Aikamme estetiikka: kapitalistinen realismi
Kun haluamme taiteen ottavan kantaa tai tuottavan hyvinvointia, saamme laiskoja ja yhdentekeviä teoksia, joiden sisällön tiedämme jo etukäteen. Mitä vaikkapa Ai Weiwei halusi sanoa, kun makasi syyrialaispoikana rannalla? Tiedät kyllä.
Nykyään jokaisella artefaktilla ja ilmiöllä tulee olla tarina. Etenkin taideteoksella. Teoksen tarinaa pyydetään myös apurahahakemuksissa, joissa taiteilijan tulee arvioida taiteensa vaikuttavuutta. Jostain syystä hakemuksen täyttämistä ei hahmoteta myyntitapahtumana, mutta sitä se on.
Tarinan juuret ovat brändissä, jonka rakentamisesta alettiin puhua 1990-luvulla. Brändinluominen oli kuitenkin vielä viatonta. 20 vuodessa olemme siirtyneet brändinluomisen alkeista kaupallisen taiteen ytimeen.
Kaupallisen taiteen ominaispiirre on myyvän tarinan lisäksi ajatus siitä, että taide vastaa kysyntään. Kun taiteen sisältö ja sen vaikutukset on lausuttava ääneen, se johtaa deskriptiivisen taiteeseen. Teosta ei enää arvioida sen perusteella, mitä se ilmaisee ja onnistuuko se siinä, vaan teos käy alisteiseksi kontekstilleen. Tällainen taide jättää syrjään ne, jotka haluavat keskittyä teokseen tarinan eli myyntipuheen sijasta.
Käytännössä taiteen vaikuttavuuden perusteleminen ja myyminen ohjaa siihen, että taiteilija valitsee jonkin tunnistettavan aiheen, jolla on julkisuudessa huomioarvoa. Tällöin hän voi sanoa ottavansa kantaa. Kuvataiteen lisäksi vaatimukseen taiteen kantaaottavuudesta törmää myös kirjallisuus-, teatteri- ja tanssikeskusteluissa. Taustalla on ajatus oikeanlaisesta kantaaottavuudesta: Hyvän puolesta pahaa vastaan. Sisällöksi riittää viittaus ajankohtaiseen konfliktiin tai muuhun uutisaiheeseen.
Tällaisen taiteen perusteleminen eli brändääminen on vaivattominta, ja siitä on tullut 2010-lukua leimaava estetiikka. Se tekee taiteesta itsestäänselvyyksiä kilpaa kiljuvien teosten kuoron, joka häviää uutisoinnissa medialle ja syiden etsimisessä tutkijoille.
***
Helmikuussa 2016 Indian Today -lehti julkaisi kuvan Ai Weiweistä makaamassa hukkuneena syyrialaispikkupoikana (Aylan Kurdi) rannalla. Yllättäen toimittajat Guardianista CNN:nään pitivät tekoa oivaltavana. Toki sitä myös kritisoitiin: miksi vauras taiteilija päätyy tekemään bisnestä pakolaislapsen kohtalolla?
Samankaltaisia aiheita nähtiin myös Suomessa: Pekka Jylhä teki Aylan Kurdista 3D-tulosteen ja pani sen esille galleriaan. Hän onnistui ärsyttämään monia. Timo Wright puolestaan kasasi Anhavan galleriatilaan Lesboksen saarelta tilaamiaan pelastusliivejä ja teki niistä teoksen nimeltä Kharon. Parasta aikaa Habitare-messuilla on Anssi Pulkkisen kymmenillä tuhansilla euroilla Suomeen tuodut syyrialaisrauniot.
Chileläissyntyinen Alfredo Jaar kävi muutama vuosi sitten Kiasmassa näyttelyssään “Kun Runous ei riitä” opettamassa, että hän ajatteli Ruandan sisällissotaa, kun kukaan muu ei sitä ajatellut. Jani Leinonen toi näyttelyynsä romanikerjäläisen ja oli lisäksi kirjoittanut hyvästä ja pahasta lukuisia iskulauseita kuten “One day the poor will have nothing left to eat but the rich”. Myös Riiko Sakkinen osaa kirjoittaa. Hän on kirjoittanut esimerkiksi viittauksia siihen, että maailmassa on sotia ja epäreiluuksia. Sakkisen muropaketissa lukee ”White Supremacy”.
Yhteistä näille kaikille taiteilijoille on, että teokset ilmentävät tekijänsä oikeamielisyyttä. Taideteoksen ”taiteesta” tulee siten uutisten estetisoimista ja maailmankauheudesta osa estetiikkaa. Taiteilija noteeraa tapahtuman, joka jo valmiiksi symboloi epäkohtaa, ja koristelee sen. Mainituista teoksista ei tullut kiinnostavia yhteiskunnallisia puheenaiheita eivätkä ihmisten mielipiteet maailmasta muuttuneet niiden kautta. Taide vain nielaisi uutisotsikot itseensä.
