Yks fiktio, autolla kiitos!
Natalia Kivikko kirjoitti kirjan elämästään Punavuoressa ja häpeällisestä muutosta metron päähän vanhempien ostamaan asuntoon. Natalia Kivikko keskustelee Nuori/Voima -klubilla 12.5. klo 19 anonyymina kirjoittamisesta runoilija Erkka Filanderin kanssa. Mutta kuka on Natalia Kivikko?
Vesa Rantama: Olet kirjoittanut autofiktion salanimellä. Paradoksi on hedelmällinen: monien tulkintojen mukaan autofiktion kun tunnistaa juuri siitä, että kirjailija esiintyy teoksessa omalla nimellään. Mitä tämä sinulle merkitsee? Koetko, että kirjasi tutkii tätä ristiriitaa?
Natalia Kivikko: Minua kiinnostavat tekijyyden kysymykset. Myöskään nimi salanimen takana ei ole oikea nimeni, ja olen jälleen vaihtamassa nimeä. Mutta mitä nimi tarkoittaa identiteetin kannalta?
Halusin testata kustantajia: kiinnittääkö uusi autofiktio heidän huomionsa? Oletukseni oli, että kustantamot tarttuvat teokseen herkästi. Kirjoja myytiin omakohtaisuudella jo ennen nykyistä autofiktiobuumia. Mikä tässä on totta, kuinka paljon on omakohtaisuutta, on kysytty pitkään. Vaikka kirjoittaisi Siperiaan karkotetuista emigranteista, niin tuo kysymys esitetään.
Punavuoressa omaa helppoa elämää tukevat johtopäätökset tehdään nopeasti.
VR: No, kuinka paljon Punavuoriefektissä (Aviador 2021) on omia kokemuksiasi?
NK: Luokkakuvauksen molemmat päädyt pohjaavat täysin niihin. Kaikki punavuorelaisiin liittyvät kohdat ovat totta, ja lähiötausta: Ensikännit 11-vuotiaana, jokakeväiset itsensäpaljastajat.
Asuin Punavuoressa kolme vuotta ja rupesin katselemaan, että millaista se meininki on. Materiaali tuotiin tarjottimella eteen. Ihmettelin paljon sitä, mitä ihmiset täällä päästävät suustaan. Eräskin tuttu sanoi minulle viime kesänä, että ”olishan se nyt hemmetin noloo saada korona Koffin puistosta”. Koko tämä ajatusmaailma on tavallaan tosi viehättävä: että kulkutaudissakin merkitsee ennen kaikkea, mistä sen on hankkinut.
Jos Iso-Roballa tulee vastaan ihminen marikassi kädessä menen Black Dooriin, muuten jatkan Erottajan Bier-Bieriin asti.
Kohtaus nepalilaisravintolassa, ”ei siellä varmaan ihmiskauppaa ole kun he ovat niin onnellisen näköisiä”, on suora sitaatti minulle lähetetystä viestistä. Punavuoressa omaa helppoa elämää tukevat johtopäätökset tehdään nopeasti.
VR: Kirjassasi on minusta useita aikakausia päällekkäin, se ei tunnu sijoittuvan tarkasti mihinkään tiettyyn aikaan. Siinä on 2010-luvun kaupunkikulttuuria: Punavuori on sellainen has-been-paikka, josta bilekeskus on siirtynyt itäiseen kantakaupunkiin. Samaan aikaan ”ironinen” hipsteri on jäänyt woke-kulttuurin jalkoihin Kirjassasi nämä kaikki elävät päällekkäin ja se on ihan todenmukainen kuva: ei oikeassa maailmassakaan mikään väisty, vaan asiat kerrostuvat. Punavuori on edelleen tärkeä, vaikka toisinkin on väitetty.
NK: Tärkein kaikkea tätä yhdistävä tekijä on juuri tarjonnan paljous, ja siitä seuraava valinnan vaikeus. Se saa punavuorelaisen luomaan outoja sääntöjä: jos Iso-Roballa tulee vastaan ihminen marikassi kädessä menen Black Dooriin, muuten jatkan Erottajan Bier-Bieriin asti. Vastuu päätöksistä sysätään itsen ulkopuolelle.
Eivät kaikki punavuorelaiset, on tänä aikana pakko lisätä, mutta herkullisin aineisto oli kyllä aika avoimesti esillä.
