Varokaa heikkoa taidepuhetta!

Taiteesta kirjoittaminen kaipaa lisää tunnetta ja heittäytymistä, vähemmän taiteilijoiden päiden sisälle menemistä, kirjoittaa Anne Teikari kolumnissaan.

Näyttely on kuin polku, jota pitkin katsoja etenee osiosta ja teoksesta toiseen. Samalla se on kuin teatteriesitys, jota yleisö on mukana luomassa liikkumalla, tarkkailemalla ja syventymällä tai rakentamalla omia asetelmiaan. (Teosesittely, Blick.)

Varasin lipun aamupäivälle Raija Malkan ja Kaija Saariahon teokseen Blick Amos Rexissä, joka avautui koronasulun jälkeen yleisölle 12. toukokuuta. Jonotin auringonpaisteessa, hypistelin silmillä pikkutavaroita museokaupassa. Laskeuduin portaat alas, pukkasin laukun narikkaan numerokoodin taakse. Ennen näyttelytilaan astumista pysähdyin rauhassa lukemaan teosesittelyn. Yleensä jätän sen väliin.

Teosesittelyn lukeminen tuntui kuitenkin tärkeältä kunnianosoitukselta taiteen sanoittajille, jotka olivat antaneet asiantuntemuksensa yleisön palvelukseen. Taidealan työtä arvostaa enemmän, kun siitä on ollut vuoden ajan erossa.

Päässäni kävin keskustelua anonyymin teosesittelyn kanssa: miksi annoitte minun odottaa suurta avaruutta?

Kohotuin abstrakteista sanoista, joita Blickistä käytettiin: maalauksellinen, tilallinen, musiikillinen, kokonaisdramatiikka, tila, valo, aika, aikakokemusten yhdistäminen… Kuvaukset saivat minutkin valmistautumaan syvälliseen, inspiroivaan matkaan mielen sisään.

Astuessani näyttelytilaan tunnelma lässähti kuin satakiloinen lehmänhäntä. Ensimmäinen ajatukseni oli: tämä on kämäinen. 

Mieleeni tulvi kysymyksiä. Mitä nämä metrilavat täällä tekevät? Miksi näyttelyhallissa on sovituskopin valaistus? Miksi tuijotamme katsomossa pastellinväristä mökkiä, jonne ei pääse sisään, ja josta ei välity mitään ulospäin? Miksi tämä vaaleanpunainen, kymmeniä kertoja itseni kokoinen pallo on työnnetty aivan liian pieneen, pimeään huoneeseen? 

Saariahon musiikki väreili katonrajassa irrallisena kaikesta muusta. Tumma kaakelilattia näytti yhtäkkiä likaiselta. En ymmärtänyt teosesittelyssä maalailluista tiloista, valoista tai polusta sitäkään vähää, mihin vielä hetki aiemmin kuvittelin astuvani, vaan harhailin harvaan asuttujen puupalikoiden maassa. 

Oloni oli ristiriitainen. Päässäni kävin keskustelua anonyymin teosesittelyn kanssa: miksi annoitte minun odottaa suurta avaruutta? Oli vaikea ottaa tarttua teokseen tai antautua sen vietäväksi.

Joskus ajattelen, että taiteilijoiden päät voisi jättää ihan kokonaan rauhaan.

Taiteen sanoittaminen on vaikea ja vaarallinen laji. Taiteen luonteeseen kuuluu, että tulee sitä mitä teos sattuu kullekin olemaan. Siksi sitä on vaikea paketoida. Vaarana on yleisön aliarviointi, sen liika kädestä pitely. Toisaalta aliarvioimista on myös olla sanomatta mitään.

Koin Blickin teosesittelyn runollisuuden suhteessa teokseen ennen kaikkea hämmentävänä. Teosesittelyn ilmeisesti syväksi tarkoitettu sukellus taiteilijoiden päiden sisään jäi pulikoinnin tasolle, sillä abstraktius on nimenomaan pintaa.

Joskus ajattelen, että taiteilijoiden päät voisi jättää ihan kokonaan rauhaan. On vaivaannuttavaa lukea intiimejä kuvauksia siitä, miten taiteilija tuijotellessaan taivaanrantaa on saanut oivalluksen elämän tarkoituksesta ja halunnut ilmaista sen ympyrän muodossa. Enemmän kiinnostaa se, mitä taiteilija söi aamiaiseksi.

Usein kuitenkin tuntuu, että teosesittelyitä kirjoitetaan taidehistorioitsijoille, apurahalautakunnille tai taiteilijoiden tuleville yhteistyökumppaneille. Kuvaukset materiaalisuuden kadottamisesta tai akustisesti uusien avaruuksien luomisesta eivät kuulosta pyrkimykseltä avata teosta ihmiselle, joka tykkää käydä museossa vaikkei tutkikaan nykytaidetta päivätöikseen. 

Turvautuminen taidejargoniin on alisuoriutumista.

Taidetta tarvitsee ymmärtää, ja tarvitsemme siihen opastusta.

Taiteen asiantuntijuuden voisi valjastaa konkretiaan, heittäytymiseen, oman itsensä likoon laittamiseen. Tarvitaan enemmän keskittymistä siihen, miltä taide tuntuu, ei siihen, mistä sen on tarkoitus kertoa. Turvautuminen taidejargoniin on alisuoriutumista.

Taiteessa mennään kaikenlaisia tunteita kohti. Kaiken ei aina tarvitse olla mieleistä tai kohottavaa – kämäisyys on ihan ok. Tässä tapauksessa se syntyi tekstin ja kokemuksen välisestä ristiriidasta. Avaruudellisiin sfääreihin vievistä sanoista, jotka soivat korvissa astuessani halliin, jonne oli aseteltu eri värisiä laatikoita likaisella lattialla.

Teosesittely voisi antaa vain vinkin siihen, mihin kiinnittää huomiota, kun edessä on metrikaupalla vaaleanpunaista pintaa.

Kirjoittaja on musiikkitoimittaja, jonka ase taidejargonia vastaan on kaivaa ihmiset esiin taiteen takaa.