Intersektionaalinen feminismi, posthumanismi, muissa Pohjoismaissa levinnyt Kulturmannen-kritik sekä gender ja queer theory ovat kaikki tahoillaan vieneet keskustelua herooisen setätaiteilijuuden tiedostamiseen ja toiveeseen tilan antamisesta myös toisenlaisille äänille. Siitä huolimatta asetelma, jossa puhutaan toisten äänellä tai heidän puolestaan, on vain vahvistunut.
Uhkaavalta tuntuva maailmanpolitiikka aiheuttaa tietysti tilanteita, joissa taiteilija (tai kuraattori) kokee, ettei voi olla hiljaa tai ottamatta kantaa. Taidetta eivät siksi ole välineellistämässä ainoastaan yhteiskunnalliset instanssit vaan sitä tapahtuu myös taidekentän sisällä.
On myös loistavaa taidetta, joka ottaa kantaa ja jonka sisältöä voidaan pitkälti purkaa lauseiksi. Vaatimus ajankohtaisuudesta ja poliittisuudesta tuottaa kuitenkin näennäispoliittista taidetta. Se vie tilan taiteen vapaudelta käsitellä ja valita aiheita itsenäisesti. Meille on syntynyt kapitalistinen versio sosialistisesta realismista.
***
Jos taide ei onnistu muistuttamaan uutisista, se voi tuottaa hyvinvointia. Julkisessa keskustelussa sellainen taide voittaa taiteen, joka on vain taidetta.
Päätelmä taiteen kahdesta tehtävästä on muodostunut samankaltaisesti: Jos taiteen on joidenkin tutkimusten mukaan katsottu tuottavan hyvinvointia, taiteen tehtäväksi on muodostunut hyvinvoinnin tuottaminen. Jos taide on todistanut voivansa ilmaista epäkohtia ja tarttua yhteiskunnallisiin kysymyksiin, siitä tuleekin yhtäkkiä sen tarkoitus.
Kulttuurin harrastamisen positiiviset puolet, kuten sen mielenterveydelle suotuisat vaikutukset, ovat kiistattomia. Sinällään viattoman oloinen hyvinvointipuhe esimerkiksi syrjäytymistä vastaan muuttuukin ongelmalliseksi vasta, kun se nivotaan taiteen rahoitus- tai tukiperusteluihin. Kun taiteen tekemisen perusteeksi hyväksytään sen terveysvaikutus, luovutaan taiteen itseisarvosta rahoitusperusteena. Taiteesta tulee väline jollekin muulle.
Taiteen vapauden turvaaminen on kirjattu Suomen perustuslakiin. Siitä huolimatta tätä vapautta uhataan jatkuvasti ja systemaattisesti. Taiteen itseisarvo ei ensisijaisesti tarkoita, että taide on arvo ylitse muun, vaan arvo sinällään. Kun taiteelle annetaan instrumentaalisia arvoja, se halutaan päämäärien veturiksi.
Ajankohtainen kantaaottava kapitalistisen realismin mestariteos, joka ehkäisee syrjäytymistä ja parantaa sairaat, on jo ennen syntymistään tuomittu epäonnistumaan.
Taiteellisen työn paradoksi on, että mitä hyvää ja kaunista se synnyttääkin, se on kyvytön noudattamaan minkäänlaisia ohjeita. Mitä enemmän taidetta ohjataan, sitä huonompia teoksia se synnyttää. Sote-taide ei loihdi sen kauniimpia kukkia kuin perussuomalaisten postmodernia tekotaidetta vastustava taidepolitiikka. Mitä tahansa rajoitteita taiteelle annetaan, ne vähentävät ja tyrehdyttävät, eivät lisää tai lannoita.
***
Hyvinvointitaide ja deskriptiivinen osoitteleva taide eivät tietenkään ole ainoat ilmiöt taiteen kentällä, vaan voimme edelleen nähdä hyvin monin eri asentein ja välinein toteutettua taidetta Suomessa. On silti hämmästyttävää, kuinka kritiikittömästi banaalia, katsojaa aliarvioivaa tai opettavaa taidetta tarkastellaan. Samalla kyky puhua taiteesta katoaa. Jos visuaalisen teoksen voisi selittää sanoin, sitä ei tarvittaisi. Silti myös sitä, mitä ei ole kirjoitettu teokseen valmiiksi lauseiksi, voidaan tarkastella verbaalisesti. Se toki vaatii hieman kiinnostusta.
Medialla on ilmiössä vahva rooli: kulttuuritarjonnasta nostetaan esiin kaikki, mikä sopii lööppimäisesti lehteen, ja muut kulttuurin ilmiöt häviävät. Samanaikaisesti taiteen autonomia pikkuhiljaa murenee, ja se, miten taiteesta puhumme, määrittää sitä, miten sen koemme.
