Runouden prime time
Tänä vuonna 18. kerran järjestetyn Runokuun avajaisklubilla koettiin lämpimän syvää tunnelmaa ja nähtiin erinomainen kattaus kotimaista ja kansainvälistä runo-ohjelmaa. Taija Roihan kirjoittama reportaasi summaa illan tunnelmia.
Luonnottoman kuuman elokuun maanantai-illassa yleisöä saa hätistellä salin puolelle. On alkamaisillaan ensimmäinen koronarajoituksista vapaa Runokuu sitten vuoden 2019. Lockdown-elämä ei näytä tuhonneen kaikkien festivaalivieraiden sosiaalisia taitoja. Puhe sorisee taas, halauksia vaihdetaan, kirjoja ostetaan. Poetry Mixtape -tapahtuman juontajat Sinikka Vuola ja Niklas Ahnberg julistavat illan alkaneeksi ja alkavat yksi kerrallaan marssittaa lavalle tusinan verran korkeatasoisia kotimaisia ja kansainvälisiä runovieraita. Tästä se lähtee.
Ensimmäiseksi valokeilaan astelee turkulainen konkari Juha Kulmala, joka lukee tekstejä uusimmasta kokoelmastaan RESET (Poesia, 2022). Minimalistinen alustus maksimalistisille teksteille kertoo olennaisen: ”jos nyt jotain teema-aluetta hakee niin kaikki nämä kriisit”. Ja niitähän piisaa, ilmastokriisistä kapitalismiin ja politiikan viihteellistymiseen. ”Hipsterikustantamoiden hysteeridisko” on tästä show’sta kaukana, mutta Kulmala ei silti saarnaa. Paikoin kuivakan ironiset kiteytykset reväyttävät yleisön nauruun, kuten säkeissä ”on pakko jaksaa / tai joku tulee ja pitää motivaatiopuheen”. Mietin, että Kulmalan ”keikalle” osallistuminen voisi olla hyvä ja sukupolvia yhdistävä isä-tytär-aktiviteetti. Voisiko isänpäiväkirjojen mainoslistoille mahtua tänä vuonna myös runoa?
Juha Kulmala. Kuva: Saara Tamminen.
*
Kansainvälisistä vieraista italialainen Antonella Anedda esiintyy suomentajansa Hannimari Heinon kanssa: runoilija lukee alkukielisiä tekstejään ja Heino kaiuttaa ne suomeksi tulkittuina. Aneddan tyyli on pienieleinen ja jotenkin vanhanaikaisen eurooppalainen, ”turhia koukeroita karttava”. Hän lukee pienestä vihkosta kuin luokkahuoneen edessä, katse alas painettuna mutta täysin suvereenina, täyttäen runoilijan pelkistettyä tehtävää: hiljainen, koruton todistus.
Runoilijan ja kääntäjän yhteisesiintymistä moni varmasti odotti myös ruotsalaiselta Ann Jäderlundilta, joka joutui perumaan osallistumisensa viime hetkellä. Hänen suomennettuja runojaan tulkitsee kääntäjä Jyrki Kiiskinen, jonka hahmo valitettavasti jätti ihan konkreettisella tavalla varjoonsa valkokankaalle heijastetut alkukieliset tekstit.
Turkiksi kirjoittava Nazli Karabiyikoglu puolestaan esittää Ralph Chip Hubbelin kääntämiä katkelmia romaanistaan Elfiye. Intensiivinen katkelma kuvaa seremoniaa, jossa perhe yrittää manata lesbouden irti tyttärestään: ”get it out! she commanded them from behind me, / but what? / get it out, now! and she spread my arms to the side and / held them parallel to the floor / take it out of her, all of it, get it out, get it out, get it out, / I could feel my mother / watching breathlessly nearby, what was I supposed to get out? / suddenly a hand opened my mouth and pulled down on / my chin, hard / open up, Elfiye, she said, open your mouth!” Saksassa asuva Karabiyikoglu on aktiivinen kulttuuripoliittinen keskustelija, jonka näkemyksiä olisi mieluusti kuullut myös paneelikeskustelun muodossa. Mutta sellainen ei kuulu tähän iltaan, tänään mixtape rullaa.
