Lydia Lehtola
Joose Keskitalo

Unista lauluiksi - haastattelussa Joose Keskitalo

Juttu
|
Lydia Lehtola
|

Lauluntekijä Joose Keskitalolle unet ovat tärkeitä. Nolouksienkin keskeltä piirtyy esiin symbolisia suhteita.

 

Kymmenes studioalbumisi Nukkekoti ilmestyi keväällä keskelle pandemiaa. Millaista on musiikin julkaiseminen ilman mahdollisuutta keikkailuun, jääkö jotain puuttumaan?

Ei, kyllä levy seisoo omilla jaloillaan. Kun teen levyä, yritän vain tehdä hyvän levyn, enkä hirveästi ajattele yleisöä. Keikkailu on kuitenkin se mistä raha tulee.

Hyvän levyn täytyy olla itselle mielekäs ja tuntua tärkeältä, mutta toisaalta se pitää asettaa nykyajan kontekstiin. Se on ihan käytännöllinen kysymys, joka liittyy esimerkiksi sovituksiin ja masterointiin tai vaikka levyn pituuteen. Mitä tahansa sääntöä voi rikkoa, mutta olennaista on tietää mitä sääntöjä rikkoo.

Toisaalta se liittyy zeitgeistiin, ajan henkeen, mutta sitä on vaikeampi sanallistaa. Joku voisi väittää, että esimerkiksi Nukkekoti-levyn nimikkokappale pyrkii jotenkin tarttumaan ajan henkeen, kun siinä flirttaillaan ristiinpukeutumiselle tai transsukupuolisuudelle. Siitä tuli tehtyä 7 tai 8 erilaista äänitystä. Levylle päätynyt ei ole oma suosikkini, mutta päätin silti ottaa juuri sen version.

 

Niin, kyllähän sukupuolen ilmentämiseen liittyvät kysymykset ovat myös ikiaikaisia. Tuotannostasi löytyy monenlaisia metamorfooseja ja normeista poikkeavia olentoja. Lauluissasi tuntuu olevan aina läsnä jonkinlainen laajempi aikaperspektiivi tai tietty arkaaisuus. Millaisesta maailmasta kirjoitat?

Tunnen kyllä viehätystä kaikkeen vanhaan. Mutta en sellaiseen, että vain toistetaan vanhaa konservoivalla tavalla. Ei ole ollenkaan mielekästä pyrkiä autenttisuuteen, johonkin alkuperäiseen siten, että ikään kuin katkaistaan nykyhetki ja yritetään palata muinaisuuteen. Sen sijaan voidaan ajatella niin, että kaikki on tradition jatkumoa, ja yrittää olla siinä traditiossa mukana. 

Lauluissani mikään ei ole kovin stabiilia, kaikki voi liikkua mihin tahansa suuntaan, mitä vain voi tapahtua.

Suomalaisen kansanmusiikin ongelma on, että traditio on katki. Ei voi jatkaa jotain, mikä on loppunut. Joissain vanhoissa virsissä traditio on jatkunut, ne ovat riittävän vanhoja mutta vielä eläviä. Niissä kuuluu kansanmusiikin henki, joskin paljon muitakin vaikutteita, mutta se juuri on tradition jatkumoa.

Lauluissani mikään ei ole kovin stabiilia, kaikki voi liikkua mihin tahansa suuntaan, mitä vain voi tapahtua. Kaikenlaista vaaran tuntua. Sanoisin, että kreikkalaisessa mytologiassa muodonmuutokset ovat paljon stabiilimpia. Niille on yleensä syy ja seuraus. Kun taas esimerkiksi Kalevalassa on kiinnostavaa, että hahmot ovat aidosti todella epästabiileja. Jotakin tapahtuu, mutta sille ei välttämättä ole mitään syytä, ja seuraus on täysin ennalta-arvaamaton. Se tekee Kalevalasta minusta arkaaisemman kuin vaikka kreikkalaiset kertomukset.

 

Olet kertonut, että suurin osa lauluistasi pohjautuu uniin. Miten unesta tulee laulu?

Ensin tulee nähtyä uni, ja sitten se täytyy kirjoittaa ylös heti kun herää.

