Runoja linnuille
Radek Štěpánek on tšekkiläinen pitkän linjan ympäristörunoilija, joka toisinaan lukee runojaan ääneen puille, joille ja lammille. Štěpánek vieraili Helsingissä Runokuu-festivaalin esiintyjänä ja antoi haastattelun läkähdyttävien helteiden päätyttyä Helsingissä elokuun lopussa.
Anna Kallio: Miten ympäristörunous voi Tšekissä?
Radek Štěpánek: Ympäristörunoudella on Tšekissä lyhyt historia, vaikkakin poikkeuksia, kuten viime vuosisadalla kirjoittanut Emil Juliš, löytyy. Luontorunouden historia on taasen pitkä. Saatan olla maassani ensimmäinen, joka kirjoitti uudentyyppistä ympäristörunoutta, jossa luonto ei ole vain ihmiskatseelle alisteinen kauneuden kokemus. 2010-luvun puolivälissä olin suruissani, sillä minulla ei ollut ympäristörunouden saralla kollegoita. Nykyään tilanne on kohentunut: en ole yksin. Pystymme yhdessä keskustelemaan, reagoimaan ja etsimään uusia kirjoittamisen tapoja. Kullakin meistä on erityiset tyylinsä ja näkökulmansa, mutta yhdessä voimme toivon mukaan sanoa jotakin tärkeää.
Runous merkitsee itselleni tapaa ymmärtää maailmaa. Maailmamme on muuttumassa ja runoilijoiden on oltava valppaampia kuin muiden. Minulle se on luonnollinen tapa ajatella, sillä olen opiskellut ympäristötieteitä ja oppinut jo varhaislapsuudessa muodostamaan syvän yhteyden luontoon. Oli vain ajan kysymys, että ilmastoasiat tulivat Tšekissä osaksi runoutta.
Maailmamme on muuttumassa ja runoilijoiden on oltava valppaampia kuin muiden.
AK: Miten runous löysi tiensä elämääsi?
RŠ: Kuuntelin lukioikäisenä Nirvanan kappaletta ”Pennyroyal Tea”, jossa Kurt Cobain laulaa ”give me a Leonard Cohen afterworld”. Se herätti kysymyksiä: kuka on Leonard Cohen ja miksi Cobain laulaa hänestä? Sain lahjaksi kirjan Cohenin runoutta (Death of a Lady's Man, 1978). Lisää ajatuksia heräsi: tämä kieli on kaunista, miten hän voi kertoa siitä, minkä läpi minä nyt elän… Kielen kauneus vavahdutti. Olin aiemmin sanoittanut kappaleita englanniksi, mutta silloin minun oli palattava äidinkieleeni tšekkiin. Tahdoin sanoa jotakin yhtä kaunista, kuin Cohen saattoi sanoa englanniksi. Aloin kirjoittaa ja ensimmäinen kokoelmani julkaistiin vuonna 2010.
AK: Oliko lajisi alusta asti ympäristörunous?
RŠ: Täällä Helsingissä ollessani etsin lintuja ja merta. Olen jatkuvasti keskittynyt luontoon. Luonto on tällä hetkellä hyvin pieni osa maailmaamme, mutta minulle se on kaikista tärkein osa. Kuljin sen perässä myös kirjoittaessani ensimmäistä kokoelmaani.
Tärkein ympäristön näkökulmasta maailmaa tutkiva kirjani on Hic sunt homines (2018). Aloin kirjoittaa sitä vuonna 2015, kun minulle sattui onnettomuus. Söin savustettua kalaa ja sain myrkytyksen. Myrkytys oli alku teoksen synnylle, se oli kamalaa. Luulin kuolevani. Minun oli siksi kirjoitettava vielä todemmin maailmasta jossa elän, sitten voisin kuolla [naurua]. Muutaman päivän aikana kirjoitin toistakymmentä runoa, jotka muodostavat teoksen ytimen. Jotkut kriitikot sanoivat, että teos oli uudenlaisen ympäristörunouden alku Tšekissä.
Runokuun iltaklubilla esitin tästä kokoelmasta runon ”Auringonpistos”. Se on metafora ilmaston lämpenemiselle. Kun valitsin sitä, en tiennyt kohtaavani Helsingissä sään, joka vastaa Kroatian sääoloja. Odotin Itämerta; uneksin kylmistä, sateisista ja tuulisista maisemista, mutta todellisuutemme taitaa olla nyt toinen.