VR: Suhde woke-kulttuuriin on oudon kaksijakoinen: omia etuoikeuksia tiedostetaan ja pohditaan, mutta samalla ajatellaan, että tämä nyt on tällä hetkellä muodissa ja tilalle tulee seuraavaksi jotain muuta. Myös kertoja joutuu etuoikeusluuppiin, kun hän matkustaa luottokortilla Tallinnaan ja katsoo ympärillään temmeltäviä suomalaisia. Ajatus omasta suomalaisuudesta ja siihen sisältyvistä etuoikeuksista maailmassa tulee sietämättömäksi. Hän ei halua kuulua samaan lajiin kuin Thaimaahan lentävät seksiturismisiat. Ovatko tiedostetut etuoikeudet kirjan Pandoran lipas?
NK: Itse koin, että kertoja oivaltaa vain jotain uutta, mikä monesti johtaa luuppimaiseen tilanteeseen. Asian dramaattisuus on liioiteltua, niin kuin moni muukin asia kirjassa. En edes tiedä, miksi oikeastaan kirjoitin tuon kohtauksen.
VR: Itse koin, että siinä oli jotain todella kuvaavaa. Omien etuoikeuksien pohdinta on ikään kuin ilmoilla, siihen lähdetään kevyesti mutta yhtäkkiä upotaan korvia myöten.
NK: Joo! Itse asiassa motivaatio oli siinä, että milleniaaleja syytetään ylianalysoinnista ja rypemisestä. Että me emme voi valita maitoa kaupasta ilman, että siitä tulee eksistentiaalinen ahdistus. Myös tätä stereotyyppiä halusin kommentoida.
VR: Kertojan Tino-niminen kaveri on tullut jätetyksi ja huomannut, että on muodikasta käydä auttamassa ihmisiä vastaanottokeskuksissa. Niinpä hän valmistelee ”voimaannuttavan” puhe-esityksen, jossa kertoo olevansa samassa tilanteessa kuin sotaa paenneet turvapaikanhakijat, kun asuu evakossa Eirassa sukulaisensa omistuskämpässä.
NK: Tämäkin tapaus on toki ihan totta.
Päähenkilö ei ole millenniaali, mutta minä olen, vaikka en ole tullut asiaa ajatelleeksi. Itse asiassa en ole edes 35-vuotias, joten lehdessäkin oli väärää tietoa.
VR: Ajattelin että nämä ihmiset varmaan ovat olemassa, mutta itse en, ehkä onneksi, tunne heitä.
NK: Lähiössä kasvaneena halusin juuri Punavuoreen, koska ajattelin että siellä asuvat rikkaat ja kauniit. Olihan se shokki tajuta, että he ovatkin tuollaisia! Eivät kaikki punavuorelaiset, on tänä aikana pakko lisätä, mutta herkullisin aineisto oli kyllä aika avoimesti esillä.
Tosikokemusten pohjalta halusin myös sekoittaa pakkaa: mikä oikeastaan on ”minä” ja mikä ”oma elämä”. Ja kun teosta myydään tekijällä, niin entä jos hän onkin nukkehallitsija, jota ei ole olemassa?
VR: Koska tässä kuvataan kirjailijan elämää, niin salanimestä tietoisenkin lukijan mielessä säilyy mahdollisuus, että nimi olisi teoksen ainoa tietoisesti fiktiivinen elementti. Teoksessa kuitenkin parodioidaan monia aiempia autofiktioita niin runsaasti, että tämä mahdollisuus käy lukiessa epätodennäköiseksi: teos alkaa tuntua eräänlaiselta kollaasilta, jossa yhdistellään lajille tyypillisiä piirteitä ja juonikuvioita. Silti on kiinnostavaa mallailla kuvattua kirjailijaa tuntemiinsa tai lukemiinsa tekijöihin: voisiko hän olla N.N.? Vaiko sittenkin X.X.?
Mietin myös, että päähenkilö sanoo ettei ole millenniaali, jolloin tekijän olisi oltava noin 40-vuotias, jos vastaa päähenkilöä. Tätä mutkisti Helsingin Uutisten juttu, jossa sinun kerrottiin olevan 35-vuotias.
