”Kirjoittajille on varmasti tosi tärkeää, että he saavat omat runonsa tai vaikkapa muistelmansa julkaistua.”
***
Mutta rahastavatko julkaisupalveluja tarjoavat yritykset ihmisten unelmilla?
Mediapinnan Juhani Vesikko näkee asian toisin: yritykset tarjoavat kaikille ihmisille mahdollisuuden unelmiensa toteuttamiseen, toisin kuin perinteiset kustantamot.
”Tavalla tai toisella kaikki voittavat.”
Mediapinnan julkaisema Sauli Salomaan runokokoelma Paljon yli huomisen näki päivänvalon huhtikuussa. Salomaa ei pitänyt suurena ongelmana sitä, ettei hän saanut teokselleen kustannustoimittajaa. Hän oli luetuttanut tekstejään erilaisissa kirjailijajohtoisissa kirjoittajapiireissä sekä Pirkkalaiskirjailijoiden arvostelupalvelussa.
Salomaa kuitenkin kritisoi sitä, että yritys jättää kirjojen aktiivisen myynnin ja markkinoinnin kirjailijalle. Hänestä olisi toivottavaa, että kirjoille järjestettäisiin esimerkiksi julkistamistilaisuudet.
”Ei ole fiksua, että lykätään tuutista kirjat ja toivotetaan onnea niiden omatoimiseen myyntiin”, Salomaa miettii.
Juttu ilmestyi alun perin Nuoren Voiman numerossa 3/2017.
