Tarinoita tuhoutuneesta yhteiskunnasta
Nuori Voima tapasi pitkällä Suomen-vierailulla olleen kolumbialaiskirjailija Sergio Augusto Sánchezin Aviadorin Kulttuurikulmalla Kruunuhaassa. Aviador julkaisi Sánchezin romaanimaisen novellikokoelman Sade piiskaa asfalttia (suom. Einari Aaltonen) viime talvena.
VR: Tämän lehden teema on Tuho, ja halusin sinut haastatteluun, koska teoksesi Sade piiskaa asfalttia tuntuu kuvaukselta tuhoutuneesta yhteiskunnasta. Maaseudulla, jota kuvaat, ei oikeastaan ole yhteiskunnan perustoimintoja. On vain tie ja joki, jotka kulkevat siitä läpi ja vievät rannikolle. Taloutta on, mutta esimerkiksi bensan myynnin ottavat yhdessä novellissa haltuunsa bensavarkaat. Se on Villi länsi, mutta ilman sankareita.
Sergio Augusto Sánchez: Juuri sellaista on elämä Latinalaisessa Amerikassa, ja erityisesti Kolumbiassa. Siellä voi helposti nähdä, miten yhteiskuntaan vaikuttavat pienetkin globaalin talouden muutokset. Pitkään on ollut vallalla harhaluulo, että Latinalaisen Amerikan maihin pätisi sama kehitys kuin Eurooppaan – täytyy vain odottaa hieman. Mutta Etelä- ja Pohjois-Amerikka, sellaisina kuin ne tunnemme, ovat seurausta eurooppalaisten liikkumisesta länteen. Siihen on liittynyt hirvittävästi verenvuodatusta, raiskauksia ja kaikenlaisia hirveyksiä – ei siis kovin hyvä perusta millekään lineaariselle kehitykselle.
Saatetaan toki ajatella, että etenkin Yhdysvallat ja Kanada ovat ”kehittyneempiä” maita, mutta minun on pakko käyttää lainausmerkkejä, koska kolonisaatio oli näissä maissa jopa julmempaa kuin etelässä. On naiivia ajatella, ettei sillä olisi seurauksia.
Pitkään on ollut vallalla harhaluulo, että Latinalaisen Amerikan maihin pätisi sama kehitys kuin Eurooppaan – täytyy vain odottaa hieman.
VR: Kun aloit kirjoittaa kirjaa, oliko sinulla mielessäsi koko tämä valtava amerikkalaisen kolonialismin viitekehys vai keskityitkö vain siihen, mitä näit Kolumbiassa?
SAS: Aloin kahdeksantoistavuotiaana opiskella historiaa kotikaupunkini Bucaramangan yliopistossa. Silloin ymmärsin tämän toisen narratiivin, sillä koulussa meille opetettiin valkoista historiankirjoitusta. Kolumbus löysi Amerikan ja tuosta vain me sitten omaksuimme eurooppalaisen elämäntavan. Kolumbia oli Espanjan kolonia, taisteli sitten itsenäisyydestään ja on nyt tasavalta – naiivi ajatus. Seurasimme Ranskan vallankumousta. Olemme valkoisia – ainakin melkein.
Täytyy olla niin valkoinen kuin mahdollista, mennä opiskelemaan ulkomaille, oppia puhumaan englantia, ranskaa ja saksaa. Tämä on kolonialistinen ajatusmalli. Todellisuudessa Kolumbia ei koskaan saanut kasvaa kunnolla demokratiaksi, koska markkinat muuttuivat niin nopeasti ja Yhdysvallat kasvoi. Yhdysvallat toimi uutena kolonisoijana pelottelemalla etelän maat itselleen edullisiin kauppasopimuksiin – ja tämä kolonialismi jatkuu yhä.
Täytyy olla niin valkoinen kuin mahdollista, mennä opiskelemaan ulkomaille, oppia puhumaan englantia, ranskaa ja saksaa. Tämä on kolonialistinen ajatusmalli.
Kolumbia esimerkiksi menetti Panaman 1900-luvun alussa. Yhdysvallat halusi kanavan omaa kauppaansa ja imperialistista projektiaan varten – neuvottelunvaraa ei ollut, paitsi jos halusi sotaa Yhdysvaltojen kanssa, mikä jo silloin oli täysin järjetön ajatus.
