Uusi polvi luo kirjallisuutensa - nuoret määrittelevät runouden uudelleen
Kun kaikki ovat tervetulleita ja kun kaikki saavat kannustusta, syntyvät ennenkokemattomat olosuhteet taiteelle. Lavarunokulttuurin piirissä kasvaa uusi sukupolvi, josta kustannusosakeyhtiö Otava saattaa saada ensimmäisen kopin. Raportti Nuorten open micistä.
Teksti: Maaria Ylikangas
Valokuvat: Aleksis Salusjärvi
Vastaremontoiduista pinnoista huokuu uuden tuoksu. Kustannusosakeyhtiö Otava on antanut saneeratut tilansa Nuorten Open Micin käyttöön. Täällä ollaan ensi kertaa. Tunnelma on välitön, odottava, luottavainen.
Ennen tapahtumaa järjestäjä Aura Nurmi tuskitteli Facebookissa, että kaikista on kivaa, kun nuorilla on oma lavarunotapahtuma, mutta aikuisyleisöä ei ole juuri näkynyt. Mutta ei tämä mikään nuortenilta ole, vaan saavutettavaa sanataidetta.
”Tämä oli laulu representaatiosta”1, sanoo Elsi Sloan ensimmäisen esityksen lopuksi. Varmaotteinen Sloan säestää itseään ukulelella. Representaatiosta on kyse kun ”kasvoin keskellä rakkauslauluja / imeliä, kauniita ja haikeita / mutta yksikään niistä ei kertonut mikä odotti” 2.
Sloanin lämppärisetissä toistuu luottavainen tunneilmaisu, ja erityisesti se korostuu runossa, jonka motiivina ovat talot – tai paremminkin kodit. Pelottavat ja uhkaavat, ruskeat, elementit, naapurin autiotalo ja karhu, kesyyntyvät. Sloanin perhe on paikalla, ja hän katselee pikkusisaruksiaan lämpimästi lavalta. Runo kertoo muutoista talosta toiseen, ja perhe on Sloanin säkeissä läsnä: ”talo oli kuin uusi / myös perheemme oli kuin uusi”. Palaset etsivät paikkojaan, ja kalahtelevat toistensa kylkiin, pikkuveli kolmekin on vellovaa magmaa. Sadunomaisuus kantaa tekstiä.
Tapahtuma on julkinen, mutta tunnelma on sitä vain puolittain. Humoristisetkin säkeet ovat todentuntuisia, jokainen lavalletulija puhuu siitä, minkä tietää.
***
Vaahtokarkkikulhot uhkuvat pastellista suloaan ja sisäpihan avoimista ovista vetää sisään viileää iltailmaa, kun Leo Minkkinen aloittaa settinsä. Minkkisen tapaiset tekijät ilmentävät runouden laajempaa muutosta: akateemisesti laakeroitu kaanon muuttuu vain yhdeksi kontekstiksi toisten joukossa. Rinnalle nousee muita tekstin avaruuksia.
Minkkisen rytmitajusta tulee nopeasti mieleen Juho Kuusi, ja sosiaalis-romanttista silmääkin on. Ja ihailtavan karismaattista lavamutkattomuutta.
Runon aiheena on ero. ”Mut jätettiin”, lähtee tunnustus, ja jatkuu kivuliailla säkeenpurskilla, joissa on omaa komiikkaansa, romanttisten kliseiden runtelua: ”haista vittu, puolikuu / tai kerro edes jotain uutta”. Minkkinen on rakentanut tekstiään u-vokaalin herkulliselle luupille, ja se toistuu myös runossa ”Kuu”3. Siinä tehdään treffi-ilmoitusta: ”jatketaan elämää ja bluffataan: / mä oon metrin peniksellä varustettu adonis”. Spoken word –tyyliseen4 lavarunouteen kuuluu säkeiden virittely ja merkitysjatkumoiden luominen. Ne ovat pitkiä ja liukuvia – ja monesti mahdottomia siteerata. Alan lukuisia kertoja kirjoittaa säkeen alkua, mutta koska sama jatkumo kehittyy ja elää, säe repiytyy päässäni kappaleiksi, ja vihkoon jää yliviivattuja parin sanan merkityspakoja.