Ensinnäkin täytyy erottaa uni ja oma kokemus siitä. Se on vähän vaikeaa. Kun unen kirjoittaa ylös, siinä kuitenkin kirjoittaa jo yhden tulkinnan. Sitten tulkinta alkaa vaikuttaa nähtyyn uneen niin voimakkaasti, ettei niitä enää voi erottaa toisistaan. Se, mitä kirjoittaa ylös on oikeastaan vain reitti, jolla muistaa unen yksityiskohtia. Teksti, jonka olen kirjoittanut ensimmäisenä ylös, on se kaikkein arvokkain dokumentti. Se on se kanonisoitu, pyhä teksti.

Sitten alan muuttaa sitä lauluksi, ja vaihdan yksityiskohtia, niin että teksti ei olisi ihan niin nolo tai naiivi kuin unet usein ovat. Jossain vaiheessa saatan kuitenkin huomata, että se lintu on lähtenyt lentoon eikä sitä saa enää kiinni. Unen hienovaraiset symbolit ovat turmeltuneet.

Ensimmäinen teksti on se hetki, joka on taltioitu, se olennainen. Siihen aina palaan, ja nolouden uhallakin yritän olla sille uskollinen.

Siksi ensimmäinen teksti on niin tärkeä kaikkine nolouksineen. Kun siihen palaa takaisin, tajuaa, että se on paljon parempi kuin se mitä on yrittänyt tehdä. Sen ei välttämättä tarvitse olla edes uni, se voi olla myös vaikka pyöräillessä mieleen tullut ajatus, jonka on kirjoittanut kotona ylös. Ensimmäinen teksti on se hetki, joka on taltioitu, se olennainen. Siihen aina palaan, ja nolouden uhallakin yritän olla sille uskollinen.

Huomio voi kiinnittyä vaikka tapahtumiin ja juonen kehittelyyn. Mutta unissa tärkeimpiä ovat oudot yksityiskohdat, joissa esiintyy jonkinlainen symboli. Jos on uskollinen näkemilleen symboleille ja niiden välisille suhteille, niin onnistuu välittämään jotakin unesta laulumuodossa.

Kenties tämä johtaa tiettyyn arkaaisuuteen, siihen, että asiat ovat vähän epästabiileja. En anna niille keinotekoisia syy- ja seuraussuhteita. Kiinnitän huomioni vain symbolien välisiin suhteisiin. Niin kuin Tarkovskin Solariksessa, jossa avaruusmatka kuvataan vain valojen välkkeenä, se on vain siirtymä. Hahmoilla ei ole mitään avaruuspukuja vaan ihan samat vaatteet kuin maan pinnalla, siellä se päähenkilö kävelee avaruusaluksella ja polttaa tupakkaa. Tarkovski ei välittänyt teknisistä asioita, vaan kiinnitti huomion siihen, mikä juonessa on olennaista.

 

Kirjoitat usein sinä- tai me-muotoon. Millaisia puhujia lauluissasi on? Ajatteletko tekstejäsi tarinoina?

Ehdottomasti ajattelen. Kysymys on siitä, mihin kiinnittää huomiota narraatiossa: uskottaviin syy-seuraussuhteisiin vai siihen, että tarinassa kuljetaan a:sta b:hen, enkä tarkoita välttämättä matkaa, vaan että asiain tila muuttuu a:sta b:ksi. Miten se muuttuu, selitetäänkö se vai kerrotaanko vain, että näin tapahtui. Ja miksi muutos tapahtui, siihen sisältyy mysteeri, juuri siksi, että sitä ei selitetä.

Kirjallisuudentutkija Erich Auerbach vertaa Mimesiksessä Homeroksen tekstiä Ensimmäisen Mooseksen kirjan kertomukseen siitä, miten Aabraham uhraa Iisakin. Homeroksen teksti on suoraviivaista kerrontaa, jossa saatetaan yhtäkkiä tehdä matkoja menneisyyteen tai tulevaisuuteen jonkun asian selittämiseksi. Esimerkiksi Iliaassa, kun joku sankari murhataan brutaalisti, seuraa takauma siitä missä hän kasvoi, kuka hänen isänsä oli ja miten hän on päätynyt tänne, ja sitten palataan nykyhetkeen, jossa se makaa kuolleena aivot pihalla.

Hyvä laulu on itsellenikin mysteeri. Siksi uni on muotona palkitseva.

