"Titanic on jo uponnut, mutta Ihmemaassa tapahtuu" - viikon runoilija on Pirjo Kotamäki

 

Olen helsinkiläinen runoilija Pirjo Kotamäki (s. 1965). Minulta on ilmestynyt neljä runokokoelmaa: ensimmäinen, Ilmi, vuonna 2009 Sanasadon kautta, ja viimeisin, Lehtiä kuolleitten kirjaan, vuonna 2018 Mediapinnan kautta.

Voitinpa yhden palkinnonkin vuonna 2010: Kilpailun nimi oli ”Työ, leikki ja luominen”, sen lyriikkasarja. Tänä vuonna 2020, minulta ilmestyy kokoelma runoja Franciscus Assisilaisesta Basam booksin kautta. Kokoelman nimenä on ”Villit linnut olkapäillä”. Tänä vuonna ilmestyy Zoila Forssin toimittama ja kääntämä suomalais-espanjalainen antologia: ”Hologrammi – Holograma”, jossa olen mukana yhtenä runoilijana. Kuulun ”Runosvengi” nimiseen viiden naisen kollektiivin, joka lukee omia runojaan erilaisissa tilaisuuksissa.

 

1. Miksi kirjoitat runoutta?

 

”Runominuuteni” alkoi kirjoituttaa uudestaan lapseni syntymän jälkeen, vuonna 2002. Ja koen, että nyt vasta, 54-vuotiaana kykenen kirjoittamaan vapaasti, niin että pääsen ilmaisemaan runouden kautta yleisempiäkin ihmistuntoja. Varsinkin roolirunouden kautta pääsen sukeltamaan ihmismielen syvyyksiin. Koenkin olevani roolirunoja kirjoittaessani puoliksi runoilija, puoliksi proosakirjailija. ”Lehtiä kuolleitten kirjaan” –runokokoelmassa olivat äänessä Suomen sisällissodan, vuonna 1918 kokeneet tavalliset ihmiset.

Tulevassa ”Villit linnut olkapäillä”-kokoelmassa ääneen pääsee Franciscus Assisilainen. Koen, että Franciscus on runouden arvoinen. Hänen suhteensa ympäröivään luontoon ja olemassaoloon yleensä, hänen köyhyyden ylistyksellään, on nykypäivän tehoteknologian maallistamassa kulttuurissa paljon sanottavaa. Ja hänen elämänsä oli vain niin kiinnostava, että oli vain pakko tarttua runon apuun kuvatessani Franciscusta. Olen kirjoittanut myös Pyhän Birgitan elämänkerran runoina, mutta saa nähdä miten kustantajat siitä kiinnostuvat. Olen kiinnostunut arjen ja pyhän risteyskohdista, kuin myös luonnosta, ilmastonmuutoksesta ja ihmisen osasta yleensä. Nämä runot, jotka ovat tässä esittelyssä, olen irrottanut kokoelmastani ”Ama-zon” (työnimi. Kustantaja puuttuu vielä). Runot käsittelevät luonnon muuttumista eri tavoin.

 

2. Mikä voisi olla runouden rooli poikkeusaikoina?

 

Runous, niin kuin muukin taide, voi avata väyliä näkemiselle. Riippuu vain tulkitsijasta, miten runous vaikuttaa. Poikkeusaikoina  (niin kuin nyt korona-aikaan tapaamme sanoa), useat vertaavat nykyistä tilaamme sota-tilaan. Mielestäni olemme olleet poikkeustilassa jo paljon pidempään; ympäristönmuutos on saanut sen aikaan. Runous voi pysäyttää, runous voi rauhoittaa, tai runous voi saada aikaan kansanliikkeen. Elämä on yksi poikkeustila, yhtään vähättelemättä koronaa; ja runous voi tuoda siihen lohtua, kokemuksen yhteisestä tilasta, ehkä myös kokemuksen pyhästä, selittämättömästä, siihen mihin sanat eivät riitä. Runouden sanat tietysti asia erikseen…

 

3. Mitä ihminen voi tehdä kun kaikki on suljettu?

 

Anne Frankin tavoin, voimme lukea kirjoja ja kirjoittaa, kertoaksemme myös tämän suljetun päivän tarinan eteenpäin. ”Muistatteko silloin korona-aikaan?”, ”muistatteko vuoden 2020?” Olemme yhtä, me ihmiset, tässä kertomuksessa. Olemme siis suljetut tähän yhteiseen narratiiviin pandemian vuoksi. Globaali maapallo on suljettu. Ja avautuu – sitten kun avautuu. Mutta voimme ajatella jo avautumista. Eli ihminen voi ajatella tässä suljetussa tilassa: Sitten kun.

 

 

Kun outoudet nousevat pintaan

 

1.

 

Jaakko heittää kylmän kiven veteen,

kivi jää kellumaan levään,

pelastuminen odottaa:

 

korento kuin helikopteri

paikalle saapuvat avustusjoukot,

viidakon hyönteiset:

Titanic on jo uponnut, mutta

Ihmemaassa tapahtuu (siinä joka on vielä näkyvissä),

 

syvyys uppoaa ja tulee pintaan,

 

CIA etsii syyllistä palaneen tuhkan takaa:

mutta iguaani on jo kuollut.

 

 

2.

 

Purkutuomion saanut rakennus suree männyn juuriaan.

Se tietää alkuperänsä, kun sen ruumis huokaa.

 

Pilvet liikkuvat muovimassan sisällä,

hyttysen parkkiintunut nahka imee verta,

missä vain hirven haju liikkuu:

vasat kuolevat janoon.

 

Pelastusveneet liikkuvat vielä pitkin ja poikin

kuin etsisivät eloonjääneitä:

 

 

Vesi kelluu itsekseen. Hymisee,

lainehtii yli.

 

 

3.

 

Maailmankuvat harhailevat levälauttojen välissä,

ilma turpoaa kun valtioiden rajat liikkuvat edestakaisin

venyvänä kuminuhana:

Nyt: otan vain kuvan maailmasta:

siitä viimeisestä;

(Tänne ei ole tulemista!)

 

Se oli mustavalkoista repeilevää nauhaa, ja

liikahdin kerran:

mutta kuva oli epätarkka eikä hyönteisiä enää näkynyt

 

 

4.

 

Hallitukset vain hajoavat:

katsovat lumoutuneena kuuta joka kellertää punaisessa laaksossa:

kaikki on hyvin:

 

Pilvenpiirtäjät liikkuvat kohti taivasta: siellä on kuuma,

mutta ikkunat ovat auki

(Näethän: pilvet liikahtavat!)

 

Muurahaiset saapuvat hiekasta:

ne kantavat kuivia korsia mukanaan:

ne palavat hampaiden välissä,

jokainen liikkumaton kivi, uupunut kallio:

koti laaksossa, oli kerran koti laaksossa;

Nyt: tuhoutunut.

 

 

5.

 

Linnut tulivat tänään jos olisivat tulleet:

niiden johtaja jäi sähköiseen ilmaan kiinni;

tukiasemiin jotka sähköttivät näkymättömään tulevaisuuteen:

mutta siivet eivät kestäneet.

 

On vain tulenpalava kiire poistua paikalta:

Planeetta jäi palamaan, kytemään kallion alla

öljynsekaista vanhaa kirjoitusta maan kamaralle:

mutta lukutaitoiset: niitä ei enää ollut.

 

Veli Aurinko nousee maihin: katsoo tuhkat läpeensä jos vielä

löytyisi elämää:

Sisar Kuu vastaa valollaan: Minä muistan.