Minkkinen luottaa ympäristöönsä. Runojenkin kokija-puhuja putoaa aina jaloilleen. Erokin on vailla katkeruutta, sanoihin iskeytyvä kipu menee ohi.
Lavarunous ei tietenkään ole ainoa syy runouden keinojen laventumiseen. Jos runous onkin vielä 1900-luvun perintönä eläneet jonkinlaisen kultivoidun eliotilaisuuden ja haavikkolaisuuden avantgardeviritetyssä jo-antiikin-kreikkalaiset –linjassa, nyt rinnakkaisia traditioita on lisää. Se, ettei tästä perspektiivistä välttämättä tunnista lavarunouden perinnettä, ei tarkoita etteikö sitä olisi olemassa. Ja sen traditioon kuuluvat elimellisesti esimerkiksi yhteiskunnalliset suhteellisuudet: siksi kehoon, ihoon, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen liittyvät runot ovat lavarunouden kannalta perustavia. Se politisoi ja poetisoi kehollisuutta.
Vailla hankausta uusien runouden muotojen institutionalisoituminen ei ole. Britanniassa keskustelu meni tiukaksi, kun runoilija Rebecca Watts kirjoitti perusteellisen ilmiökritiikin Hollie McNishin runokirjasta Plum. Erityisesti Watts nostaa esiin aitouden ja rehellisyyden, vilpittömyyden, jota lavarunousyleisö arvostaa. Sen vaaliminen kyseenalaistaa runouden taiteellisuuden, ajattelee Watts, ja uusvilpittömyys kielii tyhmentymisestä. Runoudenkin populismin tien päässä on kuka muu muka kuin Donald Trump.
McNishin kirjan editorina toiminut runoilija Don Paterson vastasi The Guardianissa: “Lavarunous saattaa rikkoa Wattsin sääntöjä, mutta sillä on oma koodinsa, jonka mukaan se ansaitsee tulla arvostelluksi. Sillä on oma erityinen estetiikkansa, joka juontaa osittain hiphopista. Sen piirissä arvostetaan laulullista, rytmikästä “flow’ta”, etevää riimittelyä ja metaforaa, mutta kaikkein tärkeintä vaikuttaa olevan autenttisuus.”
**
Juuri open mic yhdistää lavarunouden yhteisöllisiä ja taiteellisia puolia. Osalle esiintyjistä kyse on uskalluksesta, oman äänen kuulumisesta ja identiteetistä – ei ensisijaisesti taiteellisessa, vaan poliittisessa mielessä. Ensikertalaiset nousevat lavalle ilmaistakseen itseään, uskaltaakseen. Osalle taas kunnianhimo on selvästi juuri sanataiteellista, jolloin identiteetin tai yhteiskunnallisuuden kaltaiset teemat tai oman äänen kaltaiset välineet alistuvatkin toiselle voimalle. Tämä nimenomainen ilta oli kuin ahjoon kurkistaisi: tätä on tekeillä. Ja oikeastaan ”nuoruus” tässä yhteydessä merkitsee lähinnä tuon ulottuvuuden korostumista.
Erottuuko juuri esiintyjien nuoruus sitten teksteissä jollain tavoin? En tiedä – on joitakin selkeitä ikäkauteen kuuluvia asioita, mutta ne ovat lopulta pintatasoa. Esimerkiksi Minkkisen ja Sloanin setteihin molempiin kuului peilikuvan katsominen, ”peilit tuntuu vittuilevan aina loppusyksyst” (Minkkinen) ja ”mä elän sumussa, päivä kerrallaan / en enää tunnista kasvoja peilissä” (Sloan). Heikko kontakti itseen, minuuden katoaminen arkeen ja väsymyksen keskellä kolottava epävarmuus ovat tuttuja osasia muissakin ympyröissä.