Myrkytys oli alku teoksen synnylle, se oli kamalaa.
Tšekissä kesät ovat vain kuumentuneet kuumentumistaan runon kirjoittamisen jälkeen. Meillä on vain muutama joki, jotka kaikki virtaavat poispäin maastamme. Talvet ovat kuumia ja vain vuorilla on lunta. Alangoilla viisi viimeisintä vuotta ovat olleet kokonaan lumettomia. Purot kuivuvat sen tähden. En tiedä miten selviämme seuraavat vuodet ilman lumien satamista. Se on suurimpia ongelmia koko Euroopassa. Italian pisin joki, Po, kapenee entisestään. En tiedä mitä tehdä sen suhteen.
AK: Mikä voisi olla runouden asema tässä maailmantilanteessa? Onko runoudella mielestäsi mahdollisuuksia saada aikaan yhteiskunnallista muutosta tai toivotko, että kirjoittamisesi vaikuttaa lukijoihin tietyllä tavalla?
RŠ: Se on hyvä kysymys. Mietin jatkuvasti, mikä on roolini. Vastauksella on kaksi osaa: ensinnäkin henkilökohtainen elämäni. Koetan jatkuvasti olla yhteyksissä luontoon ja todelliseen maailmaan. Ihmiskunta elää enenevissä määrin puhelimien ja ruutujen läpi. Minäkin käytän puhelinta, mutta tahdon olla enemmän yhteydessä omien aistieni kautta. Koetan elää läsnäolevasti. Runous on minulle tärkein lääke yhteyden katkeamista vastaan, se vie syvään kontaktiin. Koetan saada siitä kiinni kirjoittamisellani. Toivon että lukijat voisivat löytää itsensä samalla tavalla kuin löysin itseni Cohenia lukiessa. Että joku ajattelisi: hän kirjoittaa asioista, joita minäkin ajattelen, ja tämä on hyvä tapa elää.
Kieli on avain maailman ajattelemiseen. Opiskelen kieltä ja ajattelua. Ehkä siinä on jotakin samankaltaista kuin Unne Nirhamon esiintymisessä Runokuussa. Hänen esittämänsä ensimmäinen runo, josta pidin kovasti, kertoi minulle emansipaatiosta. Koetan löytää tšekistä tavan edistää luonnon emansipaatiota ja puhua siitä kunnioittavasti.
AK: Onko oma suhteesi luontoon muuttunut kirjoittamisesi kautta tai muiden tekstejä lukemalla?
RŠ: Ehdottomasti. Inspiraatiota enemmän olen saanut kannustusta ajattelulleni. Ehkä tärkein lukemani kirja on David Abramin The Spell of the Sensuous (1996). Se käsittelee ajattelua suhteessa kieleen ja kirjoitukseen. Abram esittää, että kun kirjoitimme ensimmäisen kerran, suljimme muut lajit ulos. Se on ikään kuin loitsu: loitsimme maailmaa kirjoittamalla sanoja, joita muut lajit eivät voi ymmärtää. Kun puhumme ääneen, viereen istahtanut lintu voi kuulla äänensävyn ja ehkä ymmärtää jotakin. Abram korostaa, miten on tunnistettava kirjoittamisen aikaansaama railo ihmisten ja muiden välissä, kun työskentelee maailman ja ihmisen välisen suhteen kanssa.
Luonto on irrallinen kirjoituksesta. Sen tähden tahdon joskus lukea ääneen runojani joille, lammille, puille ja kuulostella kuuntelevatko ne, miellyttävätkö lukemani runot niitä.
AK: Paikat ja paikallisuus vaikuttavat olevan runoutesi tärkeitä teemoja. Voitko kertoa suhteestasi paikkoihin?
RŠ: Minulle on erittäin tärkeää olla kytköksissä yhteen pieneen paikkaan. Koska kalastan, etsin puroja ja pieniä jokia. En voi omaksua kaikkea kerralla. Tarvitsen pienen paikan, johon keskittyä ja nähdä sen vuodenaikojen kierron läpi monen vuoden ajan, olla siihen yhteydessä. Kun istuutuu minne hyvänsä, Helsingissäkin, ja pysyy siellä useamman tunnin, pääsee tapaamaan paikan syvällisesti. Voi löytää asioita, jotka läpikulkiessa jäisivät huomaamatta… Pidän erilaisissa paikoissa istuskelusta ja niihin palaamisesta. Ehkä palaaminen on juuri oleellista.