NK: Rikosromaaneissa ja muissa genreissä on tietyt konventiot. Minua kiinnosti kysymys siitä, mitkä ovat uusimman autofiktion konventiot. Luin paljon 2010-luvulla ilmestyneitä autofiktiivisiä teoksia ja huomasin, että samat kaavat toistuvat. Ajattelin, että jos otan tämän kaavan ja sijoitan sen Punavuori-kuplaan ja omaan lähiötaustaani, niin mitä tapahtuu? Kirjaan kirjoittautui sitten enemmän luokkakysymyksiä ja muuta yhteiskunnallista kuin aioinkaan kirjoittaa.
Lopulta kirjasta tuli ihmiskoe ja performanssi: yritän myydä kustantajille autofiktion, joka sisältää kritiikkiä genreä ja kustannuspolitiikkaa kohtaan. Päähenkilö ei ole millenniaali, mutta minä olen, vaikka en ole tullut asiaa ajatelleeksi. Itse asiassa en ole edes 35-vuotias, joten lehdessäkin oli väärää tietoa. Unohdan usein ikäni!
Omat vuosituloni ennen veroja ovat kymppitonnin luokkaa vuodessa, ja teen töitä ilman mitään lomia tai viikonloppuvapaita.
Muistaakseni toimittaja Laura Friman kirjoitti, että kokee olevansa millenniaali, vaikka on syntynyt vuonna 1980. Monet muutkin periaatteessa vanhemmat samaistuvat tuohon ikäryhmään, ja kirjaa motivoi myös tämän asian pohdinta. Toisaalta millenniaaleista puhutaan mediassa todella alentuvaan sävyyn. Mietin, onko mistään sukupolvesta aiemmin puhuttu näin paljon reaaliaikaisesti? Joka vuosi tulee uusia kirjoja, ”Näin johdat millenniaaleja”, ”Millaisia millenniaalit todella ovat” ja niin edelleen.
VR: Seuraava sukupolvi, Z, taas nähdään päinvastoin sellaisena, että he lyövät jämäkästi nyrkin pöytään.
NK: Joo, he tietävät mitä haluavat.
VR: Sinulle tarjottiin useita sopimuksia, miksi valitsit juuri Aviadorin?
NK: Kahta sopimusta tarjottiin, ja keskustelin neljän kustantamon kanssa. Sain neuvoteltua Aviadorin kanssa tyydyttävän sopimuksen – rahaa, tekijänkappaleita ja hyvät prosentit.
VR: Nuori Voima julkaisi Iida Sofia Hirvosen kirjoituksen ”tiliotefiktiosta” viime vuoden lopussa. Punavuoriefektistä tuli vahvasti mieleen tuo käsite, jota Pontus Purokuru vielä täsmensi lukijakirjeessään ”tilinumerofiktioksi”: Purokuru itse ja Antti Nylén kun ovat onnistuneet saamaan rahaa tileilleen jakamalla tilinumeronsa omissa teoksissaan. Minäpuheen fokus tuntuu olevan juuri taloudellisessa pärjäämisessä nykyautofiktiossa, joten käsite on tietyllä tavalla autofiktiota tarkempi.
NK: Siinähän testataan lukijan uskoa: jos luotto fiktion fiktiivisyyteen on luja, hän ei varmasti lähetä tilille rahaa. Jaakko Yli-Juonikkaan ponikirjasarjassa on myös tilinumero, mutta lukijakommenttien mukaan se ei toimi. Siinä on eroja, miten herkästi teoksen tekijä tulkitaan osaksi sen maailmaa.
Friikkuna Helsingin sisällä on vaikeaa, lähes mahdotonta tulla toimeen ja elää. Nyt, kun tämä aikalaiskokemus on tullut voimalla kirjallisuuteen, niin se antaa leimansa meidän ajallamme tulevaisuudessakin. Inhoan ”hätähuudon” kaltaisia sanoja, mutta onhan tämä tiliotetsunami oire siitä, että taidetta tekevillä ihmisillä ei oikeasti ole rahaa. Omat vuosituloni ennen veroja ovat kymppitonnin luokkaa vuodessa, ja teen töitä ilman mitään lomia tai viikonloppuvapaita. Jokin siis kusee tässä systeemissä, ja siitä on tärkeä kirjoittaa.
VR: Kirjassasi onkin tiettyä pistävyyttä, joka ylittää parodiahorisontin ja tekee kuvatusta todellisuudesta käsin kosketeltavan. Teos on kiinnostava juuri siksi, että siinä on monta metatasoa, mutta se pääsee silti käsiksi konkretiaan.
NK: Täytyy sanoa, että sitä oli helvetin hauska kirjoittaa. Ikinä ei ole ollut noin helppoa ja hauskaa.
