Sofia Koistinen
Viikon runoilija Rae

Litkuisuus vie henkimaailmaan - viikon runoilija on Rae Aiemaa

Runot ja novellit
|
Rae Aiemaa
|

 

Rae Aiemaa on helsinkiläinen runoilija ja esiintyjä. Aiemaa vieraili myös Nuoren Voiman ja Helsinki Poetry Connectionin tuottamassa Säkeen yli –podcastissa.

 

1. Miksi kirjoitat runoutta?

Kirjoitan, etten pelkäisi. Kirjoitan, jotta pääni valtaavat kuvat saisivat muodon – lakkaisivat kummittelemasta. Kirjoitan, koska nautin siitä. Kirjoitan löytääkseni. Kirjoitan löytääkseni paikkani maailmassa. Kirjoitan eksyäkseni. Kirjoitan, jotta saisin luvan kirjoittaa.

2. Mikä voisi olla runouden rooli poikkeusaikoina? 

Runous on mitä hienointa eskapismia, heijastuspintaa ja lohtua – oli poikkeusaika tai ei. Toivon, että mahdollisimman moni löytäisi (nyt tilan auetessa) runojen ääreen, hengittämään niiden tahdissa, tutkimusmatkalle.

3. Mitä ihminen voi tehdä, kun kaikki on suljettu?

Me, jotka ollaan turvassa, joilla on pesä, johon linnoittautua. Me, joilla on joutilaisuuden lahja. Me, jotka voimme henkisesti suhteellisen tasaisesti. Keskityn tähän kuvitteelliseen ”me” - lokeroon (ja itseeni), ettei maailmantuska ja empatia vie ylikierroksille.

/ Me voidaan häilyä, tuntea kaikki ylitse tulvivat tunteet. Voidaan tutustutua omaan sisäiseen maailmaan – sen verran mitä sinne uskaltaa kurkistaa – nyt näkyviin nousee ehkä enemmän – se minkä tavallisesti voi piilottaa maailman meteliin.

Luulen ja toivon, että, kun maailma hiljenee, hidastaa – me voidaan löytää omat sopeutumiskyvyn rajat, ja laajentaa niitä . Ehkä voidaan tajuta mitkä asiat ovat jokaiselle meistä ”oikeasti” tärkeitä.

Voidaan haaveilla. Tanssia yksin kotona ja haaveilla. Kävellä ulkona ja haaveilla. Pyöräillä ja haaveilla. Makoilla lattialla, tuijottaa taivasta ja haaveilla. Voidaan leikkiä, mielikuvituksella ja keholla. Ehkä luoda jotain uutta, jos voimavaroista riittää. Voidaan rakastaa ja kannatella, pysähtyä, levätä ja selviytyä.

 

Rae Aiemaan runoja

 

SAMMALMAAN TYTTÖ

 

Nostan hameen vyötärölle ja laskeudun käsipeilietäisyydelle. Jalkojen alla mustikanvarvut kutittavat pohjiani. Tuoksuu lumihuuruille, havumetsälle. Sisältäni pilkahtaa heijastusta. Säikähdän, hame laskeutuu reisivakoon, kangas hivelee karvatupsuja. Poimin kourallisen mustikoita ja maalaan kasvoni. Hidastempoinen maailma kutsuu viereen. Luminen kuusi karisee hiuksiin. Sisälläni on lämmintä.  Hiukkasiani varisee sammalmaahan ja hameen alle kipittää metsän bakteeristoa, iho ottaa vastaan, muuttuu. Sisälläni on poltetta. Mustikka kuivuu kasvoilla, rapistuu hieman, kun kutitan nenää. Väännetään kohdunaukkoa, kuin märkää uimapukua ennen saunomista. Tihkun viiltävää heijastusta. Nilkkoihin asti välkähtelen ja kipu saa sykkyröitymään, repimään sammalta suojaksi. Valoansoja varten keräämäni johdot syttyvät, mustikanvarvut taipuvat, katkeavat, marjat siirtyvät mehuolomuotoon. Pulssini yllyttää heijastusta kasvamaan.