Tärkeimpiä paikkojani on Kroatian Pag-saari, jossa olen käynyt teinistä lähtien. Suhteeni siihen on etäisempi kuin muihin minulle tärkeisiin paikkoihin. Matkustan harvemmin päästöjä välttääkseni. Myös Helsinkiin matkustaminen vartin runoesityksen tähden tuntui vaikealta. Suostuin lähtemään, sillä vaimoni Terezan oli myös tarkoitus olla täällä – aikoinaan haaveilimme häämatkasta Helsinkiin – mutta hän loukkasi polvensa ennen lähtöä.
Pag-saarella ei ole miltei mitään kasvillisuutta. Vain sään pieksemiä valkoisia kiviä. Maisema voisi olla Marsista. En tiedä, miksi se viehättää minua niin kovasti, mutta en voi olla palaamatta. Kolme kirjoistani on saanut alkunsa Pagissa.
AK: Kirjoititko myös Pagista itsestään? Paikallistuuko runoutesi näihin sinulle tärkeisiin paikkoihin?
RŠ: Kyllä! Pagissa on mahdollista kirjoittaa mistä tahansa ja se on jo valmis runo – kaikki, minkä siellä näkee, on runoutta.
Saarelle palatessani näen, miten tuo kaunis paikka muuttuu. On hyvin surullista, kun rannat, jotka aiemmin tunsin, ovatkin kadonneet. Kalastajat, jotka tapasin vieraillessani saarella ensimmäisen kerran, eivät enää ole siellä. Kalat katoavat, koko paikka katoaa… Kirjoitin tästä teoksiini. Jos asuisin Pagissa, en välttämättä voisi hahmottaa hidasta ja asteittain etenevää muutosta. Ulkopuolisena näen selvästi suuren ja surullisen hävityksen.
Tämä hävitys on kaikkialla, täällä Helsingissäkin. Kirjoitan siitä. Vaikka olen nuori, tunnen itseni vanhaksi, sillä ne paikat, jotka ovat kadonneet ja tuhoutuneet olivat minulle tuttuja. Miten se on mahdollista? En tahdo todistaa muuttumattomien paikkojen tuhoa. Se on hirveää. En tiedä miksi ihmiset toimivat näin. Toivon, että se loppuisi. Se satuttaa minua syvästi, tekee minut kipeäksi.
Jos asuisin Pagissa, en välttämättä voisi hahmottaa hidasta ja asteittain etenevää muutosta. Ulkopuolisena näen selvästi suuren ja surullisen hävityksen.
AK: Miten ilmastokriisin muuttuminen kontekstiksi, jossa ihmiskunta nyt elää, on vaikuttanut sinuun pitkän linjan kirjoittajana?
RŠ: Ilmastonmuutos – puhe siitä ja se sanana on suuri ja helposti tyhjä. Ei kukaan voi ymmärtää mitä se todella tarkoittaa. Tämän takia kirjoitan vain pienistä asioista. Kun keskitymme yksityiskohtiin, joita rakastamme, kieltämme voidaan ymmärtää.
Itselleni suurin ongelma on biodiversiteetin huventuminen: muunlajisille elämiseen sopivien maisemien kato. Ilmastonmuutos ja luontokato ovat yhteydessä toisiinsa. Luulen, että näiden ongelmien juuri on se, ettemme ole yhteydessä maailmaan. Osa tätä ongelmaa on tapamme katsoa todellisuutta ruutujen läpi. Jos rakastaisimme maata, emme voisi satuttaa sitä näin. Jos pienikin osa maaperää voidaan tuhota, tuosta tuhosta voi tulla globaalia. Ilmastonmuutos koostuu pienistä tuhon puroista, jotka syntyvät, kun vahingoitamme maata.
AK: Tunnistan ajatuksen yhteyden kadosta ongelmien juurisyynä. Eräässä haastattelussa olet puhunut pyrkimyksistäsi yhteyteen, että sen saavuttaaksesi koetat välttää monimutkaisuutta ja yksinkertaistaa itseäsi mahdollisimman luonnollisin tavoin.
