Toksinen runopoika turvatilassa ja muita festivaalihavaintoja - Nuori Voima Flow'ssa osa 1

Kaupunki on vain näennäisesti yhdenmuotoinen. Jopa sen nimi saa erilaisen kaiun kaupungin eri osissa. Missään, ellei sitten unissa, ei rajojen ilmiötä koeta niin alkuperäisesti kuin kaupungeissa. Rajojen tunteminen tarkoittaa, että tietää rautatiesiltoja pitkin, talojen poikki, puistojen sisällä, joen rantaa pitkin kulkevat rajalinjat -- Raja toimii myös kynnyksenä yli katujen; uusi alue alkaa kuin askel tyhjyyteen; ikään kuin olisi astunut syvään kuoppaan, jota ei nähnyt.

(Walter Benjamin: Keskuspuisto[1])

 

Suvilahti on jo pitkään ollut rajalla, vyöhykkeellä, joka ei vielä ole kantakaupunkia, mutta josta on sitä tulossa. Kaupallisen kaupunkikulttuurin edelläkävijät hakeutuvat näille alueille, jotka DIY-tekijät ovat jo edeltä merkanneet tägeillään. Eräänlainen päätepiste, joka sinetöi alueen lopullisesti osaksi kaupallista kantakaupunkitilaa, oli Redi-kauppakeskuksen valmistuminen viime syksynä. Muutoksen tekijät siirtynevät vähitellen idemmäksi, missä ”kapitalismi, ankarin kaikista maailmanuskonnoista” (Benjamin) ei vielä myy hengitysilmaa.

Vuodesta 2007 Suvilahdessa järjestetty Flow on alueen alkuperäinen festivaali, ja edelleen ainoa, jolla on resurssit ja kiinnostusta toteuttaa ajatusta kaupungista kaupungin sisällä. Voimalamiljöö symboloi oivallisesti kehitystä, jossa luova ala ottaa materiaalisen tuotannon paikan kaupunkikulttuurin moottorina.

Flow on tuonut Helsingille huomattavaa kansainvälistä näkyvyyttä ja tiettyä pioneerinimeä - kuten on Kalasataman alueen ilmainen kulttuuritoiminta Sompasaunasta lähtien. Samaan aikaan Flow heijastelee mikrokosmoksen tavoin aikamme angloeurooppalaisia kulttuuri-ilmiöitä; monia esiintyjistä ei kerta kaikkiaan saada Helsinkiin mihinkään muuhun paikkaan tai tapahtumaan. Olin yllättynyt kuullessani esimerkiksi vuonna 1990 perustetun surrealistibändi Stereolabin soittavan nyt ensimmäisen Suomen-keikkansa.

Stereolabin Laetitia Sadier, kuva: Konstantin Kondrukhov

Flow tuntuu erilaiselta, sen ”nimi saa erilaisen kaiun” päälavan edustan hiekkakentällä (epäilemättä Helsingin kuumimpia paikkoja auringossa), Balloon-lavan pyöreässä jazz-paratiisissa (epäilemättä Suomen paras paikka katsoa musiikkia), Other Soundin selittelemättömässä vanhan koulun avantgardessa (lavan ohjelma olisi upea ja epäilemättä edullisempi festivaali emoaluksesta irrotettuna), voimalarakennuksia kiertävissä upeasti valaistuissa käytävissä ja Backyardin yöllisissä tansseissa vanhojen puiden alla.

Mutta kaupunki ympärillä alkaa olla liian valmis, ja etenkään uusi kulttuuriohjelma ei löytänyt ihan sopivaa rauhaa ja hiljaisuutta alueelta. Perjantain upeasti esiintyneen päätähden Solangen konsertin sähköjen katkaisu täsmälleen puolilta öin kertoo kaupungin ahtaudesta: järjestyssäännöt eivät jousta sekuntiakaan, mittavat yhteisösakot uhkaavat heti jos aika ylittyy. Mallia todelliseen kaupunkikulttuuriin voisi ottaa esimerkiksi Kuopion (varsin tiheästi asutun, eteläiset huom.) keskustan vieressä juhlittavilta rockfestivaaleilta, joissa pääesiintyjät vasta aloittavat soittamaan puolenyön aikaan. Kantakaupunkiin muuttamaan erehtyneet voivat silloin tällöin turvautua kotioloissa korvatulppiin. Mutta koska festivaali koettelee lähialueen asukkaita myös liikennejärjestelyjen hankaloitumisella viikkojen ajaksi, voi olla, että itä kutsuu tulevaisuudessa myös Flow’ta.

Uusi kuratoitu taidetila Pink Space oli turvallinen, mikä tarkoittaa sitä että hyvistä käytöstavoista tehdään oma ohjelmanumeronsa ja muistutetaan aina kun mahdollista. En halua mitenkään väheksyä tätä, käytäntö on yksinkertaisuudessaan nerokas. Nimillä on suunnaton valta, ja turvalliseksi nimetty paikka on turvallinen todennäköisemmin kuin muut paikat.