**
”Toistan niitä kolmea tyhjää sanaa: kyllä tämä tästä”, toistaa Aatos Ketvel runossaan ”Säkeitä säästä”. Runo alkaa kielileikkisänä sääpuheena, mutta lopulta se näyttää rihmoittelevan faattista kommunikaatiota, kuten Bronislaw Malinowski kyhnytyspuhetta, mondeenimmin small talkia, kuvasi. Samalla sääpuhe menettää faattisen suojansa, koska: ”se sykli eskaloituu vuodest toiseen”. Ketvel hyödyntää ääntään, joka loikkaa kevyestä puheesta ismoalankomaiseksi raastavaksi laulukarjaisuksi.
Runossa, jossa katsotaan ystävän kanssa elokuvia talven ajan, puhuja saapuu ystävän asuntoon, joka on aina siivoamatta. Ketvel kirjoittaa täsmällisesti, suorastaan proosan hyveitä hyödyntäen. ”Sun sukat, sun sukka”. Elokuvat solmiutuvat tunteisiin ja ystävän tilanteeseen, jossa puhuja jää ulkopuolelle – tai jättäytyy: ”silmäni ummistan sun tummilta silmänalusilta / kato me valitaan mitä me katotaan”. Näkökulmanvaihdosten ja siirtymien saumattomuus läpäisee tekstiä – äskeisestä lainauksesta siirrytään elokuvaan. Teksti lepää harvinaisen jämerästi oman, viimeistellyn muotonsa varassa.
**
Runous on nörttipuuhaa, sanoo Nurmi. Se ei ole ihan jokaiikan harrastus. Vallankumous – sana, jota Nurmi juonnossaan käyttää, ja johon törmää muissakin lavarunousyhteyksissä – merkitsee ainakin pöytälaatikoiden räjäyttämistä. Siltä ehkä tuntuu nyt, kun vaikuttaa siltä, että lavarunous on noussut altavastaajasta runoutta laajimmin eteenpäinvieväksi genreksi.
Vallankumous kytkeytyy piilevästi myös runouden laatuun. Siitähän juuri Watts oli puheenvuorossaan huolissaan, kutsuessaan uutta nuorten naisrunoilijoiden instagram/youtube -runoutta sanalla artless ja sanoessaan, että craft (käsityötaito) pitäisi hallita tuntemalla perinne.5
Ehkä tässä on vallankumous: kenelle runous kuuluu? Runous itseilmaisuna, leikkinä, hengityksenä ja taiteena kuuluu kaikille. Sen ei tarvitse kilvoitella siinä kaanonissa, jonka T.S. Eliotin partikulaariset arvostukset jättivät englantilaiseen runouteen, ja jota beatit, plathit ja hughesit jatkoivat, eikä siinä kaanonissa, jossa omat saarikoskemme ja mannerimme määräävät. Opintie ei ole kaikille sama - ja silti lavarunouden laajuus saattaa taata sen, että nämäkin runoilijat pysyvät elävinä osana traditiota. Lavarunouden luonne ei ole ulossulkeva ja juuri siksi se löytää paljon ääntä, joka ei ole aiemmin kuulunut.
Asiaa avaa täsmällisesti Will Harris, brittiläinen ei-valkoinen runoilija, joka aloittaessaan kuului ihonvärinsä puolesta noin prosenttiin brittiläisistä runoilijoista:
Kun aloitin kirjoittamisen – sellaista kirjallista taustaa vasten, joka oli valkea kuin laskettelurinne – suuri ongelma oli pelkästään kuvitella itseni kirjoittajana. Watts lainaa T.S.Eliotia: ”kansa, joka lakkaa välittämästä kirjallisesta perinnöstään, muuttuu barbaariseksi”. Mutta ”kansa” joka välittää liikaa kirjallisesta perinnöstään – tai omasta versiostaan siitä – voi alkaa kohdella mitä tahansa sen ulkopuolella ”barbaarisena”. Muistan, miltä tuntui olla ulkopuolinen, ja tajuta, että jos haluan sisään, minun täytyy puhua kuin olisin sisäpuolella. Siinä kohtaa craft astuu kuvioihin. - - Pitkään craft on toiminut puolustusmuurina – kauniina verukkeena – sosiaalisesti marginalisoitujen työn väheksymiseksi. Sen teknisen pintakäsittelyn alla muhii kätketty uhka: sopeudu ”kirjallisen perinnön” sääntöihin tai kohtaa ulossulkeminen.