RŠ: Kyllä, tuossa on kyseessä runouteni kieli. Tšekkiläiset runoilijat kirjoittavat välillä vaikeaselkoisella kielellä, mikä surettaa minua. Runous on hyvä asia, tahdon tarjota sen kaikille ihmisille. Luonnosta kirjoittaessani pyrin yksinkertaistamaan kieltäni, jotta kaikki voisivat ymmärtää. Tšekissä runous ei kapean lukijakuntansa tähden lunasta tällä hetkellä vaikutusvaltaa, joka sillä voisi olla. Tahdon, että vaikutukset olisivat suurempia ja voisin löytää lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät runoutta.
Minulle runous on yhteyksien muodostamista maailmaan. Kun lukija lukee runoni, se ei ole enää minun – se on hänen, annoin runon hänelle ja antamisen hetkellä omistajuus vaihtui – lukija voi tehdä runolla mitä mielii. Kirja on hänen, runo on hänen. Siksi käytän kieltä, joka on kenen tahansa luettavissa.
Osa ongelmaa on tapamme katsoa todellisuutta ruutujen läpi. Jos rakastaisimme maata, emme voisi satuttaa sitä näin.
AK: Runosi ”Bambuvavan ylistys” tuntuu linkittyvän tähän yksinkertaisuuteen – kuinka yksinkertaisen kalastamisen kautta on mahdollista löytää väylä yhteyteen ja sillä tavalla kokea muuttuvansa puuksi, kalaksi ja vedeksi.
RŠ: Kaikki mitä kirjoitin runoon on todellista. Pidän kovasti omasta bambuvavastani. Se on 70 vuotta vanha ja minulla on vain pieni kela, jota käytän, kun kalastan sen kanssa. Tähyilen kohoa ja odotan joella kaloja. Se on hiljaista ja rauhallista. Koetan kalastaa kahdesti viikossa, jotta saisin toistuvasti viettää muutaman tunnin tuntien tällaista yhteyttä.
AK: Miten säilytät merkityksellisyyden ja toiveikkuuden tunnun praktiikassasi ja kirjoittamisessa nykyisessä maailmantilanteessa? Runoutesi jo kenties vastaa tähän, kuten runosi ”Töyrään käet”, jossa puhujan toivottomuus kuivuuden uhasta kääntyy läsnäoloksi, kun hän kuulee puron solinan ja näkee käkien lentävän. Siinä on täyteyden poetiikkaa.
RŠ: Tämä on tärkeää! Elämme kamalia aikoja. Maailma muuttuu hyvin nopeasti ympärillämme, mutta se on samalla paras paikka elää. Emme me voi elää Marsissa, ei ole toista Maa-planeettaa. On vain tämä. Huonot asiat eivät ole minulle yhtä tärkeitä kuin hyvät. Olisin murheen murtama, jos menisin merelle eikä siellä olisi linnun lintua, ei kaloja tai puita, mutta nyt voin yhä löytää ympäristöstäni jotakin ei-inhimillistä. Jos kuljen kaduilla, voin kohdata kasvin, muurahaisen, perhosen… Se on tärkeää. Kirjoitan näistä tilanteista. Ajattelen, että ihmiset voivat todella olla ihmisiä vasta kohdatessaan ei-inhimillisen. Pelkän ihmislajin asuttama maailma olisi vajaa ja surullinen. Tällaiset tulevaisuudennäkymät kauhistuttavat minua.
Voimme tehdä maailmasta paremman paikan. Voimme yhä pysäyttää tuhon, ja kun se pysäytetään, luonto on voimakas – se on voimakas joka tapauksessa… Ihminen on tärkeä laji. Iloitsen ihmisyydestäni. Toivon, että voisimme elää kuten elämme, mutta luoda vähemmän ongelmia, saada aikaan vähemmän muutoksia.
Ajattelen, että ihmiset voivat todella olla ihmisiä vasta kohdatessaan ei-inhimillisen.
AK: Minkä kanssa työskentelet tällä hetkellä? Runokuussa luit runoja tekeillä olevasta käsikirjoituksestasi.