Kun taas Aabrahamin kertomuksessa on lause ja sitten seuraava lause, mutta Auerbachin mukaan näiden lauseiden välillä on niin paljon asioita, että siihen mahtuu kokonainen universumi, niin paljon jätetään kertomatta. Se on täynnä salaisuuksia ja mysteerejä. Miksi Aabraham uhraa ainoan poikansa Iisakin, miksi hän tottelee käsittämätöntä käskyä? Mitään ei kerrota ja kuitenkin kerrotaan kaikki. Homeroksella kaikki kerrotaan, mutta välillä tulee sellainen olo, että tässä ei kerrottu yhtään mitään. Vanhan Testamentin kertomuksissa on tulkintojen tasoja, syvällisyyttä.

Hyvä laulu on itsellenikin mysteeri. Siksi uni on muotona palkitseva.

Tuomari Nurmio on tainnut sanoa niinkin provosoivasti, että häntä ei kiinnosta mikään musiikki, joka on minä-muodossa. ”Me”-kertoja jättää aika paljon asioita avoimeksi. Se voi olla kaksi tai kaksituhatta. Kun käyttää me-muotoa, niin siinä on enemmän arvovaltaa kuin minässä. “Minä” on subjektiivinen kokemus, mutta “me” on yhteisön kokemus, joka tekee siitä voimakkaamman. Usein syy me-muodon käyttöön on, että lauluni ovat unia, ja unissa ei välttämättä ole minä-kokijaa vaan me-kokija. ”Me huomattiin” jotain ja sitten ”me mentiin” sinne. Se me-porukka saattaa vaihdella tilanteesta toiseen. Mutta ”me” on valittu lauluihin koska se on unessa koettu ”me”.

 

Sinut tunnetaan lauluntekijänä erityisesti kuoleman kuvaajana. Koetko murhaballadilajin omaksesi? Millaisia murhaballadeja tuotannostasi löytyy?

Murhaballadeissa olennaista on miettiä, mikä on syynä murhaan. Se voi olla puhdas himokas rakkaus tai vääryyden kokeminen. Ja silloin murhaballadin aiheena ei olekaan murha vaan koettu vääryys ja siihen reagoiminen. Sanoisinkin, että murhaballadi on muoto, tapa ilmaista erilaisia asioita.

Usein ihastuneena alkaa rakentaa mielessään toiveita ja pelkoja. Mielikuva toisesta kasvaa ja muuttuu omaksi olennokseen, joka on erillinen todellisesta henkilöstä.

”Viis tyttöä” -kappaleeni on hyvä esimerkki tästä. Siinä on kyse muistoista. Tule minun luokseni, kulta -levyllä on kaksi laulua, jotka muodostavat parin: ”Luultavasti jäit junan alle”, jossa yksi muuttuu moneksi, ja ”Viis tyttöä”, jossa monta muuttuu yhdeksi. Se on eräänlainen rekonsiliaatio, sovinto. Levyn teema on aika klassinen rakkaus, joka ei saa vastakaikua. Usein ihastuneena alkaa rakentaa mielessään toiveita ja pelkoja. Mielikuva toisesta kasvaa ja muuttuu omaksi olennokseen, joka on erillinen todellisesta henkilöstä. Sitten nämä mielikuvat eriytyvät moniksi, jokaisella on omat syntymäpäivät ja nimet, niin kuin siinä lauletaan. Kaikki hajoaa palasiksi, eikä tunteella ole enää kiinnekohtaa todellisuudessa.

”Viis tyttöä” ei kerro eri ihmisistä, vaan muistoista, jotka muuttuvat yhdeksi. En tosin ajatellut näin kirjoittaessani sitä, joten on vähän epäoikeudenmukaista väittää niin.

Toinen murhaballadi on ”Kerrostalonäky” Ylösnousemus-levyllä. Siinä on vähän sellainen rikos ja rangaistus -tyyppinen lähtökohta: on tapahtunut murha, mutta on epäselvää, onko laulun puhuja tehnyt sen. Ihmiset näkevät ruumiin ja kertoja yrittää vältellä huomiota puhumalla englantia. Unessa oli selvää, etten ollut murhannut. Mutta sitten tapahtuu jokin yllättävä käänne, verilammikossa seilaaminen, näky näyn sisällä, ja palataan laulun nykyhetkeen, jossa tulee varoituksen sana tälle kertojalle: ”yön pimeässä / hämärän varjossa / ei tule murhata vanhoja naisia”, mikä tuntuu implikoivan, että se olikin murhaaja. Se on joku sellainen jumalallinen interventio, joka on tyypillinen antiikin Kreikan näytelmissä. ”Kerrostalonäky” on tavallaan klassinen salapoliisijuttu, jonka keskiössä on, että kuka murhasi. Ja se olinkin minä! Mutta loppujen lopuksi se kertoo syyllisyydestä. Se on tyypillinen uniaihe.

