Suuri halaaja on poissa - Laila Hirvisaari 1938-2021
Kirjailija Harry Salmenniemellä on kollegastaan Laila Hirvisaaresta pelkästään hyviä muistoja. Hän tietää, ettei ole ainoa.
Kun kuulin Laila Hirvisaaren kuolemasta, ajattelin: tämä on suuri onnettomuus. Nyt en saa enää koskaan tavata häntä. Ajatus tuntui musertavalta, koska Laila Hirvisaari on ihminen, jolta olen saanut elämäni parhaan halauksen. Se oli pitkä ja merkitsevä halaus, ja se tuli hauskalta korkeudelta. Meillä oli sen verran paljon pituuseroa, että kun minä kumarruin kohti hänen olkapäitään, hän halasi pikemminkin kylkiäni. Siten halaus pääsi suoraan sydämeen.
Ihminen, jolla oli aikaa kuunnella ja pohtia, ihmetellä, kannustaa, juoda aloittelevan kirjailijan kanssa vielä yhdet kahvit.
Kohtasin Laila Hirvisaaren Sysmän kirjakyläpäivillä vuonna 2012. Minä sain Sysmän kirjakyläpäivien palkinnon ja Laila Hirvisaari toi karismallaan paikalle yleisön. Kaikki olivat tulleet katsomaan häntä. Kukaan ei ollut tullut katsomaan minua. Se ei häirinnyt meistä kumpaakaan, eikä asiasta tarvinnut puhua. Laila Hirvisaaren luokse oli pitkä nimikirjoitusjono, ihmisiä, jotka kantoivat vinoja pinoja Hirvisaaren tuotantoa ja pyysivät signeerauksen jokaiseen kirjaan. Minä sain istua yksin, juoda kahvia ja tarkkailla jonoa kaikessa rauhassa. Sain ajatella, miltä mahtaa tuntua, kun ihmiset tuovat signeerattavaksi kirjoja, joissa on entisen miehen sukunimi.
Vuonna 2012 olin aloittelija kirjailijana, mutta olin jo tottunut siihen, että kollegoilta saattoi odottaa mitä tahansa: sydämellisiä sanoja, katkeruutta, vittuilua, ahdistelua, vitsejä, itkua, tanssia. Kuitenkin Laila Hirvisaari onnistui yllättämään minut täydellisesti. Ajattelin heti kun tapasimme: hän on uskomattoman sydämellinen, karismaattinen ja älykäs. Hirvisaari vaikutti paitsi kiitolliselta myös huvittuneelta menestyksestään. Hän ei missään nimessä vaikuttanut katkeralta tai ylimieliseltä. Olin kai odottanut jonkinlaista menestyjän stereotyyppiä, kiireistä diivaa, joka poistuu heti paikalta. Hirvisaari oli sen vastakohta: ihminen, jolla oli aikaa kuunnella ja pohtia, ihmetellä, kannustaa, juoda aloittelevan kirjailijan kanssa vielä yhdet kahvit.
Kun Laila Hirvisaari nousi haastattelulavalle, hän sanoi heti haastattelun alussa: ”Sitä minä olen ihmetellyt, miksi kirjoitin niin paljon huonoja kirjoja. Mikä pakko minulla oli kirjoittaa joka vuosi, julkaista joka vuosi?” Tämä on suora lainaus, koska kirjoitin sen ylös. Monelta yleisössä tunnustus meni varmasti ohi, mutta minuun se teki suuren vaikutuksen. Päätin silloin tutustua Hirvisaaren tuotantoon. Ajattelin, ettei noin hauska ja itsekriittinen ihminen ole voinut kirjoittaa huonosti. En vieläkään tiedä, olenko oikeassa: en ehtinyt koskaan aloittaa hänen valtavan tuotantonsa läpikäymistä. Kuten niin monet muut, en ole tiennyt mistä aloittaa, syöksyäkö Laatokan Karjalaan, Intiaan vai Roomaan. Tänä kesänä aion viimein kulkea Laila Hirvisaaren matkassa Tiberin rannoille.
Halataan, kun tavataan.
Helteisenä kesäpäivänä hakeuduimme toistemme seuraan haastattelujen väleissä ja niiden jälkeen. Ehdimme tutustua hieman, kertoa jotakin perheistämme, puhua hieman Paavo Haavikosta, Sysmästä, kesän puista, Otavasta, nuorten kirjailijoiden asemasta. Laila Hirvisaari kertoi Väinö Linnasta, joka oli aikanaan kannustanut häntä, suhtautunut tavattoman ystävällisesti nuoreen kirjailijaan. Tajusin: samaa kannustusta Laila Hirvisaari jakaa nyt eteenpäin. Ehdin kertoa jotakin omista hankaluuksistani, pelosta, että en saa kirjoja enää läpi, rahanpuutteesta, masennuksesta, tavastani hylätä lähes valmiita käsikirjoituksia. Hirvisaari kuunteli, hymyili, oli läsnä. Hän oli tietenkin kuunnellut saman valituksen satoja kertoja aikaisemmin, mutta jaksoi silti olla kiinnostunut, sanoa oikeassa kohdassa juuri oikeat sanat. Keskustelumme huipentui halaukseen, joka jatkui minuutteja.
Mainitsin myöhemmin Hirvisaaren kohtaamisesta kustannustoimittajalleni Antti Arnkilille. Hän kertoi, että muutkin nuoret kirjailijat ovat kehuneet Hirvisaarta, suorastaan liikuttuneet hänen tapaamisestaan. He ovat saaneet häneltä juuri sen kannustuksen, jota ovat tarvinneet. Niin minäkin sain. Niinpä olen yksi monista, kun sanon: lepää rauhassa Laila Hirvisaari. Meillä on sinusta tavattoman paljon hienoja muistoja.
Halataan, kun tavataan.
