"Yksi kukka vain ja se on kokonainen ikävä" - viikon runoilija on Veera Ojola

Kuva: Eliel Kilkki

 

Veera Ojola (s.1993) on kirjoittamisen sekatyöläinen ja esittävään runouteen keskittyvä taiteilija. Viime vuosina hän on esiintynyt spoken wordia ja musiikkia yhdistävän Veera&Ümit -duon muodossa. Yleisradio julkaisi yhtyeen spoken word -videoteoksen Hiljaisuus on Teko syyskuussa 2019. Veera julkaisee myös rap-musiikkia Marfa-nimen alla. Tällä hetkellä hän kirjoittaa uutta lyriikkaa, sekä työskentelee seuraavan runovideokokonaisuuden parissa.

 

1. Miksi kirjoitat runoutta?

Runous on yksi mun tavoista elää ja ajatella. Rakastan löpinää, mietiskelyä ja tallentamista. Runous aina palaa mun luokse, vaikka oon yrittänyt välillä jättääkin sen. Se on sellainen ystävä, joka on antanut mulle niin paljon, etten osaa olla ilman sitä.

2. Mikä voisi olla runouden rooli poikkeusaikoina?

Runous voi olla ase tai se voi olla syli. Se on keino reflektoida ympärillä tapahtuvaa, tapa vaikuttaa ja olla yhteydessä. Kuten aina, runouden kautta voi tavoittaa jotain sellaista tästäkin ajasta, mitä muilla keinoilla ei voi.

3. Mitä ihminen voi tehdä kun kaikki vähitellen aukeaa?

Halata ja hymyillä, nauttia kaikesta mitä on. Tuoda todeksi konkreettiseen elämään kaiken sen, mitä on viime viikkojen aikana virtuaalimaailmassa julistettu ja luvattu. Eli jatkaa monilta osin niin kuin nyt poikkeusajassa on eletty, esim. lopettamalla lentämisen ja shoppailemisen. Ja vastavuoroisesti tuoda muutosta maailmaan pyrkimällä aktiivisemmin feministiseen ja antirasistiseen toimintaan teoissaan ja ajatuksissaan.

 

Veera Ojolan runoja

 

Sankaritar

 

Sankaritar pienessä pussissaan hengittelee

ja näkee maailman harsojen läpi.

 

Pitkään aikaan en ole maistanut muuta kuin veren,

mädän kalan

suussani, liman.

 

Minä olen läpikuljettava. Minä olen tavoitettava.

Olen niin konkreettinen ja pideltävissä.

 

Kaikki värisee, myös kuollut, on jatkuvassa liikkeessä.

Kukat pitävät värinsä enkä voi lakata laukkaamasta

pinnalta toiselle, paiskautumasta seinästä seinään.

 

Maailma näe minut!

 

Mutta maailma pysyy hiljaa.

 

Sellaista joka ei vastaa on pakko epäillä

onko olemassakaan.

 

***

 

Löysin kukan

 

Shōnagon,

löysin kukan niin lähellä elävää

että voi sanoa olevansa kuollut.

 

Viaton ja painava,

jotain enemmän vain koska minä päätin niin.

Koska en kestä unohtaa ja koska päiväkirjat,

ne ovat tarkoitettu kaikkien luettavaksi.

 

Amuletit, tavalliset kukat ja kivet

tuntuvat olevan ainoita asioita,

jotka merkitsevät

silloin kun kaikki on lopussa.

 

Yksi kukka vain ja se on kokonainen ikävä.

Yksi kukka vain ja se saa minut turvonneeksi ja herkille,

kokonainen elämä.

 

***

 

Siitä mistä lähdit

 

Aamu ja muurahaiset

ovat nousseet lentoon,

hukkuneet altaaseen.

Haluan uida niiden keskellä.

 

Sada, niin kuin keskiviikkona.

Pyri piennarta pitkin,

kuivu maahan ja maan mukana

toisiaan hylkiviksi päiviksi, päivien päähän.

 

Äläkä luota turkoosiin, se aina pettää.

Ottaa kädestä, ostaa.

Turhat tavarat marketista:

muskotti, kultakorut, palasaippua, puukko

 

survottu palleasta, uskottu sinä

ja raajani altaassa, nielen muurahaisia,

siivekkäät keuhkot, ne tyhjenevät.

 

Ja juostessaan ilma laulaa kuten silitys,

jota ei koskaan tullut.

Reiän liepeiksi riekaleet,

jään niistä kiinni ovenkahvoihin.

 

Sellainen on lepatus, sellainen on loppu.

Reunat, sotku. Kun turkoosi, se kuivuu

pois tästä tulehtuneesta kehosta, turkoosi,

se juuttuu. Pois tästä tulehtuneesta kehosta!

 

Sellainen on lepatus, sellainen on loppu.

Reunat, sotku, vedet, kohtu, nimet, lohtu.

Tyhjien kylkien kaarteet, kehto

 

sinulle.

 

***

 

Monologi

 

Monologi käynnistää monologin. Vesiputouksen lailla, enkä voi estää sitä. Puhe virtaa ja tulvii yli aivojeni ja veren. Mononi, omani, niin rakas ja minä, aina yksinäinen, onko ainut mahdollinen vastine nämä väreet? Jotka eivät todella halua puhua yksin, mutta puhuvat, sillä vaikka kukaan ei vastaa, on parempi puhua kuin olla hiljaa. On parempi puhua, odottaa, unohtua, kuolla. Kunnes joku löytää. Puhe, kuinka se aina tursahtaa keskelle valkoista liinaa, uudelle kymmenelle. Puhe, suunnaton meduusa, putoaa taivaasta keskelle katettua pöytää, hopeiden keskelle. Ja kun se siitä nostetaan, jää vain märkä läntti. Ja se kuka sen nostaa, ei vielä aavista. Ja se kuka sen nostaa on utelias, eikä siksi huomaa sekamelskaa vaan ainoastaan, että pitelee käsissään jotakin, joka näyttää aivan samalta kuin märkä läntti hänen omassa kammiossaan. Sinäkö, on pakko kysyä, kuulet minua nyt? Minä pidän torsoasi kyynärän päässä omastani ja vaikka poltat ihoa, valut rystysten välistä luuttomana pois, ei ole enää epäilystäkään,

 

ettenkö olisi pidellyt sinua.

 

Ja ettetkö sinä olisi polttanut minua.