Tuli vailla kantajia
Nopeasti -50%-loppuunmyyntilaput ilmestyivät ikkunaan. Parissa viikossa ainakin filosofiahylly ja puhutuimmat uutuusromaanit olivat kaupasta kaikonneet, ja runohyllykin harvennut melkoisesti.
***
”Kuinkas kauan te olette vielä tässä?”
”Maaliskuun loppuun saakka.”
”Eli vielä ehtii.”
”Vielä ehtii.”
Juho Hakkarainen rientää usein kassan taakse myymään muutaman poistomyyntikirjan tai neuvomaan asiakkaita. Samansuuntainen keskustelu käydään moneen otteeseen sinä aikana, kun haastattelen myymälävastaava Hakkaraista ja kaupan perustajaa Erkki Kiviniemeä.
Lopettamispäätös on ollut kipeä etenkin kanta-asiakkaille, joista moni on asioinut Hämeenpuistossa ensimmäisestä runokaupasta asti.
”Ihmiset ovat suorastaan järkyttyneitä. Loppuunmyynnin aikana on näkynyt, miten tärkeä tämä kirjakauppa on monille asiakkaille”, Hakkarainen sanoo.
”Täällä on vakiasiakkaita. Aika moni on sanonutkin, että ostaa kaikki kirjansa täältä. Näyttelijä Auvo Vihro kysyi lopettamisesta kuultuaan: missäs minä nyt saan lausua runoja? Runovalikoima on ollut Suomen paras. Nyt se on huvennut. Haavikon koottujakin on mennyt kymmenittäin. Nyt on jäljellä – yksi”, Kiviniemi sanoo.
Avajaisissa emme edes merkinneet ylös, mitä olimme myyneet. Kun seuraavana päivänä avasimme lippaan, se oli täynnä rahaa.
Kun Runokauppa Kattila kymmenen vuotta sitten avattiin, sitä vähintäänkin puolivakavissaan mainostettiin ”maailman ainoana runokauppana”. Syntytarina on lennokas.
”Soitin Kirsi Kunnakselle, että näin unen runokaupasta. Kirsi painosti minua sellaisen perustamaan”, Kiviniemi sanoo.
Runokauppa oli selviö, mutta hankausta tuli nimen loppuosasta. ”Meillä oli nimitoimikunta, lopulta päätettiin antaa nimeksi Runokauppa Kattila, koska 'kattila' viittasi paitsi kissalaan ja astiaan, myös Kirsin runoon 'Kattila ja perunat', vaikka ei sitä Kirsille kerrottu”, Kiviniemi muistelee.
Muutostenkin jälkeen Tulenkantajissa säilyi Runokauppa Kattilan tapaan laaja valikoima runoutta ja runodivari. Kun kauppa ensi kertaa avattiin, nimekkäät tamperelaiset tyhjensivät sinne hyllyjään. Mannerin ja Kunnaksen kokoelmia sisältävät hyllyt ovat yhä nimettyinä, ja takahuoneessa on laatikoittain divarikirjoja
Kirjakauppa on uudistunut noin kolmen vuoden sykleissä. Helmikuussa 2012 Kattila muuttui Tulenkantajiksi, kun Savukeitaan kustantaja Ville Hytönen kiinnostui kaupan ostamisesta.
”Kaiken huipuksi Ville keksi Tulenkantajat-palkinnon ja marssi ideansa kanssa Aamulehteen. Se oli hyvä idea heistäkin ja niin he toteuttivat sen.”
Jos kaupan loru loppuukin, Tulenkantajat-palkinto toivottavasti pitää perintöä yllä kirjallisuuden vienninedistämispalkintona. Viikko ennen kirjakaupan sulkemista palkinnon sai Minna Rytisalon Rouva C.
Tulenkantajien aika oli boheemia alusta asti.
”Avajaisissa emme edes merkinneet ylös, mitä olimme myyneet. Kun seuraavana päivänä avasimme lippaan, se oli täynnä rahaa”, Kiviniemi sanoo.
Hakkarainen tuli töihin kaupalle Tulenkantajien aikaan. Tuolloin ei ollut kassaa, vaan lipas ja huonosti käynnistyvä Windows XP. Mikko Mankinen piti tarkkaa kirjaa kuiteista, muut ottivat rennommin. Hytönen heräsi usein takahuoneen sohvalta ja myi ensimmäiset kirjat ollessaan aamulla tupakalla kirjakaupan edessä. ”Monesti meni ensimmäinen tunti duuniin tullessa siivotessa”, Hakkarainen sanoo.
