Ihot ja pellavavaatteet - vuodenaikarunoilija Leena Sainio

Kesä on melkein kukkeimmillaan, mutta polku vie aina kohti hiljaisuutta. Leena Sainio, Nuoren Voiman kesärunoilija, muistuttelee kuolevaisuudesta.

 

 

I

heijastuksessa vika

ponneton polttopiste linsseissä

 

nähtäväksi jää

 

kaikki ennen kirkas

nyt sumea kuin

   rasvalla tahrittu

 

lasiainen ei enää helähdä ja kehota:

   katso!

 

 

II

heinäsirkan hertsit,

   siitä se alkoi,

matka hiljaisuuden tasangoille

 

äänetön tuuli

taivuttaa ruohoja maata kohti:

   pitää nöyrtyä

 

äänetön sade kastelee

koiranputken käytävän,

äänetön ukkonen

käyttää koko voimansa

tyhjiöön huutamiseen

 

ei sitä kuule

   sitä sisämyrskyä

ne tulevat päästä läpi

pistävimmät kysymykset

 

kuulumattomuuden ääni

   on liian voimakas

 

puhukaa vain huulillanne

 

 

 

III

kuin Marsin pinta

   kuu punaista ekseemaa

alkaa rypistyvä iho

enteillä jättöä

 

rautaa, routaa

ruohontuore sileys, entinen silkki

enää haperoa helttaa

 

muistaa jokainen kuollut solu

 

pinta-ala murheellisen suuri

 

silkkaa parodiaa

 

 

 

IV

Cindy tekee mummolle mukavan vaatteen.

 

Hän hulmauttaa auki pellavapakan:

   väri on valittu aurinkoa vasten,

   kuosissa kirmaavat ovaalit ornamentit -

   kangas on uusi kuin ensi lumi ja

   pehmeä kuin

   vuosikymmenten vanuttama vauvan iho.

 

Hän ompelee saumat käsin, lankana

   valkea hius, joka ei näy eikä tunnu.

 

Valmis vaippa on niin kaunis ja

   hieno ja hento, kuin

   suon ylle kohoava unelias utu:

   se suojaa, vaan ei purista

   sen kosteus ja lämpö

   nostavat kalpeille poskille rauhanpunan,

   hiljaisille huulille

   iättömän hymyn.

 

Cindy teki mummolle mukavan vaatteen.

 

 

 

V REQUIEM

Tänä yönä,

tänä tuulisena yönä

soi metsän sekakuoro

vailla johtajaa, vailla yleisöä,

omin latvoin ad libitum.

 

Pajut päästelevät sopraanonaukuja

kissojensa raapimina.

Haapojen altot havisevat, kahisevat

keltaharmaissa kesäpuvuissaan.

Hongat honottavat tenoristemmojaan -

joku huojuu muita ylempänä:

  ”Miserere!”

Kuusten alaoksat murisevat urkupisteitään ja

yrittävät turhaan tavoitella harmoniaa.

Alavireisyys on käsinkosketeltavaa, kakofonia huumaavaa.

 

Tuuli yltyy, kuoro ulvoo ekstaattisesti

tulevaa, tapahtuvaa:

  pajunvitsojen ruoskimana,

  haavat kyljissä,

  honkien hiki liinassa,

  korahtelee metsä viimeisillään

  kuusiristiin naulittuna.

  Se haukkoo ilmaa – sävelet ovat lopussa.

 

Tuulen tyynnyttyä, myrskyn laannuttua

seisovat korkeat laulajat,luonnon pyhimykset ja marttyyrit,

ylväinä ja rauhallisina.

Dona nobis pacem.

 

Hakkuut alkavat aamulla.

 

 

 

 

Leena Sainio (s.1959) on laulupedagogi ja runoilija, joka laulettuaan vuosikymmeniä muiden stroofeja heräsi viimein oman tekstin tuottamiseen. Hän on valmistunut Sibelius-Akatemiasta, mutta on opiskellut myös Tampereen yliopistossa latinaa ja Rooman kirjallisuutta. Pesä Kustannus julkaisi hänen esikoiskokoelmansa Särmää serenadissa toukokuussa 2019. Sainio harrastaa myös lavarunoutta sekä kuvataiteita.