Lopputulema on, että lavarunokulttuurilla on vissi arvo. Otava on tehnyt vähintään järkevän peliliikkeen kutsuessaan tapahtuman tiloihinsa. Näkymä kirjallisuuden aukenevaan tulevaisuuteen, kontakti tulevaisuuden tekijöihin, aktiivisiin lukijoihin ja kentän toimijoihin on käytännössä varma. Esimerkiksi Kosmos kirjat on julkaissut jonkin verran teoksia netistä tutuilta kirjoittajilta. Otavalaisten ei tarvitse mennä kaduille headhunttaamaan kun katujen päät tulevat heidän tiloihinsa.
Myyntipöydällä on YA-kirjallisuutta, -50% alennuksella. Kohderyhmää on ajateltu muutoinkin kuin karkin, sipsin ja limun merkeissä. Ed Sheeran jännittää kasvojaan melkein-hymyyn elämäkertansa mieskannessa. Ostikohan kukaan.
**
Lava jakautuu keskeltä, eikä tämä ole metafora. Juontaja suosittelee esiintyjille astumista vain toiselle puoliskolle. Ja he asettuvat kuka mihinkin, kuka mitenkin, kukin vuorollaan. Open mic –osuus vetää 10 esiintyjää, ennen kuin kello tulee yhdeksän.
Luvassa on aina vaan pahenevaa painajaista. Fannin runossa voimasuhteet muuttuvat, väkivalta sisäistyy ja ulkoistuu. Sisäisen ryskeen voimaa välittää kuva, jossa puhuja makaa rättinä karaokebaarin tahmealla pöydällä. Toinen runo nojautuu sanaan ”rystyset”, joka tuntuu huokuvan uhkaa, ja ”kivun luulee muuttuneen nautinnoksi”.
Viola puolestaan tekee uhkasta kosmisen: ”Jokin heidän yläpuolellaan haluaa murskata heidät. / Jokin heidän yläpuolellaan haluaa pysyä heidän yläpuolellaan”. Hänen teksteissään valta on liikkeessä, ja siihen voi tarttua, kunnes se taas lipeää. Se liikkuu itsen ja muiden, pienen ja suuren välillä: ”Ihmisarvo on umpinainen rasia, joka aukenee minulle vain muiden avulla”.
Itseapuopas osoittautuu ahdistuksen käynnistäjäksi Millan runossa, jossa se ristiriitaisesti valaa omanarvontunnetta lukijalleen, mutta on valmis riistämään sen minä tahansa heikkona hetkenä: ”Ilman tätä kirjaa et ole mitään / mutta ostettuasi tämän kirjan, sinä olet kaikki”. Eräs ikäspesifi painajainen hiipii tekstiin: ylioppilaskirjoitukset, joiden aiheuttama säätö, syyllisyydentunne ja stressi ei ehkä koko elinaikana täysin unohdu.
”Kiva koulu” on monen arkipainajaiskuvastoa, ja Iida on tehnyt siitä runon. ”Pitää heti kertoa, jos ei ole kivaa”, kuuluu koulun ohje, ja opettajan luo mennään. Kivan koulun todellinen absurdius on siinä, että se on jo kiva. Kun koulutoveri sanoo puhuja-Iidan ystävää läskiksi, tämä menee vessaan itkemään, ja lapset menevät opettajan luo. ”Älä välitä siitä, älä ota sitä huomioon, ehkä se vaan tykkää susta”. Kivan koulun kokemukset kertovat tällaisten rakkaudenosoitusten olevan osa hupia.