Kaupasta oli vaikea lähteä ilman jokustakin ostosta. Maailma tuntui avautuvan lukemattomiin suuntiin.
Suuri osa oman kirjahyllyni runoista ja esseistä on peräisin Hämeenpuisto 25:stä. Ensimmäistä kertaa eksyin kauppaan, kun kävin lukiota parin sadan metrin päässä. Abikeväänäni kirjakauppa uudistui Tulenkantajiksi. Jatkoin samana vuonna yliopistoon lukemaan kirjallisuustiedettä keskustan toiselle laidalle, mutta henkinen välimatka kirjakauppaan ei kasvanut.
Kirjallisuudenopiskelijalle kauppa oli varsinainen aarreaitta. Ovesta sisään tultua edessä kohosivat uutuuspöydän korkeat pinot, sivuseinillä omituisemmat aiheet, filosofia nurkassa kassaa vastapäätä ja toisessa huoneessa divari. Pääosin siellä oli runokirjoja, mutta matkaan tarttui myös Mika Waltarin Suuri illusioni, jonka välissä oli vanha valokuva ja tulitikku.
Jos kirjakaupan keskustelutilaisuuksiin tuli myöhässä, piti jäädä seisoskelemaan etummaisen huoneen puolelle. Sieltä saattoi kurkkia perähuoneen esiintymislavalle. Kaupasta oli vaikea lähteä ilman jokustakin ostosta. Maailma tuntui avautuvan lukemattomiin suuntiin.
Avajaisissa Kirsi Kunnas luuli Niklas Herliniä joksikuksi kadunmieheksi, antoi tälle roskan käteen ja patisti viemään sen roskiin.
Tapahtumatarjonta lisääntyi Teoksen aikana
”Teos & Tulenkantajien avajaisissa Kirsi Kunnas luuli Niklas Herliniä joksikuksi kadunmieheksi pukeutumisen perusteella, antoi tälle roskan käteen ja patisti viemään sen roskiin. Niklas totteli ujosti. Kun tämä piti puhetta, Kirsi kuiskasi, että pahus, se olikin koko paikan omistaja”, Kiviniemi naurahtaa.
Hytösen muutettua Viroon kirjakauppa palautui Kiviniemen käsiin. Kun kaupan talous oli huonolla tolalla, Kiviniemi aloitti neuvottelut Teos-kustantamon kanssa.
”Kirjakaupalle oli kertynyt jonkin verran velkaa. Se oli lähtökohtana neuvotteluissa. Se oli jännittävää aikaa. Melkein puoli vuotta sai olla löysässä hirressä. En kertaakaan soitellut perään, vaan odotin kiltisti. Sitten he lopulta ilmoittivat, että ostavat ja suostuivat pyydettyyn summaan”, Kiviniemi sanoo.
Uudistunut kirjakauppa oli entiseen kirjapinoluolaan verrattuna melkoinen näky. Väliseinä kaadettiin. Seinät maalattiin oranssiksi, kustantamon brändiin sopien. Vanhat monenkirjavat hyllyt vaihtuivat elegantteihin, sisustusarkkitehti Petra Majantien suunnittelemiin valaistuihin tasoihin ja liikuteltaviin pöytiin. Designtuolit korvasivat kaiken kotikutoisen. Kuitenkin kirjakaupasta tuli houkuttelevampi paikka poiketa. Siellä oli tilan tuntua.
Pienen murinan jälkeen Teos & Tulenkantajat vakiintui nopeasti kirjallisen elämän kodiksi. Ohjelmatarjonta lisääntyi: tapahtumia oli viikossa neljänä, viitenäkin iltana. Kohtaamisia eivät rajoittuneet järjestettyyn ohjelmaan. Molemmin puolin tiskiä ovat viihtyneet paikalliset kirjailijat. ”Osa työn hienoudesta on ollut se, että kirjailijat käyvät täällä vaihtamassa kuulumisia”, Hakkarainen sanoo.
Mirkka Rekolakin oli vakiokävijä, istuskeli täällä paljon.
Kirjakaupassa viihtyi jopa viime vuoden ennätyshelteisenä toukokuuna, kun alkuillan valo tulvi suurista ikkunoista sisään. Esseekeskustelun jälkeen sekalainen porukka jatkoi poikkikadun yli olutravintolaan. Montaa uutta kirjaa paikan päällä juhlistaessa haaveilin, että täällä voisin joskus pitää omatkin julkkarit.