Arvostan kriitikoita, mutta ajattelin toisaalta, että niitäkin on pakko nälviä, kun kaikkea muutakin nälvitään!
VR: Oliko sulla etukäteen vaikutelma, että autofiktioteokset kirjoitetaan nopeasti? Että tyylittely, painavan lauseen tavoittelu, ei vie lajissa kovin pitkälle?
NK: Nykyään kustannustoimittajat ovat ylityöllistettyjä, ja huomaan itse kokeneena tekijänä aika nopeasti, jos jotain teosta ei ole toimitettu. Tekijä, joka ei ollut vuosia alalla, tarvitsee monesti vielä enemmän kustannustoimittajan tukea. Nuoret kärsivät tästäkin eniten, ja ylipäätään uudet tekijät. Ongelma ei siis ole siinä, että autofiktioita kirjoitettaisiin nopeasti tai huonosti, vaan se vaikutelma voi olla jopa tyylikeino. Samoin nopeasti ja helposti luettavaa tekstiä on yleensä työstetty hemmetin kauan. Mutta toimittamattomia teoksia on turhauttavaa lukea, ja niitä tulee liikaa vastaan. Mutta se ei ole kirjailijan vika.
VR: Kirjasi käsitys lähiöistä oli aika erikoinen: totaalinen ero kantakaupungin ja Itä-Helsingin välillä piirtyy kertojan asenteiden kautta, kun hän joutuu muuttamaan metroradan päähän. Oma ja monien muiden Itä-Helsingissä asuvien kokemus on kuitenkin se, että siirtymästä tulee niin sujuva, että sitä ei juuri huomaakaan. Koetko että Punavuoriefekti alleviivaa tätä kuilua vai parodioiko se sen hengiltä?
NK: Lähiö näyttäytyy kertojalle juuri menetyksen kautta. Taustalla on menetetty Punavuori, trauma, joka määrittää kaikkea sen jälkeen koettua. Hän ei pysty hyväksymään menetystä, ja siksi kaivamalla kaivaa negatiivisia piirteitä nykyisestä ympäristöstään. Toki mukana on parodioiva ote, mikä vie kokemuksen äärimmilleen.
Itä ja länsi on tietysti yksinkertaistus, koska jokaisen kaupunginosan sisällä on omat jakonsa erilaisiin alueisiin. Itä-Helsinki on kuitenkin myyttinen paikka, jota en halunnut kirjassa yksilöidä liikaa. Mutta en tietenkään halunnut viestiä, että Kulosaaresta itään kaikki on yhtä helvettiä, jossa talot ja autot palavat ja narkkarit lojuvat kadulla.
Halusin kuitenkin osallistua keskusteluun gentrifikaatiosta ja segregaatiosta: varallisuuserot ovat lähteneet nousemaan, ja se heijastuu voimakkaasti eri asuinalueiden kehitykseen. Rikkaiden ja köyhien alueiden syntyminen, joka on käynnissä, on kuitenkin huono signaali yhteiskunnassa, eikä kenenkään etujen mukaista. Kaupunkiarkkitehtuuri ja kaavoitus vaikuttavat tutkitusti mielialaan ja mielenterveyteen. Uskon että jugendtaloissa voidaan paremmin kuin brutalistilähiössä.
VR: Löysin omaakin tekstiäni romaanistasi – yhtäkkiä tuli vain sellainen tunne. että tämän olen jossain lukenut. Ja että onpa kömpelöä tekstiä! Olit avuliaasti koostanut Punavuoriefektiin kritiikin olemassaolevien autofiktiokritiikkien pohjalta. Millainen on Natalia Kivikon suhde kritiikkiin?
NK: Niin kuin kaikkien kirjailijoiden, hän haluaa hirveästi kritiikkiä! Palkintoehdokkuuksien ohella se on oikeastaan ainoa väylä saada julkista tunnustusta. Häntä ja minua kiinnosti myös se, että voisiko viime vuosina julkaistuista autofiktiokritiikeistä koostaa tekstin, joka kuvaisi myös Punavuoriefektiä. Taustalla on mainitsemani havainto genren teosten samankaltaisuudesta. Arvostan kriitikoita, mutta ajattelin toisaalta, että niitäkin on pakko nälviä, kun kaikkea muutakin nälvitään!
Haastattelu on julkaistu alun perin Nuoren Voiman numerossa 2/2021.