Nämä äänet ovat aivan jotain muuta kuin runoudessa on perinteisesti kuultu. Sen ajattelisi jo hätkähdyttävän. Sanan vallankumous määriteosa on valta. Se, mitä Rebecca Watts kirjoitti Hollie McNishistä, selvästi pukien sanoiksi laajemman vastakkainasettelun, liittyy nimenomaan kapeaan institutionaaliseen valtaan. Se sallii vain tietynlaisilta ihmisiltä osallistumisen runouteen. Kyseessä on sosiaalinen ulossulkeminen, joka Britannian kaltaisessa luokkayhteiskunnassa korostuu kenties vielä selvemmin kuin meillä. Laatu on kapean, omaa hygieniaa varjelevan vallankäytön sana.
***
Heikon itsetunnon kohottaminen ja itsearvostuksen vaaliminen erottuvat ainakin sivumennen useissa runoissa. Sen näyttämönä on suorituskapitalismin maailma, jota vasten itse ei oikein onnistu olemaan mitään tai tulemaan miksikään.
Nämä runot arpeutuivat taistelussa, jossa painivat itsetuho ja tsemppaus, masennus ja kohotus, luovuttaminen ja niskaote. ”Tää on taas niitä anteeksi-päiviä”, Emmin runoissa heikkoudet ja hädät muodostavat jatkumoita: ”oon hikoillut maniaa ja masennusta samaan aikaan”. Emmi mainitsee ohimennen kirjoittavansa enimmäkseen yöllä, jotta tomera päiväminä ei pääse puuttumaan joka asiaan.
Elli antaa tarkan kuvauksen paniikkikohtauksesta. ”Hengitän sisään ja ulos” – ja puhuja hengittää sekä hyvää että pahaa. Runo ottaa kiinni ihmisen kaksinaisuudesta, kukaan ei ole silkkaa jompaakumpaa. Sitten tulee pitkä, tukahduttava, hapeton jakso, jossa paniikki möyhii.
Matka menee ”mäkeä alas” Aaronin runossa. Pehmeä esitystapa antaa lujille runoille kontrastia esittäjän hengitellessä ”mulla oli tapana pelätä pimeää, mutta nyt mä pelkään meitä”. Kauhutrillerin tuntu hiipii väljistä roolituksista ja positioista. Vertauskuvallisesta heräämisestä omaan huutoon on kyse myös toisessa runossa, jossa puhuteltuna on ”hyvä herra”, ilmeisestikin menettämässä etuoikeuttaan: ”sun kultaa kalliimpi herättää sut yöllä / se on syönyt sulta kaiken”.
Ansku kiinnittää olennaisen runonsa huoneeseen ja sen kukkatapettiin. Kukasta kasvaa runossa tytön sukupuolisuuden metafora, jota vastaan runo kääntyy. Huoneeseen tunkeutuu ikävuosi toisensa jälkeen mies, joka ottaa mitä tahtoo, ja pelko ja epätoivo vallitsevat. Hirveä tilanne alkaa ratketa, kun tyttö on: ”mä oon 13 ja mulla on tulevaisuus / mutta ei ääntä”. Aiheellisesti runo hakeutuu toiveikkuuden valoon, kun tyttö on 17, hänellä on ”se ääni”.
Lava on myös rohkaisun ja utopioiden paikka. Jonnekin kauhun ja utopian väliin osuu Nean runo, jossa puhuja tasapainoilee kahden naisen välillä, ja lopulta on ”hämmästyksestä alasti”. Nean spoken word on kulmikasta, ja kuvallisuutta se tuhlailee kuin mielikuvituksekkaan rihkamankäyttäjän korurasia. Tässä esityksessä – joka oli toiseksi viimeinen – ensimmäistä kertaa mikin metallinen kaiku kovien äänien yhteydessä kuulosti satunnaista, ärsyttävää häiriötä paremmalta..
