Se tavallinen tarina
Yhä useampi haluaa elämäntarinansa kansien väliin, ja nykyään tehtävään voi palkata jopa ammattikirjoittajan. Mutta pitäisikö kertomus kirjoittaa itse?
Rouva Toivola nojautuu aina vain taaemmas keinutuolissaan, puhuu ja säteilee. Hän rupattelee karjalaisista juuristaan ja kauneudentajusta, jonka on perinyt äidiltään. Lapsuudenkodin pöydällä oli kesäisin aina kukkia, voikukkia tai mitä pihamaalta nyt sattui löytymään. Nytkin Toivola on asetellut Helsingin Marjaniemessä sijaitsevaan asuntoonsa leikkokukkia ja koriste-esineitä. Pitkä rivi Iittalan lasilintuja seuraa kirjahyllyn päältä, kun toimittaja Leena Lukkari kirjaa ylös Toivolan elämäntarinaa.
”Härregud, että onkin ihana muistella! Mitä aikaa se olikaan”, rouva Toivola huokaa ja painaa hyvinhoidetun kätensä rinnalleen.
Lukkari kuuntelee Toivolan tarinointia, koska hänen yrityksensä Darum Media laatii elämäkertoja tavallisille ihmisille. Lukkari ei olisi ryhtynyt muistelmien kirjoittajaksi, jos hän ei olisi saanut käsiinsä isoisoisänsä kirjoittamaa elämäkertaa. Vuonna 1878 syntynyt Svante Lehtonen aloitti lyhyet muistelmansa näin:
”Huomattavat henkilöt kirjoittavat itse muistelmiaan elämänsä varrelta, tai sitten joku toinen kirjoittaa heistä heidän kuoltuaan. Tavallisista, työtä tekevistä ihmisistä ei kirjoiteta mitään, eivät he itse, eikä kukaan muukaan. Ja mitäpä niillä elämäkerroilla olisi merkitystä. Jäisivät jonnekin ajelehtimaan ja viimein häviäisivät. Ihmiset, joiden elämänkaari ei ole kulkenut korkealla, unehtuvat pian, ikään kuin heitä ei olisi ollutkaan.”
”Jokaisen ihmisen tarina on tallentamisen arvoinen,” Lukkari sanoo.
Lukkarin mukaan painetuille elämäkerroille on myös kysyntää: Darum Media saa useita yhteydenottoja kuukaudessa. Eniten palvelu näyttää kiinnostavan 40-50-vuotiaita naisia, joka haluavat teettää elämäkerran läheisestään.
Toimittaja Nina Dalella oli muutama vuosi sitten samankaltainen yritysidea. Hän uskoi, että oman elämän muistelu oli kasvava ilmiö, jossa olisi aineksia myös bisnekseen. Siksi hän perusti yhdessä kahden muun kanssa Taito Kustannuksen, jonka oli tarkoitus keskittyä tavallisten ihmisten elämäkertoihin. Vuonna 2014 aloitettu yritys ei kuitenkaan ehtinyt ottaa tuulta alleen eikä julkaista ainuttakaan muistelmaa.
”Aika ja rahkeet eivät riittäneet. Kiinnostusta oli kovasti, sillä moni haluaisi oman tai perheenjäsenensä tarinan kirjan kansiin”, Dale kertoo. ”Toinen kysymys on, miten paljon ihmiset olisivat valmiita maksamaan tällaisesta palvelusta.”
Keskusteluketjut Taito Kustannuksen hiljenneillä Facebook-sivuilla kielivät samaa. Kannustajia palvelulle löytyi, mutta neuvottelut elämäkerrasta näyttivät tyrehtyvän, kun puhe siirtyi rahaan. Kirjoittajan ammattiin kohdistuvan arvostuksen puutetta? Vai jotain muuta?