Nazli Karabiyikoglu. Kuva: Saara Tamminen.
Eikä monikielisyys toki kansainvälisiin vieraisiin rajoitu. Suomea ja espanjaa yhdistävä runoilija Katariina Vuorisen ja muusikko Otso Helasvuon esiintyminen pohjautui Vuorisen tuoreeseen, kaksikielisenä ilmestyneeseen kokoelmaan Myöhempien kesien jumalat (Aviador, 2022), jonka espanjankieliset käännökset ovat Zoila Forss-Crespo Moreyran käsialaa. Jo muutenkin karismaattista tunnelmaa ryhdittää Helasvuon kontrabasso.
Pauliina Haasjoki puolestaan lukee otteita tuoreimmastaan Nausikaasta (Otava, 2022). Haasjoen esiintyminen on tuttuun tapaan läsnäolon ja vähäeleisyyden taidetta. Se sopii ihanasti yhteen kiertelevän ja kaartelevan, lentoreiteillään alati suuntaa vaihtavan Nausikaan hahmon kanssa.
*
Valitettavan moni pitää runoutta luksuksena, johon infotulvan repaloittaneet aivot eivät jaksa enää keskittyä. Täällä pääesiintyjä on teksti itsessään. Runoilijalle lankeaa välittäjän rooli: emme saavu paikalle katsomaan häntä, tulemme kuulemaan runoa.
Joskus yhtä lailla olennaista on myös äänitaide ja visuaalisuus. Runokuun avajaisklubin esityksistä ne olivat läsnä tai keskiössä J.P. Sipilän, Mari Laaksosen ja Frankie Shannonin muodostaman Circuit Arcadian sekä tietysti black mödernism -yhtyeen esiintymisissä. Taiteidenvälisyyttä korostava ote elostuttaa runofestivaalia. Avajaisklubin kuratointi on onnistuneen monipuolinen, minkä ansiosta oikeuksiinsa pääsevät yhtä hyvin niin musiikkia ja visuaalisuutta hyödyntävät esitykset kuin myös perinteisempi runon lukeminen.
Täällä pääesiintyjä on teksti itsessään.
Videorunoilija J.P. Sipilän kuvaa, ääntä ja runoa yhdistävä esityksen alussa tuntuu kuin olisi saapunut esteettisen silmälääkärin vastaanotolle. Valkokankaalle piirtyy värähtelevien kuiden sarja. Ne liikahtelevat näkökentässä kuin optikon seinälle heijastamat merkit, joista erilaisia linssejä testaamalla on tarkoitus selvittää hajataiton korjaamisen tarve. Kysymys toistuu ja toistuu: ”mikä on nyt paremmin?” Tiedämme tunteen: kun toinen kysyy huolehtiakseen, mutta homma menee siinä määrin hienosäädön puolelle, ettei osaa enää vastata. Nykyinen linssi? Sittenkin edellinen? Kaikki näyttää samalta, ja silti jokainen millimetrin korjaus horjuttaa tasapainon väärään suuntaan… Ylenmääräinen toisen huomioiminen johtaa lopulta siihen, että ”välillä haluan vain huutaa”.
Yhtäkkiä esitys kohtaa inhimillisen, suunnittelemattoman glitchin, kun tekniikka yksinkertaisesti lakkaa toimimasta. Kannattelemme hiljaisuutta, runoilija ohjeistaa: ”Pieni hetki, voitte olla hiljaa ja miettiä mitä kuulitte.” Sehän sopii.
Tarkoituksenmukaisempia nyrjähdyksiä kohdataan Circuit Arcadian eli Mari Laaksosen ja Frankie Shannonin Degeneraatio-esityksessä, jossa luonnollisen ja keinotekoisen rajat sekoittuvat. Valkokankaalle heijastetussa videossa olen näkevinäni tehtaan, joka muistuttaakin hämmästyttävän paljon lantioluuta. Entä seuraava kuva, esittääkö se floraa vai faunaa? Onko sillä edes väliä? Poutataivas purkautuu glitchiksi, Laaksosen painava ääni muuntuu autotunen polttoaineeksi, ”horisontti on alkanut pikselöityä”.