Kulttuurityötä, mutta käykö kauppa?
Kirjakauppa on kenties ollut riittävän kaupallinen, jotta sillä on ollut luontevaa jatkuvuutta. Tapahtumien järjestäminen apurahojen varassa on lyhytjänteisempää, rahoituksen lisäksi vakiintumista haittaa yksittäisten aktiivien vaihtuvuus. Kaupallisuus on taannut Tulenkantajille muista toimijoista poikkeavaa jatkuvaa omaa rahaa, jolla tapahtumia on pystytty järjestämään. Kirjakaupalle tapahtumien kulut eivät ole merkittäviä, vaan ne ovat myös auttaneet, kun päivän myynti on ollut vähäistä. Tapahtumiin on riittänyt hyvin yleisöä, mutta vähäisempikään määrä ei ole ollut katastrofi.
”Tapahtumat ovat arvokasta toimintaa, jota ei mitata pelkästään rahalla”, Hakkarainen sanoo.
”Ne ovat kulttuurityötä. Vaikea kuvitella tamperelaista kirjailijaa, joka ei olisi täällä ollut. Mirkka Rekolakin oli vakiokävijä, istuskeli täällä paljon”, Kiviniemi toteaa.
Olisiko kauppa pelastunut, jos vain olisin ostanut enemmän kirjoja?
Kirjakaupalla on esiintynyt koko joukko nimekkäitä kirjailijoita niin Tampereelta kuin muualtakin Suomesta. Siitä todistaa kassan takana oleva ovi, johon vuosien varrella on kerätty kaikkien esiintyjien nimikirjoitukset. Yksi kirjakaupan vakikävijöistä, kirjallisuudentutkija Maria Laakso, hihkaisi blogissaan: ”Tämä pitäisi museoida. Vapriikki hoi!”
Moni ajatteli, että kustantamon omistuksessa kauppa olisi vakaalla pohjalla. Kaupan eläväisyyden takia uutinen lopettamisesta yllätti. Mietin samaa kuin moni muukin: olisiko kauppa pelastunut, jos vain olisin ostanut enemmän kirjoja?
”Tuntuisihan se hyvältä konseptilta – kirjakauppa, jossa on tapahtumia – mutta se ei ole tässä riittänyt”, Hakkarainen sanoo. Toki on ollut niitä, jotka ovat käyneet vain ilmaisen ohjelman perässä, eivätkä ole ostaneet kirjoja. Mikä sitten auttaisi, jos vakiintunut toiminta, kustantamon omistus ja lähes päivittäiset tapahtumat eivät kassavirtaa kohenna?
”Boheemit tekivät ilmaiseksi. Nyt on palkattua työvoimaa, kirjavälityksen kuluja ja muuta. Myynnin lisääminen ei siis auttanut suhteessa kuluihin. Vuokra on ollut koko ajan sama”, Kiviniemi sanoo. Kulut siis kasvoivat, kun toiminta ammattimaistui.
Teos keskittyy ydintoimintaan
”Sanoin myynnin yhteydessä Teoksen toimitusjohtaja Nina Paavolaiselle, että tämä ei varmaan ihan heti tuota. Meillä Tampereella on sellainen käsitys, että kun kauppa on ollut kolme vuotta pystyssä, se voi vasta alkaa kannattaa. Paavolainen vastasi, etteivät hekään mitään pikavoittoja odottaneet”, Kiviniemi sanoo.
”Aijaa, en muista tällaista keskustelua”, Paavolainen naurahtaa, kun kysyn asiasta. ”Kolme vuotta on liiketoiminnassa pitkä aika – yleensä se on kolme kuukautta.”
Kolme kuukautta kirjakauppa sai toiminnan alasajoa varten. Ajan loppumista ovat harmitelleet Tulenkantajien jatkosta haaveilleet tamperelaiset. Heille tieto tuli vasta tammikuun alussa. Aikaa ei ole ollut tarpeeksi apurahojen hakemiseen tai jatkajan löytämiseen - potentiaaliset kirjakauppiaat kun ovat vähissä.
”En osaa sanoa, onko se lyhyt vai riittävä aika muille. Teemme ratkaisun omasta näkökulmastamme, emmekä ole mitään uutta konseptia miettimässä”, Paavolainen summaa.
