Kun kaikki on sanottu, jäljelle jää please - viikon runoilija on Helga West
Helga West, saamelaiselta nimeltään Biennaš-Jon Jovnna Piera Helga, on Utsjoen Tenojokilaaksossa syntynyt runoilija ja teologi. Hänen pohjoissaamenkielinen esikoisrunoteoksensa Gádden muohttaga vielgadin (suom. Luulin lunta valkoiseksi) julkaistiin Norjassa vuonna 2018.
1. Miksi kirjoitat runoutta?
Kirjoitan, koska olen epäonnistunut. Ilman runoutta minulla olisi vaikeuksia kokea yhteyttä maailman ja muiden ihmisten kanssa. Jollain oudolla tavalla runot ovat tuoneet elämääni ihan puhdasta elämäniloa ja yhteyttä, toivoakin.
2. Mikä voisi olla runouden rooli poikkeusaikoina?
Sama kuin muunakin aikana: muuttaa yhteiskuntia. Saamelaisena olen nähnyt ja kokenut sen itse, kuinka runous muuttaa, vahvistaa ja voimaannuttaa yhteisöjä, luo kokonaisia yhteiskuntia. Tietyllä tavalla runouteen on sisäänrakennettuna kulttuurin alku ja loppu: kun jossain yhteisössä ei enää synny lyriikkaa, sen kieli ja elämä ovat sammuneet. Runous on yhteisön indikaattori, happisaturaatio, oli poikkeusaikaa tai ei. Poikkeustila pitäisi olla tämän maailman perustila, koska ihminen on sen itse aiheuttanut tunkeutuessaan eläinten asuinsijoihin.
3. Mitä ihminen voi tehdä, kun kaikki on suljettu?
Tarkastella omaa pienuuttaan ja kyseenalaistaa tärkeäksi kokemiaan asioita: kuinka tärkeitä ne lopulta ovat? Ihminen on sympaattinen hahmo, ja pandemia on tuonut esiin ihmisyyden kirjon aivan uudella tavalla. Sitä on filosofisesti kiinnostavaa tarkkailla: vääntynyttä ihmiskuvaa, toivoa ja kevytkenkäisyyttä, omaa ja toisten.
* * *
Torkuinko?
Nukahdinko?
8 tuntia sängyssä ja onko mahdollista olla muistamatta, tapahtuiko päivän suurin ihme
nukahdus.
Sinä pistit minuun tämän – entä assimilaatio? Sukupolvet, jotka menettivät kokonaisia öitä.
Puhutaan pakkosulauttamisen ensioireesta, nukahtamisvaikeudesta.
Vaikeudesta kiinnittyä uneen, vaiheisiin 2–4.
Kun kaikki on sanottu, jäljelle jää please.
Edes viisi minuuttia huoneessa 317 tai:
317 minuuttia ja huonetta viisi.
Kun kaikki on sanottu, eläimet ottavat puheenvuoron – jos niitä ei ole hakattu niiden elinaikana.
Kun kaikki on sanottu, ne ääntelevät, jos ei voihki
ahte / oaivvildatgo / muhto / hás / naba jos,
naba jos –
Nyt jalkojani ovat hoitaneet monet ihmiset.
Isäni suoristanut suonenvedot, isoäitini pehmittänyt ryppyisillä käsillänsä.
Joskus minusta tuntuu, että jalkani ovat vääntyneet, vaikka ne ovat suorat, kovat ja kylmät.