Katja esittää elämäntarina-muotoisen spoken wordin, joka nousee vihamielisistä olosuhteista: ”kävi miten kävi, mä oon syntynyt rääksi”, toteaa puhuja. Katja kertoo nousseensa lavalle, jotta voisi jakaa tarinansa – ”koska ei oo välii mistä tuut, vaan minne meet”. Ja tällaiset teot ovat osa yhteisöä, joka tukee haavoittuneitaan. Vaikeuksia, vastoinkäymisiä, marginalisoitua asemaa ynnä muuta ei glorifioida taiteellisen kärsimyksen nimissä, vaan niitä kirjoitetaan auki. Olemme nopeasti siirtyneet kulttuurista, jossa sosiaalinen stigma voidaan ylevöittää taiteeksi ja neron stigmaksi, tilanteeseen, jossa yksilön osa ymmärretään vivahteikkaammin.
Tytöt Loviisan runossa ovat silkkaa pyyhällystä. Heillä on ”kekäleet kantapäissä” ja ”kiire juosta ytimeen”. He syöksevät tulta, ja he ovat Helsingin paikkoihin kulkeutuvaa semanttista liikettä, kuin lennossa. Iloa ja ilkikurisuutta, kun he ”juoksujalkaa janoavat”. Loviisan säkeissä on samaa irtonaista iloa kuin esimerkiksi joissakin Vilja-Tuulia Huotarisen runoissa, ja tekijän sanoiksi pukema ”yritän antaa tunnelman upota metaforaan” tuntuu määrittelevän runojen kieltä.
Tiia on Pariisissa, korkealla, siellä mistä ”voi melkein koskettaa loputtoman kaupungin rajoja”. Hänen runoissaan maailma näyttäytyy ihmeellisenä ja liikkuvana. Aika joustaa, teot limittyvät, havainto piirtyy herkkyyteen kuin valo filmille: ”olin kerran astronautti - - / oli vain valkoinen puku - - silloin kun minä olin vanha.”
Toisinaan näissä esityksissä on hankaluutena pistää korvansa sanoja myöten, jotta ne eivät karkailisi. Merkityksen välittyminen vaatii tiukkaa rutinoitumista esityksen rytmiin ja myös malttia hiljentää tempoa. Useilla esittäjillä tempo oli - ehkä jännityksestäkin johtuen - liian tiukka. Hidastaminen, väljentäminen ja artikuloinnille suotu aika antavat kuitenkin enemmän yleisölle.
Vallankumous. Lavarunouden tekstiksi muuttuminen on eri asia kuin sen esityksellisyys. Otava elättänee toivetta siitä, että runojaan esittävien nuorten tekijöiden joukosta löytyy taitavia tyyppejä, jotka vielä mielellään työstävät tekstit painokuntoon ja kokoelmiksi. Varmasti löytyykin.
Lavarunojutuista saa pääosin kahdenlaista palautetta (ja bonusraitana helsinkiläisestä perspektiivistä kirjoittaessaan sen, ettei ole huomannut muun Suomen olemassaoloa). Lavarunoskene suhtautuu niihin myönteisesti, pitkälti siksikin, ettei vastaanottoa juuri ole – ja jokainen taiteenlaji tarvitsee vastaanottoa. Mutta ensisijaisesti kirjoittavien runoilijoiden kommentit ovat usein kulmikkaampia. Koetaan, etteivät lavarunoilijat välttämättä osaa edes runouden perusteita, teksti on heikkous.