*
Maanantai-iltana Tiivistämö on sopivan täynnä keskittynyttä yleisöä. Monille osallistujista suurten medioiden laiminlyömä Runokuu on yksi vuoden kohokohdista. Festivaalille ei ole tarjolla prime time -aikaa, vaan viikonlopuksi runous häädetään Suvilahdesta tuottoisampien tapahtumien tieltä muihin tiloihin. Mutta ei välitetä siitä. Nyt vallitsee läsnäolevuuden tuntu; kuin olisin laskeutunut hetkeksi viileään ja turvalliseen taskuun, jossa on samaan aikaan lupa ajatella hiljaa ja halata ystävää.
Viikonlopuksi runous häädetään Suvilahdesta tuottoisampien tapahtumien tieltä muihin tiloihin.
Eräs tuttavani toteaa osuvasti, että illan esityksistä puuttuu monia muita nykytaiteen ja -kulttuurin muotoja piinaava pyrkimys ”cooliuteen”. Tietty estetiikka ei kahlitse iltaa tai määritä sitä, myös epäajanmukaisuudelle on tilaa. Se tuntuu virkistävältä.
*
Illan päättää black mödernismin hypnoottisen koskettava ja samalla kokoonpanon viimeiseksi jäävä esitys ≠ sota ≠ sota ≠ sota, joka perustuu kolmen ukrainalaisen runoilijan, Serhi Žadanin, Halina Krukin ja Katerina Kalitkon, runoihin. black mödernismin jäsenet Eino Santanen, Tuomas Timonen ja Matti Kangaskoski lukevat suomennoksia (joiden yksi kääntäjä on Kangaskoski), mutta osana esitystä kuullaan myös runojen toisen kääntäjän, Natalya Bekhtan, ukrainankielellä puhutut ääninauhat. Bekhtan ääni rahisee kuin ajan takaa kurottava tuutulaulu, mutta yleisö tietää, ettei tämä ääni tule menneisyydestä. Lähellä mikrofonia äänitetty s suhisee ja sivaltaa, se purkautuu tilaan ja piinaa… Ääni on niin lähellä, ettei sitä voi olla kuulematta, eikä sen lähdettä silti näy.
Bekhtan ääni rahisee kuin ajan takaa kurottava tuutulaulu, mutta yleisö tietää, ettei tämä ääni tule menneisyydestä.
Esityksen lopuksi palataan Bekhtan ja Kangaskosken suomentamaan Žadanin runoon ”Kuulokkeet” (2015). ”Kaikesta historiasta, siitä / maailmasta jossa elimme, / jää jäljelle muutaman neron sanat ja musiikki. He yrittivät turhaan varoittaa meitä kaikkia, / yrittivät selittää yhtä ja toista, / mutta eivät selittäneet mitään, eivät pelastaneet ketään, / hautausmailla heidän nerokkaat rintakehänsä / puskevat kukkia ja heinää.” Kaunis pianomelodia hajoaa epätasapainoon ja saa lopulta konekivääriä muistuttavan rytmin. Laululla ei ole väliä, sanoilla ei ole väliä, ja silti juuri ne ovat se, mitä jäljelle jää. Lopuksi äänet sekoittuvat, yleisö kuuntelee Santasen, Bekhtan ja soitinten kakofoniaa. ”Aivan kuin olisi sota.”
black mödernism. Kuva: Saara Tamminen.
Runokuu järjestettiin Helsingissä 22.–29.8.2022. Tekstissä esiintyvät sitaatit ovat peräisin asiayhteydessä käsiteltyjen runoilijoiden tuotannosta, jos ei toisin mainittu. Jutun kuvat: Saara Tamminen. Runokuun järjestävä Nuoren Voiman Liitto on Nuori Voima -lehden julkaisija.