***
Darum Media sai alkunsa vuonna 2013, kun Evita-lehti lakkautettiin ja sen toimittaja Lukkari jäi työttömäksi. TE-toimiston yrittäjäkurssille oli vietävä yritysidea, ja tavallisten ihmisten muistelmien kirjoittaminen vaikutti Lukkarista kehityskelpoiselta palvelulta. Luontevaltakin se tuntui. Ikäihmisten tarinat ovat kiinnostaneet Lukkaria siitä asti, kun hän 16-vuotiaana haastatteli ukkiaan tämän elämästä.
Vasta nyt liikeidea elämäkerroista alkaa toteutua. Tämän vuoden alussa Darum Media on tuottanut yhdet muistelmat. Rouva Toivolan elämäkerrasta tulee toinen tilaustyö, ja kaksi muuta on työn alla.
Darum Median tuote on lähisukulaisille tarkoitettu 30-40-sivuinen, muutamalla valokuvalla kuvitettu ja minämuotoon kirjoitettu kirjanen. Ensimmäinen on Lukkarin mukaan prototyyppi, ja vasta seuraavien ulkoasua hioo myös graafikko. Jatkossa kirjoista tehdään myös kovakantisia.
Lukkari kokee olevansa pikemminkin kirjuri kuin elämäkerran kirjoittaja. Hän tarkistaa faktoja vain harvoin, sillä se veisi aikaa ja nostaisi kirjan hintaa. Ensimmäisiä muistelmia kirjoittaessaan Lukkari varmisti, että mielisairaalan potilaita oli todella evakuoitu Karjalan kannakselta Kellokosken mielisairaalaan ja sen läheisiin maataloihin, niin kuin muistelija kertoi.
”Mitään journalistisia kriteerejä nämä teokset eivät tule saavuttamaan. Vastuu teoksen sisältämistä faktoista on kertojalla. Tämä tärkeä seikka minun on tarkoitus painaa tuleviin teoksiin, vaikka tästä ensimmäisestä se unohtui”, Lukkari sanoo.
Lukkari ei haastatteluissa juuri ohjaa maksavaa asiakasta, vaan tämä saa kertoilla vapaasti etukäteen päätetystä aiheesta, oli se sitten lapsuus, työ tai rakkaus. Hän kysyy tarkentavia kysymyksiä, mutta ei keskeytä samalla tavalla kuin toimittajana. Samoin koostaessaan valmista tekstiä hän ajattelee sisältöä ”armollisemmin”, eli ottaa mukaan melkein kaiken, mitä haastateltava kertoo – kuitenkin niin ettei tarinallisuus kärsi.
Rouva Toivola kertoo nauttivansa puhumisesta enemmän kuin kirjoittamisesta, joten hänestä on luontevaa, että joku toinen kirjaa ylös hänen muistojaan. Voi kuitenkin olla, että Toivola on siinä harvinaisuus.
***
Noin 70 vanhusta kuuntelee kohteliaasti, kun Leena Lukkari esittelee elämäkertayritystään Sotalapset ry:n tilaisuudessa Kampin palvelutalossa Helsingissä. Kun Lukkari pääsee hinnastoon, osa kuulijoista pyörittelee päätään. Puolentoista viikon työmäärään nähden noin 1000 euron hinta on halpa, mutta tarkan markan sukupolvelle se tuntuu olevan liikaa.
Helsinkiläinen Eino Bergman ei lämpene ajatukselle ammattikirjoittajan laatimasta elämäkerrasta. Hänellä on tallessa elämästään kertovaa aineistoa, kuten valokuvia ja lehtileikkeitä, mutta hän ei näe tarvetta koota muistoja yksiin kansiin.
”Minulla ei ole lapsia, joten jälkipolviakaan ei tarvitse miettiä tai heitä varten tallentaa”, Bergman perustelee.
Bergmanilla on kännykässään tallennettuna artikkeli, jonka hän on kirjoittanut sotalapsivuosistaan. Jaakkiman Sanomissa julkaistu yksityiskohtainen ja sujuvasti etenevä muistelma kuljettaa lukijan Suomenlahden yli Ruotsiin ja takaisin.