 

***

 

Evankeliumia lausutaan kahdellatoista kielellä. Kipristetään ruusunnuppuisia haavaumia. Silmäripsitoiveet lakkasivat kantamasta, hiljaisuus tyhjensi sammion. Näyssä; Tyynylle laskettu vuodatettu karitsa rimpuilee vain näykkiäkseen. Leikkikaukaloissa helistimet tippuvat. Sairaaloissa tippaletkut katkeavat. Valkoiset verhot ovat paperinohuet. Ikkunoista pauhu ja heinäsirkat. Lauletaan kalvoista, maailmanlopuista ja sotkuista. Kuoron takarivissä tirskutaan peruukeille. Nuppuiset maaliskuun viimeiset kyläilyt. Muistossa; Parsitaan villasukkia suoraan jalkoihin. Kompastutaan omiin kumisaappaisiin. Nyrjähdetään sisältä. Ilosanomaa lauletaan yhdentoista kielen voimin.

 

 

***

 

ITKUSEREMONIA

 

Tanner on peitelty punaisilla matoilla. Tippaletkuista juotettu aamuiset annokset. Valelen mehiläisvahaa, kananmunankeltuaista ja sammakonkutua alastomaan kehooni. Laskeudun portaita, katson suoraan silmiin. Seisahdun keskelle huonetta ja ympärillä olevat muut alkavat ulvoa. Kaikilla on oma taajuutensa. Kuoro on mykistävä, suuni aukeaa ja ulos purskahtaa pumpulia.                              

 

                                                                       K                    A                       T                                           

                              K                  E                  A                    A                         

 

                                                                        Litkuisuus vie henkimaailmaan.

 

Henkeni tiivistyy, nopenee, näen näkyjä napanuorista. Sullon ennustajan keksitalon uuniin, pysäytän aallot, järsin kylkiluusaarnaajat, tukehdutan letteihin.

 

Syljen ja kiihkoilen. Otsaani kokeillaan ja saadaan palovammoja.

 

Nyyhkytykseni voimistuvat. Koko maailman nyyhkytys voimistuu.

 

Neuroosi valtaa; narskuu lunta, ruusunmarjoja ja styroksia. Tuhannet hyönteisraajat silmäkulmasta ohi, ulos karvoistaan, pinta liikehtii, sykkii. Ne lentävät itkuni tahdissa.

                     

                                                                                                  On käsiä nikamat sijoiltaan.                                                                                                                              On suruhuntuja.

                                                                                                  On marraskuun paljaus.

                                                                                                  On kaiuttimista kuuluva nauru.

 

 

***

 

 

Traumat aukeavat. Kirskunan, ulvonnan, viemärin hajun ja pistävän keltaisen synestesia. Katson juhlakaapuisia, revin palan kurkustani maljaan. Nostan maljan huulille, nielaisen. Näen välähdyksen pihapiirin hippaleikin huutelijoista, hetkestä, jolloin sielussani nyrjähti. Suolakiteet poskipäissä, kyynelvaluma hengityksen katkoksissa. Katseestani otetaan kiinni ja empatian aallot sokeuttavat täysin. Silmäni ovat utua, suolaa, tunnetta. Trauma vasaroi. Näen maailman keuhkojen syttyvän. Näen sisäelinverkoston peittyvän asvalttiin.

 

                      Kuiskaan pyynnön: lieventäkää.                       Helistimien              kilke.                      

                      Etsiydymme                       lohtuun.                                                  Kellua                                                              suolaliuoksessa                                   sikiöasennossa, olla kohdunlimaa.

                                                                                        Palauttaa lapsen naurutaajuus.

 

Lohdun siveltimet upotetaan itkusäiliöihin. On vesiväreillä maalattuja pisamia, silmäluomia ja hymykuopan korosteita. On murheellisten klovnien valssaus.

                     

Lauletaan vastamelua.

                                                                                                                  Hyräillään antituutulaulua.

 

                                                                  Trauma jatkaa metelöintiään.

 

Juhlakaapuiset valssaajat                                               ovat alkaneet silittää kehojaan.