Kun Teos kirjakaupan osti, tavoitteena oli saada yksi jakelukanava lisää. ”Siellä oli tehty hirveän hienoa duunia. Emme olisi omaa kirjakauppaa lähteneet perustamaan. Se oli tuttu paikka, asiakaskuntaa oli valmiiksi olemassa. Tarkoitus oli pitää siellä laajan valikoiman kirjakauppa ja samalla kasvattaa liikevaihtoa ja asiakasmääriä”, Paavolainen sanoo.
Kun markkinointi, kanta-asiakasjärjestelmät ja muut kehitysideat eivät tuottaneet tulosta, Teos päätti luopua kirjakaupasta. Tarkoista numeroista Paavolainen ei halua puhua. ”Emme ole millään saaneet liiketoimintaa kasvamaan tavoitteisiin. Ei voi loputtomasti katsella ja odottaa. Me olemme Helsingissä ja kirjakauppa on Tampereella. Päätimme, että keskitymme ydintoimintaan eli kustantamiseen”, Paavolainen sanoo.
Prismasta ei esimerkiksi saa runokirjoja.
Kirjakauppa toisella paikkakunnalla oli alun alkaen ylimääräistä tavanomaisen kustannustoiminnan rinnalla. Teoksella on monen muun pienemmän kustantamon tapaan kirjamyyntiä omassa toimipisteessä ja verkkokaupassa. Suurista kustantamoista Otavalla ja Bonnierilla on omat kirjakauppaketjunsa, mutta ne painivat eri sarjassa.
”Näin tämä nyt valitettavasti meni. On tänne kantautunut paljon palautetta. Ihmiset ovat todella murheellisia tästä päätöksestä. Koko kolmen vuoden ajan meitä on kehuttu ja ihmiset ovat olleet iloisia, kun olemme siellä olleet”, toimitusjohtaja kertoo.
Paavolainen luottaa Tampereen kirjalliseen elämään myös kirjakaupan jälkeen. ”Siellä on vaikka mitä aktiivista. Mutta kirjakaupan tapauksessa pelkät tapahtumat eivät riitä, vaan pitää olla myös ostavia asiakkaita. Jos he, jotka käyvät kuuntelemassa, eivät osta kirjoja, yhtälö on vaikea”, hän muistuttaa. ”On tullut sellaisiakin viestejä, että osa kävi siellä paljon, mutta ei ymmärtänyt, että pitää ostaakin jotain. Ostakaa nyt niitä kirjoja!”
Paavolainen uskoo, että kivijalkakauppoja tarvitaan vielä. ”Sieltä vain pitää saada jotain lisäarvoa verrattuna siihen, että kirjan hankkisi netistä tai Prismasta. Prismasta ei esimerkiksi saa runokirjoja. Laaja valikoima oli yksi tämän kirjakaupan valteista.” Paavolainen toivoo, että jatkoa kirjakaupalle tulisi, mutta Teoksen asia se ei enää ole. Jos nykyinen konsepti ei toiminut, sitä täytyy kehittää.
Onko tämä oikea kiljojen kaupunki, kun tuossa vielessä on kiljasto?
Teoksen kirjailijoille Teos & Tulenkantajat tarjosi näkyvyyttä. Moni piti yhdet julkkarit Helsingissä ja toiset Tampereella. Teoksella ei ole erillisiä suunnitelmia näkyvyyden tavoitteluun Helsingin ulkopuolella. Yhteistyötä Paavolainen mielellään jatkaa Tampereella muissa merkeissä, vaikka ymmärtää kaupan sulkemisen olevan kova paikka. ”Toivottavasti Teokselle jää ihan hyvä maine tämänkin operaation jälkeen. Toivon, että Teos on mieluinen yhteistyökumppani jatkossakin, etenkin kun Tampereen kirjalliset ihmiset ovat kaupan myötä tulleet tutummiksi.”
Paavolainen saa lopettamispäätöksen kuulostamaan rationaaliselta. En saa muotoilluksi kysymystä siitä, kokeeko Teos olevansa jonkinlaisessa vastuussa ikonisen kirjakaupan kohtalosta. Tampereella kirjallisuusihmisiä tavatessa tilanne tuntuu lohduttomalta. Kulttuuriväelle kirjakaupassa kirjaostoksia tärkeämpää ovat olleet kohtaamiset, keskustelut ja toisiin samanhenkisiin tutustuminen. Ehkä ne olivat liiankin tärkeitä, niillä ei makseta vuokraa ja palkkoja.