Käy ilmi, että moni sotalapsiyhdistykseen kuuluva kirjoittaa itse muistelmiaan. Heillä on oma kirjoittajapiiri, joka on julkaissut antologiankin. Kirjoittaminen on monelle mieluisa harrastus, ja kipeistä lapsuusmuistoista kirjoittaminen helpottaa kokemusten käsittelemistä.
Kiinnostusta oman elämän tallentamiseen jälkipolvea (tai itseä varten) siis on, mutta ennen kaikkea ehkä itse kirjoittaen.
***
Pepi Reinikainen ja Timo Montonen ovat opettaneet elämäkertakirjoittamista jo parikymmentä vuotta. Reinikaisen kehittämää "elämänkaarikirjoitusta" opetetaan kursseilla ympäri Suomen. Montonen pyöritti Palmenian kirjoittajakoulutusta Helsingin yliopistossa viisitoista vuotta, mutta opettaa elämäntarinan kirjoittamista tätä nykyä vain verkossa.
Elämäkertakurssit vetävät edelleen hyvin. Osallistujat ovat tyypillisesti keski-ikään ehtineitä ja ikäihmisiä, jotka ovat havahtuneet elämän rajallisuuteen. He haluavat selvittää, mitä heille oikein tapahtui.
”Se on kuin Talking Headsin laulussa Once in a Lifetime. Katsotaan omaa elämää ihmetyksen vallassa ja kysytään, että ’how did I get here’”, Montonen sanoo.
Vaikka tähtäimessä olisikin julkaistu teos, kursseilla tärkeintä on kirjoittamisen prosessi, Reinikainen ja Montonen sanovat. Elämänkaarikirjoitusta tai elämäntarinan kirjoittamista ei voi kutsua terapiaksi, mutta kirjoittamisen hyviä vaikutuksia olisi hölmöä kieltää.
Montosen mukaan oman tarinan kirjoittajalle voi tulla vastaan yllättäviäkin asioita. Moni alkaa nähdä vanhempansa ja heidän tekonsa uudessa, helpommin ymmärrettävässä valossa. Omat valinnat saattavat selittyä. Toiset saavat kurssitovereilta vertaistukea ja lohtua yksinäisyyteensä.
Reinikainen ohjaa kurssilaisiaan aloittamaan vanhempien ja isovanhempien tarinoista.
”Globalisaatio on luonut juurettomuutta, mikä selittää kukoistavaa kiinnostusta yksilö- ja sukuhistoriaan. Perheet ja suvut ovat saattaneet hajaantua eri puolille maailmaa. Moni alkaa jossain vaiheessa ihmetellä, mistä on kotoisin,” Reinikainen sanoo.
”Historiaa kannattaa prosessoida, oli kyse sitten ihmisyksilöstä tai kansakunnasta. Jos antaa tarinansa toisen käsiin, menettää mahdollisuuden tutustua itseensä. Kirjoittakaa hyvät ihmiset itse omat tarinanne!”
Montonen on hieman eri mieltä kirjoitusprosessin mahdista. Hän uskoo, että muisteleminen voi laittaa asioita liikkeelle, vaikka kirjuri olisikin joku toinen.
Leena Lukkari on huomannut saman toimittajan työssään. Yllättävän moni kaipaa kuuntelijaa.
”Jokainen ihminen on hyvä suustaan, jos hänellä on kerrankin kuuntelija, joka kannustaa sukeltamaan syvemmälle muistoihin. Sekavat ja kipeät ajatukset on helpompi kohdata, kun ne saavat loogisen tarinan muodon.”
Montonen on lukenut parinkymmenen vuoden aikana valtavan määrän omaelämäkerrallisia tekstejä ja oppinut tuntemaan yleisimmät tarinatyypit, joiden mukaan suomalainen elämästään kertoo. Kirjoittajia yhdistävät tarinakonventiot ja elämän rituaalit.