VR: Miten päädyit historiasta kirjallisuuden pariin?
SAS: Vaihdoin viestinnän opintoihin muutaman vuoden jälkeen, ja siellä oli vaatimuksissa journalismia. Halusin yhteyden ihmisiin reaaliajassa, sillä historian parissa kommunikoidaan satoja vuosia sitten eläneiden ihmisten kanssa. Vaikka dokumentteja on paljon, välillä tuntui, että siinä elää patsaiden keskellä.
En välitä enää siitä, miten Kolumbia itsenäistyi, koska tänä päivänä ihmiset näkevät nälkää Kolumbiassa. Meillä on autoritaarinen hallinto, ja poliisi tappaa ihmisiä protesteissa. Jos puolustat äänekkäästi yhteisöjä tai ympäristöä, sinut tapetaan. Ihmisiä katoaa. ”Itsenäistyminen” tapahtui kaksisataa vuotta sitten, ja voi sanoa, että se epäonnistui. Jos puhun Kolumbian tasavallasta, pelaan valheellisten vallanpitäjien pussiin.
VR: Kun suomalaisia kirjailijoita käännetään muille kielille, he usein katsovat edustavansa maataan ja kertovat hauskoja eksoottisen kuuloisia detaljeja hangessa kierimisestä ja muurahaispesässä istumisesta. Sinä et ainakaan ole mikään Kolumbian ”brändilähettiläs”.
SAS: Virallinen Kolumbia ei halua, että mitään tosiasioita maasta tunnetaan. Todellinen Kolumbia taas huutaa asiaansa julki aina tilaisuuden tullen: videoita, kuvia, todistuksia kaikkialla. Viime vuonna Kolumbian poliisiväkivalta oli esillä kaikkialla, missä todellinen Kolumbia sai äänensä kuuluviin. Virallisia reittejä pitkin taas mitään ei tapahdu, ja se on täysin tarkoituksellista.
”Itsenäistyminen” tapahtui kaksisataa vuotta sitten, ja voi sanoa, että se epäonnistui.
Erityisen hirveää on, että jos joku kolumbialainen kansalaisaktivisti tulee Suomeen, Norjaan tai Saksaan ja hakee turvapaikkaa, vastaus todennäköisesti on: mutta sinähän asut tässä demokratiassa, mitä sinä muka pakenet? Todellisuudessa kaikki heidän tuttunsa ovat vaarassa.
Käytämme espanjassa verbiä satanizar: tehdä jostakin paholaismaista. Hallituksen tukijoukoista löytyy aina joku äänekäs leimakirves: tuo tilastoja julkaissut kansalaisjärjestö on kommunistinen, nuo aktivistit taas muka hyökkäävät katolista moraalia vastaan. Kansainväliset toimijat vain leimataan, mutta kolumbialaiset ovat hengenvaarassa.
VR: Koska Kolumbiassa kuitenkin järjestetään vaaleja, onko esimerkiksi vasemmistolla mitään menestymisen mahdollisuutta?
SAS: Itse olen pessimisti, mutta tämä on vain minun näkemykseni. Minusta Kolumbiassa ei ole todellista tai vahvaa vasemmistoa. Ne ihmiset, joilla oli todella hyviä ajatuksia yhteiskunnan kehittämiseksi, on tapettu.
VR: Millainen suhde kaikella kertomallasi on epäonnistuneeseen huumeidenvastaiseen sotaan ja Kolumbian rooliin kokaiinintuottajana?
SAS: Tämä on hankalampi kysymys. Viime vuosina hallituksen lähipiiriä kohtaan on luettu syytteitä ja heihin on kohdennettu tutkimuksia. Mutta jos sinulla on oikeusjärjestelmä takataskussasi, syytteet eivät vie pitkälle. Asia vain korjataan. Erään poliitikon omistamalta farmilta löytyi kokaiinilaboratorio, mutta vain maatilanhoitaja tuomittiin.
Huumebisnes käyttää ihmisiä moneen suuntaan: köyhillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin osallistua sen toimintaan, koska he elävät kurjuudessa. Usein he kasvattavat kokaiinia henkensä uhalla. Rikkaita ja valtaapitäviä voi lahjoa. Toiset ihmiset voidaan merkitä kiinteistöjen, autojen ja muiden omistajiksi – rahaa vastaan.