Vasta viime vuosina olen tutustunut 1700-luvulla koottuun laulukokoelmaan Child’s Ballads, jossa on Francis Childin keräämiä lauluja pääasiassa Pohjois-Englannista. Sieltä löytyvät klassisimmat murhaballadit. Niin paradoksaalista kuin onkin sanoa, olen tietenkin omaksunut murhaballadimuodon Child’s Balladeista. Nuo laulut ovat säilyneet amerikkalaisessa perinnemusiikissa, ja tulleet sieltä folk- ja rock-musiikkiin. Child’s Balladeissa on myös esimerkiksi yksi laulu, joka on todennäköisesti peräisin Karjalasta. Se on muistaakseni suomeksi nimeltään ”Neidon lunastus”, Led Zeppelin on tehnyt siitä version nimellä ”Gallows Pole”.

 

Palasit joitakin vuosia sitten Savonlinnaan asuttuasi pitkään Helsingissä. Mikä sai palaamaan? Miten olet taiteilijana kokenut tämän poikkeusajan, ja mitä sinulla on tällä hetkellä työn alla?

Tiesin palaavani Savonlinnaan jo siinä vaiheessa, kun muutin pois. Tunnen tämän paikan kodikseni. Aina täällä käydessä ajattelin, että totta kai olen täällä, miksi olen edes ollut poissa. Nyt ei ole sitä oloa. Täällä jokaisella paikalla on merkityksensä. Sitä kokemusta minulla ei ole Helsingistä tai mistään muusta kaupungista. Olisi ollut paljon käytännöllisempiäkin paikkoja kiinnittyä. Mutta tänne palaaminen oli välttämätöntä.

Minulla on aina projekteja meneillään, ja yksi tällainen oli, että luin kaikki mahdolliset antiikin Kreikan narratiiviset tekstit. Erityisesti kaikki näytelmät ja lisäksi Homeroksen ja Hesiodoksen juttuja, sekä joitakin latinankielisiä, jotka liittyvät näihin kreikkalaisiin, kuten Ovidiuksen Metamorfooseja. Seuraava levy on pitkälti tämän projektin hedelmiä. Laulut ovat valmiina ja niitä on vähän jo sovitettu.

Tällä hetkellä luen Shakespearen näytelmiä englanniksi. Shakespearen jutut ovat hyviä, tavallaan parempia kuin nuo kreikkalaiset, mutta niistä ei löydy sillä tavalla polttoainetta omaan kirjoittamiseen.

Jos en saa rahaa tästä, niin haluanko jatkaa, ja jos raha on niin iso motiivi, niin kannattaako se. Ei ole mitään helppoja vastauksia.

Minulla on monenlaista työn alla, mutta julkaisen vain sellaista, minkä koen sen arvoiseksi. Koronajutun hyvä puoli on, että joutuu miettimään mitä oikeasti haluaa tehdä ja miksi tekee sitä mitä tekee. Se mikä ei kestä, sen ei ehkä ollut tarkoituskaan. Kun alkoi näyttää siltä, ettei musiikin tekemisellä pysty elämään juuri nyt, piti miettiä, kuten Shakespeare on kirjoittanut: ”it has come to this”. Jos en saa rahaa tästä, niin haluanko jatkaa, ja jos raha on niin iso motiivi, niin kannattaako se. Ei ole mitään helppoja vastauksia.

Mutta vähintäänkin on hyödyllistä kyseenalaistaa tällaisia asioita. Ilman tätä tilannetta olisin tehnyt levykiertueen ja muhinoinut sen levyn kappaleissa ja sitten alkanut keskittyä seuraavaan, mutta nyt aloin miettiä eri asioita. On ollut enemmän aikaa ja tilaa tehdä asioita ja pohtia mitä haluaa.

Jutut