Hanna Kuusela kirjoitti Fifiin (2.5.2014) osuvasti aiemmin mainitusta Alfredo Jaarin näyttelystä. Kuusela huomauttaa Jaarin loputtomista teostensa selityksistä, että hän “päätyy - - tekemään sen, mistä hän muita kritisoi: ajattelemaan meidän puolestamme”. Kuusela jatkaa, että Franco Berardin mukaan meiltä on automaation, teknologian ja finanssikapitalismin myötä katoamassa herkkyys ymmärtää sitä, mitä ei sanoin tai digitaalisin merkein voi kuvata. Wolfgang Welsch on kutsunut samaa ilmiötä keveyden kulttuuriksi. Digitaalinen todellisuus on hänen mukaansa synnyttänyt maailman, josta puuttuvat syvät kokemukset. Digitaalisessa kulttuurissa esteettisillä kokemuksilla ei ole painovoimaa, konkreettisesti ja kuvaannollisesti.
Kyse on lopulta populismista. On kaikille helpompaa, jos taiteen voi sanoa käsittelevän ja tarkoittavan jotain selkeää. On tietysti myös loistoteoksia, joista jossain määrin voikin näin puhua. Se mitä taide ajastaan todella kertoo, näyttäytyy silti usein vasta jälkeenpäin. Kapitalistisen realismin keskeinen ongelma on, että se pyrkii hallitsemaan oman vastaanottonsa perustelemalla itsensä. Siten se onnistuu lähinnä trivialisoimaan merkityksensä.
On hyvin vähän taiteilijoita, jotka eivät tiedä mitä maailmassa tapahtuu. On tietoinen valinta tehdä taidetta viittaamatta mihinkään Syyriassa. Monet eivät halua nostaa itseään toisten kärsimyksellä. On käytännössä mahdotonta löytää Isistä kannattavia taiteilijoita tai taiteilijoita, jotka näkisivät länsimaiden roolin kriisitilanteisiin johtaneissa syissä ongelmattomana. Samoin ajattelevia ihmisiä ei tarvitse herättää näillä asioilla.
On kliseisen 60-lukulaista ajatella, että taide, joka ei ilmennä suoraa kantaaottavuutta, on passiivisista pahuuden hyväksymistä tai kauneuden tavoittelua vailla sisältöä. Taustalla kummittelevat yhä jälkijättöiset dikotomiat taiteesta: taide edustaa joko ideaa ja älyä tai estetiikkaa ja muotoa. Jaottelu on absurdi, koska yleensähän esteettiset ratkaisut ovat elimellinen osa sitä, miten ideat ja ajatukset saavat muotonsa.
Taidehistoria on täynnä ajankohtaisia kantaaottavia teoksia, vaikka se ei olisi ollut niiden lähtökohtainen pyrkimys. Yhteiskunnallisesti merkittävä sisältö mahdollistuu vain taiteen itseisarvon kunnioittamisen kautta. Ulkopuolelta annettu poliittisuuden vaatimus tuottaa virallista taidetta (l’art officiel), näennäistä sisältöä.
Tällainen tekopyhä taide tuo mieleen viktoriaanisella ajalla nousseet kysymykset hyväntekeväisyydestä. 1800-luvulla alettiin kritisoida toisen alentamista almuilla ja todettiin, ettei itsensä nostaminen toisen kustannuksella ole tyylikästä. Syntyi ajatus anonyymistä hyväntekijästä. 2000-luvulla taidekentälle on noussut erikoinen ilmiö, joka muistuttaa 1800-luvun almunantajien tekopyhyyttä.
***
Kun tuottajavaltaa nauttivat tahot järjestävät teemoitettuja näyttelyitä, kilpailuja tai apurahahakuja, he osallistuvat yleensä myös taiteen (sisällön)tuottamiseen, tuotteistamiseen ja välineellistämiseen. Tätä tehdään myös välinelähtöisesti niin, että ensisijainen ajatus on vaikkapa ”digitaalisuus on nykyaikaa” (emmehän kukaan halua nykytaiteen piirissä olla vanhanaikaisia). Toissijainen kysymys on, onko teos hyvä, miten ja mitä se ilmaisee.
Ei typeryksen lause kultivoidu kirjoituskoneelta tietokoneelle siirryttäessä. Olisi toki ihanaa, jos nykyisyys olisi näin helposti haavittavissa.
Ajankohtaisuus tai radikaalius juuri taiteessa voi ilmetä melkeinpä salaa, ei irti revittävänä lauseena. Se voi ilmetä myös “väärin”, vastoin sovittuja sääntöjä.
On turhauttavaa nähdä ja tehdä taidetta, josta tiedämme etukäteen, mitä se on. Tällöin sisältö vahvistaa normatiivista näkemystä sovituin esteettisin elein. Itsensä haliminen ja omasta hyvyydestä liikuttuminen onkin ollut jo pitkään tapana Suomessa, jossa kaikki on hyvin.
Anna Tuori on kuvataiteilija, joka toimii lisäksi useissa taiteen opetus- luottamus- ja asiantuntijatehtävissä. Aleksis Salusjärvi on kriitikko ja toimittaja, joka jakaa kirjallisuuden apurahoja.