Todellinen ongelma on epätasa-arvo. Keskimääräinen työntekijä Kolumbiassa tienaa vähemmän kuin 200 euroa kuukaudessa. Huumebisneksessä se ei ole mitään. Kaljan hakemisesta huumeliiga voi maksaa 100 euroa. Ihmisten omatunnon ostaminen on helppoa.
VR: Suomeksi on käännetty kolumbialaisia kirjailijoita ennenkin. García Márquez on tietysti tunnetuin, mutta Andrés Caicedo ja Álvaro Mutis tulevat myös mieleen. Millainen on sinun suhteesi menneisiin kolumbialaisiin kirjailijoihin?
SAS: Aiheiden ja tyylinsä puolesta kirjani muistuttaa enemmän meksikolaista Juan Rulfoa. 1 Ja on siinä hitunen García Márquezia myös. Sama maisema, edelleen samat ongelmat. Kolonialismi ei koskaan lopu Kolumbiasta, vaikka se vaihtaakin vaihteita. Voisin kirjoittaa García Márquezin koko tuotannon tämän päivän ongelmiin sovitettuna – selviäisin melko kosmeettisilla muutoksilla. Luokkajako, epätasa-arvo, rasismi – kaikki 1800- ja 1900-lukujen ongelmat on Kolumbialla edelleen.
VR: Olen ajatellut muidenkin tämän vuosituhannen Latinalaisen Amerikan kirjailijoiden kohdalla, että maagisesta realismista on jonnekin kadonnut se ”maaginen”. Tai se on muuttunut oudommaksi ainakin, ja realismi puolestaan likaisemmaksi.
SAS: García Márquezinkaan työn ei koskaan ollut tarkoitus tulla pudotetuksi ”maagisen realismin” laatikkoon – sen keksivät ulkomaalaiset markkinoijat. Jos olet runoilija ja haluat puhua oman maasi todellisuudesta, ulkomailla lukijat huudahtavatkin: vau, miten fantastinen mielikuvitus! Tämä tapahtuu jossain määrin kaikille eteläamerikkalaisille kirjailijoille, jotka vastaanotetaan Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa.
Tiedän, että erottelusta ensimmäiseen ja kolmanteen maailmaan ei pidetä, mutta sen voi tuntea, joten ehkä se on todellinen. Skandinavian maat, mukaan lukien Suomi, taas ovat ensimmäisen maailman huipulla monilla tavoilla, joten kontrasti on täällä suurimmillaan. Ihmiset käyttäytyvät täällä hyvin ja yhteiskunta toimii.
García Márquezinkaan työn ei koskaan ollut tarkoitus tulla pudotetuksi ”maagisen realismin” laatikkoon – sen keksivät ulkomaalaiset markkinoijat. Jos olet runoilija ja haluat puhua oman maasi todellisuudesta, ulkomailla lukijat huudahtavatkin: vau, miten fantastinen mielikuvitus!
Kun tulen Suomeen, olen kuin maahan laskeutunut marsilaiskirjailija. Marsilaiselle kaikki Marsissa on tietysti normaalia, mutta vastaanottaja on koko ajan ällikällä lyöty. Ai teillä ei ole vettä?! Ja sama tapahtuu tietenkin meille marsilaisille: ai, ihmiset voivat elää hyvin! Asiat voivat toimia, poliitikkojen ei tarvitse varastaa ihmisiltä kaikkea. Voi mennä julkiseen saunaan ja maksaa jälkeenpäin puhelimella. Täällä on tuntu siitä, että asiat ovat yhteisiä.
Kolumbialaiseen kulttuuriin taas kuuluu ajatus siitä, että ehkä voin venyttää vähän lakia ja moraalia omaksi edukseni. Korruptiota on todella vaikea selittää Suomessa, koska meillä se menee niin mielettömiin sfääreihin. Suomi on turvaverkko suomalaisille – Kolumbiassa ajatus on mieletön, valtio toimii usein kuin vihollisesi.
VR: Oletkin sanonut, että Suomessa teoksesi kiinnostaa enemmän kuin Kolumbiassa, koska täällä sitä pidetään elämyksellisenä fiktiona.
