Sofia Koistinen
Viikon runoilija Wilma-Emilia

"Lopulta olemme kuitenkin vettä" - Nuoren Voiman viimeinen viikon runoilija on Wilma-Emilia Kuosa

Runot ja novellit
|
Wilma-Emilia Kuosa
|

Kuva: Markus Lehtipuu

Wilma-Emilia Kuosa on koulutukseltaan tanssija ja jazztanssiin erikoistunut pedagogi. Hänen esikoisrunoteoksensa Titaanisydämen anatomia (Basam books) ilmestyi tänä keväänä. Hän on esiintynyt Suomen lisäksi Ranskassa ja Beninissä, Länsi-Afrikassa. Hän keikkailee kansainvälisesti tanssijana, laulajana, runoilijana ja koreografina. Hänen mottonsa on "Fear is a liar".

 

1. Miksi kirjoitat runoutta?

 

Kirjoitan kaikesta siitä mitä ei mielellään sanottaisi ääneen. Runoni ovat vastalause hiljaisuudelle. Haluan riisua tabuilta keinot ja puhua asioista sellaisena kuin ne ovat – rumina, ryövättyinä, sivuutettuina mutta aina rakkauden arvoisina. Käsittelen hetkiä, joihin ei voi mitenkään valmistautua -sellaisella tavalla, jota ei opita koulussa. Minua kiinnostaa analysoida vaiettuja kohtaloita ja miettiä niiden syy-seuraussuhteita. Mitä tapahtuu, kun kaatuu? Mikä on reitti takaisin jaloilleen? Runojen kirjoittaminen on minulle tapa pohtia ja rekisteröidä ympäröivää maailmaa. Toiset tekevät mindmappejä ja minä teen runoja. Minulla on tapana käsikirjoittaa myös tanssiteokseni runon keinoilla. Tanssi ja runo ovat minulle molemmat rytmiä, joka on elämän alkulähde.

 

2. Mikä voisi olla runouden rooli poikkeusaikoina?

 

Toivon, että poikkeusoloissa runot luovat turvallisen ulottuvuuden heikkouden kohtaamiselle ja oman inhimillisyytemme hyväksymiselle. Ylisuorittamiseen kannustava yhteiskuntamme tarvitsee herkkiä pohtijoita, joita runous voi kannatella. Jokainen meistä voi hiljentyä runon ääreen joko kirjoittajana tai lukijana monien muiden mahdollisuuksien loistaessa poissaololollaan. Vaikka maailma on nyt pysähtynyt, meidän mielikuvituksellemme on tilaa enemmän kuin aiemmin ja juuri runo on sille puhdasta ravintoa. Mitä armollisemmin kohtaamme itsemme, sitä enemmän meillä on annettavaa myös ympäristöllemme. Runous tarjoaa tunteillemme turvasataman.

 

3. Mitä ihminen voi tehdä, kun maailma hiljalleen avautuu?

 

Hengittää. Hengittää sisään kaiken koetun ja puhaltaa ulos sen osan siitä mitä ei enää kannata kantaa tulevaan. Juosta niin, että hengitys salpautuu ja olla onnellinen adrenaliinipiikistä. Heittäytyä musiikin vietäväksi ja tanssia sydämensä kyllyydestä siitä ilosta, että elämä jatkuu uudenlaisena seikkailuna. Lopuksi kannattaa huutaa runoja katolta, kunnes hengitys virtaa vapaammin.

 

Wilma-Emilia Kuosan runoja

 

olen poikittain huutava joutsen

lähtöön levitetyt siivet

solmimattomia siimanpäitä

koukkuja murtuvissa kielekkeissä

tukahduttava vesikasvi

köynnösmäinen hiljaisuus

liian painava syy

olla antamatta anteeksi

nainen joka maansa myy

turvallisuudentunteesta

kyltti ilman merkkiä

merkki ilman

 

kuivaksi rohtuneet huulet

yskittävät sanat kurkussa

hukkunut lumpeen lehti

kukittamaton prinsessa

seppeleetön Lucia

nukun puukko patkan alla

palvelee illuusiota turvasta

käytän sitä placeboa

jota ei tässä maailmassa

voi enää ostaa

päivät menee

näinkö luonto kostaa

 

olen vastaamaton viesti

musta on kaikki näppäimet rikki

vatkaamaton kastike

tai voiksi asti vuoltu

se tiliote,

josta menee luottotiedot

naisenkorvike

              

aamulla olen hämilläni

viimeyön unissani

olin tapailemassa muita

etsimässä parempaa kumppania

pelastamassa kuihtuneita kukkasia

niistä maljakoista

mitkä täytin sun kotona

että niinä viikkoina

kun ei nähdä

muistaisit et muakin

pitää pitää elossa

vaihtaa vedet ja antaa ravintolisiä

et jaksan imeä pitkillä varsilla

voimaa vanhoista muistoista

uusia odotellessa

 