RŠ: Runoni ovat minulle kuin päiväkirja – kirjani ovat dokumentteja päivittäisestä elämästäni. Tyttäremme Julien syntymä oli elämäni merkittävin asia. Kun selvisi, että Tereza on raskaana, aloin työstää tuota käsikirjoitustani ”Hězké počasí” (suom.”Kaunis sää”). Tahdoin kirjoittaa jotakin Julielle. Osa teoksesta on siltä ajalta, kun Julie oli vasta tuloillaan, kirjoitin siitä minkä läpi itse silloin elin. Syntymän jälkeen aloin kirjoittaa kirjan toista osaa, joka käsittelee opettamista, kun Julie opetti minua. Hän on nyt kaksivuotias, mutta päivittäin on erityistä nähdä, miten hän kokee maailmaa. Runoni ”Elämä” kertoo tästä.
Maailma on Julielle suurempi. En tahdo sanoa tätä kliseisesti, mutta hän katsoo kaikkea puhtaasti. Hänelle minä olen yhtä tärkeä kuin sinä, kuten myös tämä teekuppi tai kirja tai kasvi tai kuoriainen – kaikki. Hän pitää busseista, oravista, autoista, ruohosta. Eikä eroa autojen ja ruohon välillä ole. Ehkä minä ja Tereza olemme hieman erityisiä, mutta hän pitää mustista, keltaista, punaisista ihmisistä; miehistä ja naisista, kaikista. Toivon että voisin elää itse samasta perspektiivistä käsin. On merkittävää todistaa, miten katsomme maailmaa eri tavoin ja hänen tapansa on parempi.
AK: Kuvaamasi energia on helposti luettavissa runosta, miten lapsen perspektiivi on elämää täysi. Se on kaunista. Mitä on, on – mitä ei ole, ei ole.
RŠ: Ehkä tärkeintä on, että hänen maailmansa on yksinkertainen. Ja tuo yksinkertaisuus on vailla ennakkoluuloja. Tahdon itsekin elää ilman ennakkoluuloja. Tätä hän opettaa minulle. Minä voin opettaa miten käydään vessassa ja siinä on omat haasteensa, mutta hänen oppinsa on paljon vaikeampi.
AK: Onko jotakin tärkeää jäänyt sanomatta?
RŠ: Tulevaisuus on vaikea. Maailmamme muuttuu, se on jo muutoksessa. Tämä muutos itsessään ei ole huonoin asia – toivon että voimme olla parempia, ottaa tästä opiksemme. Olemme sysänneet maailman elämään toisin ja nyt meidän on muutettava omia elintapojamme. Ehkä jos keskustelemme 20 vuoden kuluttua, on parempi olla. Toivon, että ihmiset ovat enemmän yhteydessä.
Auringonpistos
Aurinko kuoriutuu sumuisesta autereesta,
punaisella kananmunanhampaallaan suurentaa kuplaa
palaneen yön ampiaispesässä.
Sitten aurinko päästää ilmoille piikkiensä konsertin.
Se aikoo jatkaa sarjana trooppisia päiviä,
jotka geologisten poimujen jäljissä
laskeutuvat kallioilla putoavan veden päällä
uuden janon polkuja, samalla lämpö
ilman huimausta kiipeää tertiäärisiin korkeuksiin.
Tätä aurinkoa kiroamme,
sen edessä peitämme ihomme,
silmät suljemme mustien silmälasislinssien taa,
pukeudumme rätteihin ja ryömimme maan alle,
keskitämme myrkkymme hedelmälihaisiin kehoihin,
kääriydymme piikkeihin.
Elämä
Julie katselee ankkoja,
mutta hän ei näe askelta pidemmälle.
Ja vaikka linnut vastaavat etäältä, näillä äänillä
ei ole vielä hänen mielessään värejä, eikä ankan vartaloiden muotoja.
Kuljen hänen kanssaan kädestä pitäen pitkin taivaanrantaa,
joka jokaisella hetkellä pilkahtaa ja katoaa,
se on, mikä on, ja mitä se ei ole, sitä ei ole.
Se on löytämisen ja menettämisen maailma.
Ei ole, ei ole, huutaa Julie,
samalla kun lähestymme ankkoja,
jotka mellastavat lammikon sulaneeseen osaan.
Sitten hän näkee ne,
olematonta ei ole ja oleva on.
Radek Štěpánek esiintyi Runokuu-festivaalin iltaklubilla Staged Poetry Night 28.8.2022.
Runokuu järjestettiin Helsingissä 22.–29.8.2022. Kirjallisuusfestivaalia järjestää Nuoren Voiman Liitto, joka on myös Nuori Voima -lehden julkaisija. Kaikki haastattelun suomennetut Štěpánekin runot on kääntänyt Jari Aula.
