Olet minun laajuuteni, minun venynyt eloonjäämiseni - syyskesän runoilijana Anneke Brassinga

Hollantilainen Anneke Brassinga vie tuoreissa runosuomennoksissaan maallisten ilojen puutarhaan, tai ei ihan.

 

I

Mitä hän sanoi

 

 

Kuulettekohan minua vielä, hän kysyi

ja sanoi: ”tulen aina olemaan läsnä”, ikään kuin kuoleman jälkeen

kuolemaa ei enää voisi olla olemassa, ikään kuin

 

hänen jälkeensä meidän elämämme olisi pieni venhe

jonka alla hän ui mukanamme, kirkkaassa päivänvalossa

kuulostaen aaltojen loiskeelta ja öisin suloiselta

 

itsensä hän lauloi nukuksiin kuten merenneito joka meitä

kyyneleistä sokeina houkutteli eteenpäin purjehtimaan;

voi jospa voisimme aina kuulla hänet näin, näkymättömissä.

 

 

 

 

 

II

 

Rakkausruno

 

 

Minä vedän sinut lähelleni jättimäisen elämänehtooni tulipesäkkeeseen

vai oliko se elämänhenkeni? Kiihkeän tuhon joka tapauksessa

 

taivas muuttuu korkeammaksi ja laajemmaksi kuin uuden valon koittaessa,

josta sinä vielä puutut; se kurkottaa kohti sinua liian virkeästi,

itsepintaisesti, luulihattomilla, epäkohteliailla haparoivilla raajoillaan

 

joita et voi pitää loitolla koska sinä et ole olemassa, olet

tämä vanha päivä ja myös tuleva nykyhetki, sinä olet

minun laajuuteni, minun venynyt eloonjäämiseni

 

sisäelinten pitkillä juoksuhaudoilla.

 

Eläimellinen kukka, sydänlihani sydänsiro

avautuu ja sulkeutuu täydellä voimalla, niin, että aika verissään

kaatuu pitkin pikaista lakaisemista tarvitsevaa pimeää suonta.

 

Ihminen on veitsi. Leikkaavilla silmillään, veitsenterävillä kynsillään

kuten aavikkokasvin lehtireunat, ihminen on pesusieni,

iltahämärässä juovan siilin pehmeä vatsa

 

lähteensuulla tai lähdesammaleella

 

”järjen säilyminen on etuoikeus, joka voidaan ottaa pois”.

 

 

 

 

III

 

Maallisten ilojen puutarha, ei ihan

 

 

Pyhien omenapuiden niityllä

jumala asustaa maailmaansa, avioituu sen kanssa.

Olen nähnyt Shekhinah’n esille pantuna:

lasisiruilla koristettu musliinihääpuku, tyhjä kuori,

jumalallinen läsnäolo. Sokeat seinät ympärillä –

hän on itkenyt silmät päästään: itkenyt puuttumista,

rikkoutumista, sitä, mikä luomuksessa on ydintä.

 

Kuivalla aavikolla omenatarha voi olla

pyhä – mutta täällä? Missä meillä on valmispakatut välipalat ja

runsaasti jogurttijuomia alennusmyynnissä ja auttava puhelin

seksuaalisesti hyväksikäytettyjä iäkkäitä jalkapalloilijoita varten?

Oi kukinta niin hauras, kertaluontoinen ja kuitenkin osa

uuvuttavaa iänkaikkista edistystä: kukoistusta, hedelmöitystä,

lakastumista. Jokin, joka on jumalan, mutta itse jumalan karkottamaa

 

luo hänessä jyrkänteen. Sen tähden hän itkee Shekhinah’ta,

nyt jo, vaikka luomistyö on vielä aloitettava

ja kohta, maallisessa paratiisissa esimerkiksi

tuo omenapuu – pyörremyrskyn keskipiste,

jumalanhenki, meidät ulos heittää. Raukkoja olemme

kuolemaan asti. Mutta puutarha jatkaa kukkimista, salainen

paikka meissä, johon eräs jumala kielsi itseltään pääsyn.

 

 

 

Anneke Brassinga on useasti palkittu hollantilainen prosaisti, esseisti, runoilija ja kääntäjä. Runot ovat suomentaneet Lieven Ameel ja Maria Matinmikko. Kiitokset Hollannin kirjallisuussäätiölle (Nederlands letterenfonds) suomennostyön tukemisesta.

Brassinga esiintyy Runokuu-festivaalin tapahtumissa, Poetry Breakfast at Café Veranda 23.8. klo 9-10 ja Poetry Mixtape Suvilahti 25.8. klo 19-23. Ohjelmatiedot osoitteessa runokuu.fi 

Runokuu-festivaalia järjestää Nuoren Voiman Liitto, joka julkaisee myös Nuorta Voimaa.