Kapinallinen kirjakauppa, muuttuva Manse
”Onko tämä oikea kiljojen kaupunki, kun tuossa vielessä on kiljasto?” huikkaa asiakkaan lapsi. Isä vastaa, että onhan tämä, ja kyselee kaupan ja myyjän jatkosuunnitelmista. Pääkirjasto Metson lisäksi lähistöllä on keskeinen divari Lukulaari ja Maanalainen-baari, jossa järjestetään suosittuja runoklubeja.
”Kirjaston läheisyys on ollut positiivista. Lukulaarin kanssa on ollut hyvä yhteistyö. Ohjaamme porukkaa toistemme luo. Monet ovat tehneet kierrostakin, eli käyneet molemmissa. Sitten riippui siitä, kummassa on käynyt ensin, voiko enää ostaa kirjoja vai onko reppu jo täynnä”, Hakkarainen sanoo.
Joulukuussa 2014 Tampereella avasi toinenkin itsenäinen kirjakauppa, Miekkakalapasuuna. Se ei kestänyt vuottakaan, vaikka valikoimassa oli myös musiikkia ja tupa täyttyi keikkojen myötä. Rosebudin popup-kauppa Ratinan kauppakeskuksessa paransi hetkellisesti kirjatarjontaa.
Kirjakaupan kymmentä vuotta voi siis pitää onnistumisena. Boheemi Tulenkantajat oli omanlaisensa kapinallinen. Teoksen kausi kuitenkin osoitti, ettei kauppa ollut riittävän kestävällä pohjalla. Kirjakaupan on tehtävä tulosta, josta riittää palkkojen maksamiseen. Jos kirjakaupan tukevin pilari on muutaman ihmisen tahdonvoima, on jatkuvuus lopulta lähes yhtä haurasta kuin apurahoihin perustuvassa toiminnassa. Kun toiminnan väliaikaisuus tiedetään, kaikki osaavat varautua siihen. Tulenkantajat sinnitteli, mutta kävijöille tilanne näytti todellista paremmalta.
Ratikan ja rakennushankkeiden valmistumisen on toivottu elvyttävän kivijalkakauppoja ja uskottu levittävän keskustan Hämeenpuistoon asti. Kirjakaupallekin saattaisi riittää enemmän asiakkaita. Pelkän kirjallisuusväen rahoilla ei kauppa kannata. Vaikka Teoksen aikana kirjakaupasta tuli houkuttelevampi, tapahtumissa pyöri aika pieni piiri. Kaupallinen kannattavuus olisi tarvinnut laajemman yleisön. Sen tavoittelu jää vielä kokeiltavaksi, mutta Tulenkantajille ei tänä keväänä näy jatkoa.
Edes runotyötä ei tehdä ilmaiseksi, jos siitä riippuu ihmisen elanto.
Lopulliselta vaikuttava sulkeminen saa Hakkaraisen mietteliääksi. ”Aikaisempien pyörittäjienkin aikana toiminta on ollut vaakalaudalla, ja välillä on näyttänyt tosi huonolta, mutta jotenkin on aina jatkettu. Aina on löytynyt innokas jatkajaporukka ja nytkin osittain, mutta se ei nyt riitä.”
Hakkaraisen aika on mennyt poistomyynnin pyörittämiseen. Se on haikeaa, vaikka asiakkaiden paljous ilahduttaisikin. ”Aika ristiriitaiset fiilikset, kun täällä järjestetään julkkareita ja tapahtumia kaiken aikaa, ja samalla on poistomyynti.”
Ehkä siinäkin on kapinahenkeä: hyllyt voivat tyhjetä, mutta elämä ei hetkessä runokaupasta lähde.
Jatkajaa ei löytynyt
Tulenkantajille toivottiin jatkajaa Hannu Paloviidasta, joka tunnetaan Rosebud-ketjusta. Ajoitus oli huono, sillä Paloviita avaa Helsinkiin, Kolmen sepän patsaan paraatipaikalle, uuden myymälän. Paloviita kuitenkin teki kaupat Teoksen kanssa Tulenkantajien kirjakaupan kalusteista.