***

 

pyöritän vanutan ja vyörytän

sormieni rupista ihoa

eximiasta rullalla

elämän viivat saavuttamattomissa

ryöppään kämmeniä

hieron venytän ja survon

kämmeniäni yhteen

pelosta jäykkänä

jos tekohymyni pettää

pärjään suoritan ja vihlon

läpi tämän puhelun

pahoittelet että heitit puhelimen seinään

edellisellä kerralla

minä en sano siihen mitään

tällä kerralla

hymyilet aika paljon masentuneeksi

olet niin tyytyväinen

kun kaikki huomio keskittyy sinuun

minä haihdun

 

***

 

olen sinun haravasi

puhdistan juuresi roskista

kampaan pinoon kaiken

mitä syljet varreltasi

katkenneiden ajatusten oksat

niitän pois harottamasta

 

harjaan, hion ja kiillotan

pois jokaisen sanan

niin kuin ne olis vaan käpyjä

joilla voi sytytellä takkaa

niin kuin ei niistä jäis jälkiä

kun ne raapii mun korvaa

 

puhdistan sun pihapiirin

järjestän roskat läjiksi

aloitan niin joka päivän

kerään tiputtamasi roskat

 

olet itsepäinen mänty

jota ei saa kaataa

koska se on suojeltu

sitä pitää vaan jaksaa

 

***

 

lopulta olemme kuitenkin vettä

 

janoa toistemme huomiosta

sadepisaroita otsalla

hikeä paidan alla

höyryä talvipakkasilla

happea raihnaisissa keuhkoissa

yskä tupakoinninlopettamisesta

eksyneitä ioneita

suremisen pioneereja

jäätä hirveissä riidoissa

kylmiä tikareita

hermostoissa lorisevia tiedostoja

kun tunteista puuttuu järki

rakkaus tulee ulos vihana

valuu pitkin poskia

ja tulee niellyksi

 

lopulta olemme kuitenkin vettä

pakkautuvia tottelemattomia nesteitä

jotka juoksevat omia aikojaan

eivät ojennu kurista

tai tunnusta hallitusta

harmia harmia harmia

kunnes se on silitelty

tasaiseksi höylätty

niillä teoilla

joita ei opeteta koulussa

 

juodaan vesimaljat

ehkä ne muuttuu vielä viiniksi

virta pisaroina muistoiksi

keritään toistemme taljat

yhdessä ne muuttuu lämpimiksi

tämä muisto talveksi

antaudutaan putouksen kuohuihin

joka huuhtoo meidät eteenpäin

toisten lampien lähteiksi

poreillen upottaa sukelluksiin

kunnes suomut puskee pintaan

eikä jano enää vaivaa

 

***

 

Luita myöten

 

istutan käteni rintalastallesi tunnustellakseni

mitä sen alla pamppailee

erkanevat kylkiluusi kertovat keuhkojen toiminnasta

niihin ainakin virtaa happea

korvani hipaisee solisluutasi yrittäen kuunnella

mitä hengitystä syvemmältä löytyisi

pujotan käteni selkääsi ja laskeudun nikamiasi pitkin lanteille vetäen itseni tiukemmin

valloittamaan koko ihosi

jalkani liukuvat sääriluillesi

kunnes varpaat alkavat jutella

 

ne puhuvat niistä asioista joita en uskalla ottaa esiin puhelimessa kun pelkään ettet jaksa kuunnella kun sulla on niin paljon omiakin ongelmia

 

miten saisin tuon umpinaisen kallosi läpi

että dialogi olisi parempi

kuin tämä listaava monologimies

jonka lähestymistapa on arempi

kuin pitkäaikaisesti tulehtunut haavan puhdistus

kuulosuojainten kanssa ei voi keskustella

eikä sun rinnan alta

kuulu mitään meteliä

ei ääniä

huminaa

pulputusta

taontaa

sykettä

pulssia