Täällä, tuolla puolen sinua
Tarja Roinila 27.1. 1964 - 19.5. 2020
I
Istutan ruusuja. Yhden sinulle, koska sinä et ole enää sinä.
En saa nukutuksi kunnolla.
Yritän kirjoittaa sinulle runoa. En pysty.
Yksitoikkoinen rumpu lyö.
Kuka tahtoi vihreäsi, Ei-mikään tahtoi vihreäsi.
Kuka tahtoi vihreäsi, Ei-mikään tahtoi vihreäsi.
Kuolet tiistaina iltapäivällä 19. toukokuuta Helsingissä.
Jäät pyörälläsi kuorma-auton alle. Kehosi murskautuu.
Rusentunut sekunti, tavusohjo kielelläsi
Rusentunut sekunti, tavusohjo kielelläsi
Sinun punaiset hiuksesi, vihreät silmäsi.
Ei-mikään ilmestyi kadun vilinään.
Ei-mikään tuijotti sinua.
Vain silmänräpäys, ja itsettömyys sokaisi sinut.
II
Tuijotan lehtien kuvia Laivalahdenkadulta.
Pelastuslaitos on huuhdellut kadulta solujasi.
Onnettomuusauton alta erottuu valkoinen mytty,
jolla sinut peitettiin uteliaiden katseilta.
Ruumiisi on viety pois.
Kuulen, ettei arkkuasi avattu omaisille.
Sijoiltaan sana turha sammaltaa, sama sana sinuaa
Tolaltaan sana turha sopertaa, sama sana sinuaa
Kuljen Hietaniemen Kuusilehdossa, jonne tuhkasi on ripoteltu
ja kielesi tarkka vaaka ja sanojen kulho ja syntaksin mortteli.
Kuuluu mustarastaan foneettinen puro, en tiedä mistä se kertoo.
Hautajaisissasi tenoritorvi, fagotti ja sello soittavat
kansansävelmää On suuri sun rantas autius.
Arkkusi on veistetty veneen muotoiseksi.
Sinun punaiset hiuksesi, vihreät silmäsi.
Aurinko sokaisee, tuulee navakasti.
Johanna Häiväojan veistämän patsaan jalustassa Kuusilehdossa on psalmin 104 säe:
”Sinä verhoudut valoon.”
Sanat kuvaavat Vanhan testamentin Jumalaa. Jotkut fyysikot arvelevat,
että kaikki voisi hajota viime kädessä fotoneiksi, valon kvanteiksi,
Hietaniemen rannalla tyttö taluttaa sitruunankeltaista pilveä.
III
On elokuu. Pietaryrtti kukkii.
Imperfektin riipus.
Sinä olet yhä kuollut.
Viimeiset sanasi minulle olivat: ”Älä kirjoita minulle.”
Luen sitä toisin, niin kuin et tarkoittanut.
Sormet hokevat änkytystä
Rummuttavat tuhkatempusta
Olla oli ollut, olla oli ollut
Ettei minulla olisi nimeä kutsua sinua?
Olen Västanfjärdissä, edessä kareilee Hangon läntinen selkä.
Katkerien vesien opiaatti.
Vielä hetken, ennen omaa kuolemaani, voin kohdata sinut kielessä.
”Nyt nousevat kumppanukset
kohti korkeita parvekkeita.
He jättävät verivanan.
He jättävät kyynelvanan.
Ja pienet peltiset lyhdyt
värisivät kattojen päällä.
Tuhat kristallirumpua
löi sarastukseen haavoja.”
(Ote Federico García Lorcan runosta Unissakävijäromanssi. Suomennos sinun.)
IV
Pilvi availee purjeitaan
Saaret tempovat graniittiankkurissa
Pihka kihoaa silmiin
Kuka itkupuuta keinuttaa
En näe sinua. Katson:
Metsä sulkee vihreät silmänsä.
Vuosi tulee niin matalalle, että yllät koskea sitä.
Nouset, kävelet alassuin paljain jaloin iltataivasta.
Peukaloiden tyvissä alulat, allien siivet hiuksissa.
V
Kärsimys, pysymättömyys, itsettömyys
Dukkha, anicca, anatta
***
Julkaistu alun perin Murhaballadi-numerossa 5/2020.
Kuva: Elbfoto/Flickr
CC BY 2.0 Some rights reserved
Kuva rajattu (image cropped)