”Jos olisin ottanut hoitaakseni kirjakaupan Tampereella, työmäärä olisi moninkertaistunut”, Paloviita sanoo. Jos aikaa olisikin ollut, kauppaan olisi pitänyt ostaa kymmenien tuhansien eurojen edestä kirjoja. Valikoimaan Paloviita haluaa panostaa – sen pienuus suorastaan hävetti häntä Tampereen pop-up-kaupassa. Kuukausituoton pyöriessä satasissa näkyvyys ja kontaktit eivät olisi riittäneet paikkaamaan taloudellisia menetyksiä.
”Edes runotyötä ei tehdä ilmaiseksi, jos siitä riippuu ihmisen elanto”, Paloviita sanoo.
Ideoita on, aikaa ei.
Toinen, nimettömänä pysyttelevä ostajaehdokas, vetäytyi vielä myöhemmin kuin Paloviita. Hänkin toteaa, että kaupan pyörittäminen olisi ollut liian paljon pelkkää kulttuurityötä. ”Tulenkantajien kohdalla historia on komeampi kuin liiketoiminta. Kirja-ala on taiteilua kulttuurin ja kaupallisuuden välillä. Kirjavetoisten keitaiden aika alkaa olla ohi”, tämä sanoo.
Paloviita muistuttaa, että Turussa Sammakon kustantamovetoinen kirjakauppa on osoittautunut kestäväksi. Toisenkin ostajaehdokkaan mielestä kaupunkien kulttuurissa on eroa: ”Tampere on selvästi työläistaustaisempi, kun taas Turku on porvarillisempi. Tampereella on vaikeampi saada mitään kaupaksi, ja kirja on siinä mielessä turhake.”
Paloviita kannustaakin tamperelaisia kokoamaan voimansa. Kirjallisuusalan toimijoiden ja esimerkiksi yliopistojen tulisi miettiä, olisiko kirjakauppojen toiminnan käynnistämiseen kehitettävissä jonkinlaista rahoitusta. ”Ensin pitää yhdessä miettiä, näemmekö tarpeelliseksi – eikä vain tarpeelliseksi, vaan välttämättömäksi – että meillä on pieniä kirjakauppoja. Jos alun kustannuksiin olisi rahoitusta, monet kulut sen jälkeen ovat kiinteitä ja varsin mekaanisia”, Paloviita ideoi.
Jatkoa Tulenkantajille ovat puuhanneet erityisesti Kiviniemi ja läänintaiteilija Anna Elina Isoaro. Jopa taloyhtiö on toivonut kaupalle jatkajaa, eikä laittanut liiketilaa heti vuokralle. Alkuun kokousten tunnelma oli innostunut, mutta muuttui pian surumieliseksi. Ideoita on, aikaa ei.
”Olen aina vienyt kaiken eteenpäin hengen voimalla, materia on seurannut perässä, mutta ei se auta, jos ei ole yhteistä uskoa”, Kiviniemi sanoo. Vaihtoehtoja on pyöritelty aina pöytävuokrista asiakasomistajamalliin. ”Olen ajatellut laittaa käyntiin haasteen: voitte vielä pelastaa kaupan, jos löytyy kolmekymmentä kuukausimaksajaa”, Kiviniemi sanoo ja takoo pöytää mietteliäänä. Tällaisiin ponnistuksiin omat voimat eivät enää tahdo riittää, ikääkin on jo 73 vuotta. Joku muu tarvittaisiin vetämään kampanjaa – tai olisi tarvittu.
”Idea ei olisi aivan mahdoton. Pitäisi olla joku, joka sitä lähtisi markkinoimaan. Pelkkä ilmoitus sivuilla ei tuota kuin muutaman aktiivisimman tyypin.”
”Eikä sekään takaisi jatkuvuutta”, Hakkarainen huomauttaa.
”Jos se olisi vuoden loppuun ja sitten katsottaisiin, mitä se tuottaa”, lisää Kiviniemi.
Apurahaakin on haettu, mutta moni haku oli lopettamispäätöksen aikaan juuri päättynyt, liian lähellä tai vasta tulossa. Ensimmäinen kuukausi meni päätöksestä toipuessa. Apuraha ei olisi ollut huono ratkaisu, ainakaan toiminnan välittömäksi turvaamiseksi, sillä Tulenkantajien loppu on suurempi isku kulttuurille kuin kaupalliselle toiminnalle. ”Puolessa vuodessa olisi voinutkin tehdä hyvät anomukset ja kerätä kannattajajoukkoa taakse”, Kiviniemi sanoo.