Harmillista sen sijaan oli, että tilan ei annettu olla turvallinen omassa rauhassaan, vaan se kärsi ympäröivän festivaalin äänistä, kun ovea pidettiin auki. Saavutettavuus siis viime kädessä jyräsi turvallisuuden.

Toksinen runopoikamaskuliinisuus tunkeutui pinkkiin tilaan esimerkiksi Ville Valon & Agentsin soittaessa viereisessä jättiteltassa Baddingin ”Ikkunaprinsessaa” suurella volyymillä samaan aikaan, kun hieno lavarunoilija Laura Eklund Nhaga julisti englanninkielisessä tekstissään olevansa monsteri, joka ”takes no shit from no man”. Siinä huoneessa se mies nyt kuitenkin oli, ilmielävinä ääniaaltoina ja höpötteli pokkana pehmoisia prinsessansa pienistä rinnoista.

Runopoika Ville Valo, kuva: Riikka Vaahtera

Ennakkoon mediassa nousi esille uuteen Pink Spaceen buukattujen taiteilijoiden äärimmäisen vaatimaton palkkiotaso: viisihenkiselle työryhmälle jäi uudesta esityksestä käteen kaljapalkkaan verrattavissa oleva summa.

Taiteen vaikea avantgarde on siirtymässä solistista taustabändin rooliin. Sanoman ja sisältövaikuttamisen ajassa liika hankaluus on parempi kätkeä yksityiskohtiin.

Tässä festivaali olisi voinut toimia keskusjohtoisemmin; palkkioiden kaltainen perusasia kannattaa aina suunnitella koordinoidusti. Installaation kuraattorit olivat laskeneet viisinumeroisesta budjetista hiluja esiintyjille, joita keksivät buukata tilaan vasta myöhäisessä vaiheessa. Taiteilija saa taakakseen vanhan tutun nälkä-etuliitteen, samalla kun ympäröivä tila juhlistaa tuhlausta ilmaisen Valion maitojäätelön, kitschin ja barokkisen koristeellisuuden hengessä.

Pehmee, kuva: Riikka Vaahtera

Konseptiin kuuluu myös se, että potentiaalisesti loukkaavasta tai ahdistavasta sisällöstä mainitaan trigger-varoituksin. Pehmee-kollektiivin esitys käsitteli oivaltavasti kehollisuudesta ja kiloista puhumisen kulttuuria, jossa innostaviksi tarkoitetuista viesteistä tulee herkästi lannistavia, jopa suunnattoman masentavia. Heti perään klassisemmalle avantgardelle omistetussa Other Soundissa näkemäni Hannu Salama & Vapaat radikaalit sai pohtimaan vanhan ja uuden edelläkävijätaiteen eroja. Olisiko trigger warning pelastanut Salaman jumalanpilkkatuomiolta 1960-luvulla?

Tänäkään päivänä Salaman keikalla ei voi odottaa ennakkovaroituksia, mutta ne olisivatkin tarpeettomia tekstisisällön aivopähkinämaisen kryptisyyden takia. Salaman bändi sen sijaan soittaa paljon tunnistettavia teemoja ja koukkuja, helposti pureskeltavaa ääntä. Pink spacen esityksissä suhde oli päinvastainen: taustanauhalla voi olla mitä vain suhinaa ja huminaa, mutta solistin viestin on oltava selvä, miltei yksiselitteinen. Näin taiteen vaikea avantgarde on siirtymässä solistista taustabändin rooliin. Sanoman ja sisältövaikuttamisen ajassa liika hankaluus on parempi kätkeä yksityiskohtiin.

Suurilla festivaaleilla mieleen jäävimpiä tekstejä ovat toki anthemit, ja joskus on vaikea ennustaa, mistä kappaleesta sellainen tulee. Kun Rauli ”Badding” Somerjoki aikoinaan soitti lankapuhelimella runoilija Arja Tiaiselle ja vihelsi uuttaa melodiaa, tuskin kumpikaan arvasi että neljäkymmentäviisi vuotta myöhemmin kymmentuhatpäinen teltantäysi yleisöä Helsingin Suvilahdessa huutaisi herkän kappaleen sanoitukset yhteen ääneen ilman että solisti Ville Valon tarvitsee juuri avata suutaan.

Nykyisin anthemien tuotantokin on tietoisempaa - Walter Benjamin puhuisi varmasti musiikin mekaanisesta reproduktiosta, johon ilmiöön hän vajaa sata vuotta sitten laski esimerkiksi kansallislaulut.

Ibe ja juhannussalko, kuva: Shoot Hayley

Eräs festivaalin ilahduttavimmista konserteista, autotune-teknologiaan mutkattomasti suhtautuvan räppäri Iben Midsommar-saloin koristeltu kesäspesiaali, sisälsi Flow-yleisölle räätälöidyn anthemin iClout-kappaleen muodossa.

Kaikil on nii kova vauhti

Ku pitää kerää tyylipisteit ja clouttii

(IBE: ”iClout”)

Clout tarkoittaa suosiota ja vaikutusvaltaa, tai paremminkin tiettyä käsitystä niistä. Iben erottaa monista alan artisteista tietty itseironinen ote, jossa kuvailtu ilmiö samaan aikaan tunnustetaan osaksi omaa elämää ja asetetaan kriittisen tarkasteluun kohteeksi.