SAS: Ensinnäkin Kolumbiassa ei ole paljon lukijoita, ainakaan suhteessa väkilukuun. Lukemista voi harrastaa silloin, kun ei ole huolestunut lukuisista asioista omassa elämässään. Tavallinen kolumbialainen miettii koko ajan, miten selviytyä jälleen yksi päivä. Toki Kolumbiasta voi löytää rikkaita ja keskiluokkaakin, mutta puhun huomattavasta osasta populaatiota. Toiset miettivät viikkoa, toiset kuukautta, mutta huomattavan monet eivät tiedä miten selviytyvät päivän loppuun. Silloin ei ole aikaa lukea, saati rahaa.
Lukijat puolestaan, varakkaat henkilöt, ovat herkästi snobeja. He ovat kiinnostuneempia bestselleristä, joka tuodaan maahan muualta. He lukevat trendikkään ranskalaisen, saksalaisen tai yhdysvaltalaisen kirjailijan uutuusteoksen, mutta eivät paikallista kirjallisuutta. Argentiinalaiset ja meksikolaiset kiilaavat myös edelle.
Keskusteluissa kuulee hyvin usein: “En pidä kolumbialaisesta kirjallisuudesta tai elokuvasta. Se on niin surullista ja väkivaltaista.” Minusta se on osa kolonialismin vaikutusta. Käännetään katse pois oman maan ongelmista ja tavoitellaan paikkaa korkeammalla oksalla. Halutaan olla kuplassa, jossa omaa todellisuutta ei tarvitse havainnoida.
Kolumbiassa musiikki on ainoaa kulttuuria, joka pystyy lävistämään yhteiskunnan.
VR: Siksikö käytät vallenato-musiikkia omassa kirjassasi? Koska kaikki ymmärtävät sitä?
SAS: En käyttänyt niinkään musiikkia, vaan vallenato-kulttuurin osia. Siinä tärkeässä roolissa on Magdalena-joki, laulujen aihe ja koko Kolumbian elämänlanka. Vallenato-musiikki kertoo samasta alueesta kuin kirjani, ja sen voi tuntea, mutta kustantamo Suomessa taisi luoda tämän yhteyden markkinointia varten.
Kolumbiassa musiikki on ainoaa kulttuuria, joka pystyy lävistämään yhteiskunnan.
VR: Millaiset välit sinulla on kolumbialaiseen kirjalliseen yhteisöön? Olet puhunut maasta totalitaarisena, mutta sentään kirjasi kaltaisia kriittisiä teoksia voi siellä julkaista.
SAS: Tunnen paljon kirjoittajia, ensin journalismin, ja sitten luovan kirjoittamisen maisteriopintojen parista, jotka suoritin Bogotássa. Monet opettajistani olivat julkaisseita kirjailijoita. Työpajoissa ja kirjamessuilla tapasin paljon ihmisiä. Kaupallinen kirjallisuus on kuitenkin eri asia: esimerkiksi Penguin, Random House ja espanjalainen Planeta-kustantamo hallitsevat sitä.
On myös monia itsenäisiä kustantamoja, mutta niiden kautta ei oikein saavuta kaikupohjaa. Minun kirjani julkaistiin, koska voitin paikallisen palkinnon kotikaupungissani. Sellaisissa raadeissa on ammattilaisia, jotka eivät välitä niin paljon esimerkiksi sisällön poliittisuudesta, vaan etualalla on kirjoittajan taito. Painos Kolumbiassa on vain 600 kirjaa, mutta onneksi minulla oli myös yhteys Suomeen ja sain sen käännettyä täällä.
Olen kuitenkin mielestäni turvassa Kolumbiassa, koska en ole mikään näkyvä hahmo: jos puhun kuudellesadalle ihmiselle, ei hallitus jaksa siitä välittää. Osa heistäkin on minun perhettäni ja ystäviäni, ja osa vain innostuu ostamaan kirjan eikä lue sitä. Ongelmia minulle tulisi, jos saisin seuraajia.
Julkaistu aiemmin Tuho-numerossa (6/2021)
- 1. Rulfon koko tuotannon suomensi edesmennyt Tarja Roinila, ja kirjat on julkaistu yhteisniteenä Pedro Paramo/Tasanko liekeissä Siltalan toimesta vuonna 2014.