Hiljaa mielessä luettava runous on historiallisesti lyhytikäinen, ja meikäläisessä kontekstissa se otti koko runouden tilan oikeastaan seitsemisen vuosikymmentä sitten, kun suomenkielinen mitallinen lyriikka käytännössä hävisi maan päältä elävänä traditiona. Vain lapsille luettiin ääneen. Juuri missään muualla murtuma ei ole ollut näin suuri – vaikkakin laululyriikka on ollut vahva laji. Jotain kertonee sekin, että oraalista traditiota 1900-luvulla ylläpitänyt runonlausunta on tällä hetkellä oikeastaan täysin erillinen muista runon esittämisen tavoista. Esimerkiksi perinteisen Lausujain liiton ajankohtaista toimintaa on lausua runoja haudoilla, vaikka runoutta voi esittää elävienkin parissa.
Laji on perinteineen todella hybridinen tekstin kannalta katsottuna. Ja vieläpä ensisijaisesti verbaalista esitystaidetta. Se on kritiikillekin ongelmallinen, koska ne traditiot ja taidot, jotka kohtaavat lavalla, eivät välttämättä kohtaa yhdessäkään katsojassa, jolle juuri kriitikon positio tuntuu omalta. Open mic –tilaisuudet eivät ylipäänsä voi kuulua kritiikin piiriin, koska niiden esitysten teoksellisuus, niiden olemus ja aikomuksellisuus taiteena vaihtelee niin paljon. On tunnustusta, päiväkirjaa, luonnoksia, ja hetki lavalla sisältää niin paljon henkilökohtaisia syitä, ettei varsinainen julkinen arvottaminen kuulu asiaan. Siten kritiikin näkökulma ei voi rikkoa juuri open micin tarkoitusta ja ilmapiiriä. Eritoten perinteisemmän runouden tekijät ovat monesti kaivanneet “kriittisyyttä”, mitä se sitten tarkoittaakin.
**
”En mieti mitä musta tulee, vaan mitä musta jää”, lausuu Ketvel settinsä viimeisessä runossa.
Kuvittele avoin yhteisö, joka kutsuu kaikki, taustasta ja vaikka koulutuksesta riippumatta, tekemään ja esittämään taidetta. Palaute on välitöntä, ja yhteisö rohkaisee ja tukee. Pari tuntia tapahtuman loputtua Aura Nurmi istuu baarin pöydässä, eikä ehdi juuri oluttaan siemailla, koska hän lähettää lyhyen palautteen jokaiselle esiintyjälle, jonka yhteystiedot hänellä on. Ja hän ehti tehdä tätä samaa työtä juontojen lomassakin, jokainen esiintyjä sai juontajalta vastakaikua.
Tämän kulttuurin sisällä kasvetaan. Teksteissä näkyy näytön halu ja tekemisen vapaus. Rebeccawattseja on, mutta tekemisen vapautta ja oman tien löytämisen kulttuurista he eivät löydä kateederiaan.
Nuorten open mic –tapahtumia on järjestetty Mun tarina –hankkeen piirissä Helsingin lisäksi ainakin Tampereella ja Turussa. Toiminta on liittynyt ennen kaikkea lukutaidon edistämiseen, mutta merkittävä syy open mic -iltojen taustalla on myös väylän löytäminen nuorille runontekijöille. 18.6. Nuorten open micin järjestivät Otavan tiloissa Lukukeskuksen Mun tarina -hanke ja Helsinki Poetry Connection.
- 1. Kaikki sitaatit kirjoittajan muistiinpanoista.
- 2. Säejako kirjoittajan.
- 3. Saatoin nimetä muistiinpanoihini joitakin runoja mielivaltaisesti.
- 4. Olen jostain syystä ymmärtänyt tämän termin kotimaisessa esiintyvässä runoudessa nimenomaan tyylin nimeksi, kun taas anglofonisessa maailmassa se tarkoittaa käytännössä mitä tahansa lavarunoutta.
- 5. Sanavalinta rakentaa analogiaa runoudesta kiltajärjestelmän osana, jossa aloitetaan oppipoikana [sic] ja tullaan joskus mestariksi. On sanomattakin kai selvää, että killat olivat historiassa äärimmäisen tiukasti säädeltyjä ja ulossulkevia.