Kyl mäki tulin hakee tokenii

siks äänitän studiol näit hokemii

Clout ja tokenit ovat sopivasti laajentuneita ja käyttöyhteydestään irronneita termejä kuvaamaan rahaa, mainetta ja vaikutusvaltaa: ”iClout” on samaan aikaan pelissä ja pelin ulkopuolella, ja siksi se on nerokas. Ja tietysti tarttuva, niin kuin anthemin kuuluu. Nuoriso kuulosti osaavan sen ulkoa siinä missä vähän vanhemmat ”Paratiisin”.

Vanha kritiikki, että Flow’hun tullaan vain näyttäytymään tai näyttämään (kriitikosta riippuen) hyvältä/naurettavalta, käännetään ”iCloutissa” ympäri: se on vain elämää pienoiskoossa, ja sellaisena se on kiinnostavaa, ei mitenkään väheksyttävää.

Hipsteri-sanaan muistan törmänneeni ensimmäisen kerran teini-ikäisenä Jack Kerouacin romaaneissa, joissa bebopin ja vanhemman jazzin kuuntelu sekä Lucky Strike -tupakan polttelu olivat tietyn henkisesti suuntautuneen asenteen ohella hipsterin ominaisuuksia. Flow’n maine hipsterien kokoontumisajoina on tässä mielessä oikeansuuntainen, koska nimenomaan jazz ja musta rytmimusiikki ovat alusta lähtien olleet tapahtuman ydinmehua, toisin kuin monissa yliopistokampuksien valkoisen indierockin ympärille ryhmittyneissä kaupunkifestivaaleissa.

Flow on jo nimensä puolesta 2000-luvun alun peruuttamattomasti etenevän globalisaation lapsi, joka on salakuljettanut tuon ajan viattoman musiikillisen (nu-jazz) ja yhteiskunnallisen (angloeurooppalainen kulttuuri- ja arvoyhteisö) hybridiajattelun pitkälle 2010-luvun loppupuolelle. Heimoutuminen on samaan aikaan siirtynyt musiikista politiikkaan, mikä uhkaa globaalin kulttuurin olemassaoloa.

Balloon-lava on verraton musiikinkuunteluympäristö, koska joka puolelta näkee lavalle ja esimerkiksi rumpalin viereen voi parkkeerata, jos haluaa seurata hänen soittoaan. Siksipä viisaasti rytmimusiikkia on sijoitettu juuri tähän venueen. Mieleenpainuvin hipsterikokemus oli varmaankin viljakkalalaisen räppäri/laulaja Jesse Markinin konsertti, jossa vanhempi jazz ja soul kohtaa räpin, uudemman indierockin ja häpeilemättömän maailmanparannuseetoksen.

Jesse Markin, kuva: Konstantin Kondrukh

Vaikka viereinen Hanasaaren hiilivoimalaitos pian suljetaankin ja kokee näin Suvilahden muinaisten höyryturbiinien kohtalon, pahoin pelkään, että Flow on ihan liian mukava kokemus, että sillä olisi kovin pitkä tulevaisuus tässä maailmassa.

Maailman parantaminen ja erityisesti ilmastoasiat ovat niitä, joiden parissa festivaali selvästi kipuilee: tätä määrää kansainvälisiä artisteja työryhmineen ei lennätetä perä-Pohjolaan aivan nollapäästöillä. Kipuilu johtaa hiukan viherpesulta haiskahtaviin kampanjoihin, joissa fossiilisten polttoaineiden myynnillä voittoa tekevän yrityksen (Neste) kanssa rakennetaan kestävää tulevaisuutta tai jossa kolikoita voi eräällä kojulla lahjoittaa ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön (ilmeisesti 11000 puuta istutetaan Madagaskarille tämän kampanjan seurauksena).

Chisu, kuva: Riikka Vaahtera

Festivaalin artistit osaavat kuitenkin paikantaa ilmiön juurisyyt huomattavasti pr-kampanjoita paremmin. Kokeellisella Momentum-levysarjalla vakuuttanut Chisu laulaa

Jäätiköt sulaa mun kolaan

(Chisu: ”Tipping Point”)

ja myöhemmin indierockia ja kabareetaidetta yhdistävä amerikkalainen Mitski tarkentaa:

Venus planet of love was destroyed by global warming

Did it’s people want too much too, did it’s people want too much?

(Mitski: ”Nobody”)

Ongelma on siis kapitalismi ja sen coca-colaksi ja venukseksi mytologisoima hedonismi. Liikaan haluamiseen ei Flow pysty tarjoamaan mitään ratkaisua, vaan festivaali saa haluamaan aina lisää, esimerkiksi taitoa olla kahdella keikalla yhtä aikaa. Vaikka viereinen Hanasaaren hiilivoimalaitos pian suljetaankin ja kokee näin Suvilahden muinaisten höyryturbiinien kohtalon, pahoin pelkään, että Flow on ihan liian mukava kokemus, että sillä olisi kovin pitkä tulevaisuus tässä maailmassa.