”Tarina alkaa lapsuuden iloista tai traumoista. Traumatarinassa on usein juoppo isä tai kylmä äiti. Sitten siirrytään opintoihin hakeutumiseen ja työelämässä aloittamiseen. Seuraavaksi kerrotaan kumppanin löytämisestä, avioliitosta ja perheen perustamisesta”, Montonen selittää.
Hän on lukenut monen naisen tarinasta, miten tämä tapasi tulevan aviomiehensä Paul Ankan konsertissa. Myös maalta kaupunkiin -tarina on yleinen.
”Kirjallisesti lahjakkaat kirjoittajat ovat oma lukunsa, he uskaltavat rikkoa kerronnan kaavoja”, Montonen sanoo. Heidän tekstinsä hipoo kaunokirjallisuutta, autofiktiota.
***
Tammikuun lopun tapaaminen on Leena Lukkarin ja rouva Toivolan kolmas. Ensimmäisillä kerroilla Lukkari on hahmotellut muistelmien raakileversiota, ja nyt tarinaa lihotetaan yksityiskohdilla ja anekdooteilla. Toivola on kirjoittanut paperille ranskalaisin viivoin asioita, joista hän haluaa tänään puhua.
Lukkari kuuntelee tarkkaavaisesti ja tekee jatkokysymyksiä. Millaista elämä oli 1950-luvun Kainuussa? Tapaamisen jälkeen Lukkari purkaa haastattelutallenteet ja kirjoittaa Toivolan elämäkerran ensimmäisen version. Neljännessä eli viimeisessä tapaamisessa täytetään tarinan mahdollisia aukkoja. Kun teksti on valmis, valikoidaan sen oheen kolmesta viiteen valokuvaa.
Muistelma on joululahja Toivolan tyttäriltä. Äidin elämä on aika laittaa talteen.
Paul Austerin romaanin Sattumuksia Brooklynissa lopussa minäkertoja Nathan Glass herää miettimään kirjoitetun elämäkerran merkitystä yksilön historialle. Nathan ei ole kukaan, kuten ei ole kukaan muukaan ”tavallinen ihminen”. Kun kuolema lopulta korjaa hänet, hänestä ei jää jäljelle mitään muuta kuin muutamia esineitä, asiakirjoja ja toisten mieleen tallentuneita hajanaisia vaikutelmia.
”Useimpien elämä katoaa. Ihminen kuolee, ja vähän kerrassaan kaikki elämän jäljet katoavat”, Auster kirjoittaa.
Nathan laatii kunnianhimoisen suunnitelman perustaakseen yrityksen, joka tuottaa tavallisten ihmisten elämäntarinoita edesmenneen ihmisen lähiomaisille. Hän suunnittelee, kuinka “herättäisi vainajan henkiin sanojen voimalla, ja kun sivut olisi painettu ja tarina sidottu kansiin, heillä olisi jotain mistä pitää kiinni koko loppuikänsä”.
Nathan Glassin palvelu tuo mieleen Leena Lukkarin ja hänen Darum Mediansa. Myös Lukkarin palvelu nojaa ajatukseen, että pienten ihmisten elämäntarinoilla on arvoa.
Kirjoittipa elämäntarinan ylös kuka tahansa, olipa muistelma sitten toiselta tilattu tai itse kirjoitettu, kansien väliin saatettu elämä on kerrottu, jaettu, muistiin merkitty. Kun elämä on ikuistettu, siitä tulee merkittävä, ainutkertainen – ainakin itselle ja muutamalle lukijalle. Oli tarina kuinka tosi, yhdestä näkökulmasta kerrottu, tai ei.
Leena Lukkarin haastateltava ei halunnut koko nimeään juttuun, sillä haastattelu oli luottamuksellinen.