Mitä Hakkarainen pitää syynä siihen, että kirjakauppa on sinnitellyt kymmenen vuotta? ”Ne on nämä pitkät perinteet, kun tapahtumia on järjestetty kauan. Tietysti Erkki on ollut voimakas hahmo. Vaikka omistajat ovat vaihtuneet, on tehty remonttia, ulkoasu muuttunut lähes täysin, silti on samaa henkeä ollut aina jäljellä.”
Hakkarainen ottaa kuvan viimeisen asiakkaan viimeisestä kirjaostoksesta. Se on kokoelma lausuntarunoja huviesitelmien avuksi, euron löytö divarihyllystä.
Epilogi: Hautajaiset & viimeinen päivä
”Kiitos paljon, Erkki, siitä, mitä olet näiden tilaisuuksien hyväksi tehnyt. Toivottavasti tapahtumat jossain muodossa jatkuvat.”
”Kiitos kovasti teille, Auvo ja Eriikka. Tulenkantajat ei kuole koskaan. Emmekä me tästä kaupastakaan ihan taistelutta luovu.”
Kirjakaupan hautajaisia vietetään maaliskuun viimeisen viikon aluksi. On vaikea kuvitella soveliaampaa lopetusohjelmaa kuin Auvo Vihro ja Eriikka Magnusson lausumassa Erkki Kiviniemen tuotantoa. Hautajaisten tunnelma on kaukana surullisesta. Kauppa on täynnä väkeä, uusia ihmisiä tulee, vanhoja lähtee. Kiviniemi on illan keskipiste. Myyjillä riittää töitä tiskin takana.
Tamperelaisrunoilija Vesa Etelämäki on ollut toisinaan Tulenkantajien kassan takana. ”Runohylly on maaginen. Sellaista ei mistään löydy muualta. Myös boheemi meininki kiinnosti monia. Tampereelta oli puuttunut jotain tällaista”, Etelämäki sanoo.
***
”Tänäänkö on viimeistä päivää?”
”Oikeastaan ollaan jo kiinni.”
Hakkarainen ottaa kuvan viimeisen asiakkaan viimeisestä kirjaostoksesta. Se on kokoelma lausuntarunoja huviesitelmien avuksi, euron löytö divarihyllystä.
Tulenkantajat sulkee päivää odotettua aikaisemmin. Ovenkahvaa kokeilemassa käy vielä muutama ihminen senkin jälkeen, kun lappu ovessa kiittää asiakkaita ja kertoo lopettamisesta. Viikonlopun aikana kaupan kalusteet vaihtavat omistajaa. Esiintyjien nimikirjoitusten peittämä ovi, Eeva-Liisa Mannerin kirjoituskone ja Mirkka Rekolan takki ja hattu on viety Koppelon kellariin jo perjantaina aamupäivällä.
Vaikka Hämeenpuisto 25:ssä valot sammuvat, hyväksi havaitut konseptit ovat löytämässä uudet kotinsa. Siskotuulikki Toijosen kirjapiiri on jatkamassa Akateemisessa kirjakaupassa. Runoraati taas siirtyy Tampereen Työväenteatterin Kellariteatterin lämpiöön. Tulenkantajista jäljelle jää toistaiseksi pieni kellarimuseo ja varovaista toivoa pysyvämmästä kodista kirjalliselle elämälle.
Kuvat: Ville Hämäläinen
BONUS! Tampereen jatko ja Helsingin verrokki
Kirjailijatalo Tampereelle?
Läänintaiteilija Anna Elina Isoaro oli aikoinaan mukana jo työryhmässä, jonka voimin perustettiin Runokauppa Kattila. Tänä keväänä toinen työryhmä yritti laihoin tuloksin hakea jatkajaa kaupalle. Läänintaiteilijalle ei kuulu niinkään paikan kaupallinen puoli, mutta huolta herättää tapahtumien ja kohtaamisten jatkuminen. ”Tavoitteena on, että kaupan henkinen perintö säilyy jossain muodossa”, Isoaro sanoo.
Missä julkkarit jatkossa pidetään
Yksi ratkaisu olisi saada Tampereelle kauan kaivattu kirjailijatalo. Neuvottelut kaupungin ja Kirjailijaliiton kanssa ovat käynnissä, ja apurahoja haetaan. Tampereella kulttuuriin on viimeisen vuoden aikana panostettu enemmän. Pysyvä toiminta, kuten mahdollinen kirjailijatalo, halutaan kaupungin omiin tiloihin, joita on vapaana rajallisesti ja kunto vaihtelee. Isoaron ja toisen läänintaiteilija Ville Pirisen näkyvin aikaansaannos, kahden kuukauden mittainen popup-tapahtumapaikka Tarinatehdas, sai hiljattain Vuoden kulttuuriteko -kunniamaininnan Tampereen kaupungilta. ”Kiitämme kunniasta ja tunnustuksesta, mutta seuraavaksi haluamme konkretiaa”, Isoaro sanoo.
Tulenkantajien merkitys tamperelaiselle kirjalliselle elämälle tiivistyy julkkarikulttuuriin. ”Aloin vasta kaupan lopettamisesta kuultuani tosissaan pohtia, missä julkkarit jatkossa pidetään. Tampereella ne on aina pidetty täällä. Kirjakaupassa on toiminut ihana demokratia nyrkkipajojen ja isompien kustantamojen välillä, kun ovi on ollut auki kaikille. Julkkarit ovat aina olleet myös yleisölle avoimia, eivät mitään pienen piirin eliittikestejä”, Isoaro sanoo.
Ville Hämäläinen
Kauneudesta ei ole haittaa - Nide Helsingissä
Helsingissä joulukuussa 2015 perustettu kirjakauppa Nide kannattaa kauppias Joose Siiran mukaan kohtalaisesti, kun Siira ja toinen omistaja Terhi Jääskeläinen tekevät kaiken itse. Fredrikinkadulla sijaitsevan emomyymälän lisäksi Nide avasi syksyllä Kämp Galleriaan Tre <3 Nide -kaupan. Yhteistyö design-yrityksen kanssa osuu hyvin Niteen imagoon, jossa laadukkaiden kirjallisten sisältöjen lisäksi on alusta lähtien korostunut kirjojen visuaalinen kauneus ja esillepano.
”Kaikki hyvät kirjat eivät ole kauniita”, Siira sanoo, ”mutta nyt kun on tämä ilmiö, että kirjahyllyistä luovutaan ja kirjat nähdään ylimääräisenä painolastina, niin kun niitä hankit ja ne toljottavat sinua täältä ikuisuuteen, ei kauneudesta haittaa ole. Myös kustantamot panostavat kirjojen esinelaatuun nykyään eri tavalla kuin ennen.”
Meillä on omat hittimme, tänä keväänä esimerkiksi Rachel Cusk ja Harry Salmenniemi.
”Silti: on meillä käynyt yksittäisiä asiakkaita, jotka haluavat tietyn värisen kirjan, mutta ne voi laskea kahden käden sormilla, joten kirjakauppaa voi pyörittää vain sisältö edellä.”
Nide tunnetaan myös kirjallisista tapahtumistaan ja kirjanjulkkareista, mutta Siiran mukaan niitä ei kannata järjestää liikaa.
”Yhdessä vaiheessa intouduimme niin, että tapahtumia oli jopa yksi per viikko. Mutta yhdenkin järjestäminen ja siitä tiedottaminen ottaa ison siivun työaikaa. Olemme maltillistaneet tasolle noin kaksi per kuukausi, jos molemmat kaupat lasketaan.”
Mitkä ovat pienen kirjakaupan suurimmat haasteet?
”Alan hintakilpailu on mieletön. Bonnier vs. Otava puristavat mehut irti omissa kaupoissaan. Asiakaskunnan ja oikean valikoiman löytäminen on tasapainoilua varaston ja monen muun asian kanssa. Toistaiseksi tämä on onnistunut.”
”Lukemiseen käytetty aika on vähentynyt, ja kirjamyynti laskee melkein vuosittain. Yksittäisiä hittejä tykitetään Prisman täydeltä, mutta ei meillä esimerkiksi Kimi-kirja juuri myynyt. Meillä on omat hittimme, tänä keväänä esimerkiksi Rachel Cusk ja Harry Salmenniemi.”
”Emme erityisesti kilpaile nettimarkkinalla, missä hintoja poljetaan vieläkin rajummin. Mutta aina on heitä, jotka selailevat meillä kirjoja ja tilaavat muilta. Kirja-alalla ilmiö ei silti ole niin suuri kuin vaikka vaatealalla.”
Mikä kirjakauppatyössä sitten on hienoa?
”Saamme olla töissä juuri niiden asioiden parissa, joista itse olemme innostuneita. Kilpailijoista erottuminen vaatii perehtymistä ja oman näköistä valikoimaa, siis intohimoa.”
Vesa Rantama
