Pölyn ylistys

 

 

Aamua jolloin meitä ei ole

seuraa aamu

 

Aamua

aamu

 

– Sirpa Kyyrönen

 

I

 

Ajatus Ateneumiin, Louvreen tai National Galleryyn menemisestä on ihana: astua koristeelliseen, vanhaan rakennukseen, jonka hämärissä huoneissa on hiljaisia taideaarteita, jotka koskettavat sielua salaperäisellä tavalla. Taidehistoriallisissa museoissa vieraillaan, jotta nähtäisiin historiaan ja historian yli, ihmisyyden ytimeen, todellisuuteen ja siihen, mikä on todellisuudelta kätkössä.

Näin ajattelen, ja käyn sisään.

Kierrettyäni läpi muutaman eurooppalaisen kansallisgallerian olen kuitenkin joutunut toteamaan, että ajatuksen ylevyys on vain ajatuksen ylevyyttä. Kaikki kansalliset taidemuseot ovat samanlaisia: Niissä on samat taivaaseenastumiset, asetelmat, pointillismit ja mykkyräiset pronssiveistokset. Samat kalseiden käytävien seiniä peittävät tunkkaiset maalaukset, joiden veteläkasvoiset Tärkeät Miehet osoittelevat toisiaan reumaattisilla sormillaan.

On niissä myös samat reisitaskusortseihin pukeutuneet turistit, jotka etenevät karjan tavoin salista toiseen ja istuvat säkkimäisinä tyhjine katseineen museon selkänojattomilla penkeillä. He kärsivät todennäköisesti tilasta, jota kutsutaan nimityksellä museum fatigue, museoväsymys. Sillä tarkoitetaan museovierailijan mielenkiinnon laskua ja voipuneisuutta, jotka joidenkin tutkimusten mukaan iskevät jo puolen tunnin kuluttua kierroksen aloittamisesta.

Museofatiikin vallassa oleva ihminen ajattelee kahvilan vitriinissä odottavaa kakkua, kruisailee loput näyttelyistä vauhdilla läpi, jättää paljon välistä eikä keskity mihinkään.

Puoli tuntia. Ehtiiköhän siinä ajassa kahlata Louvressa edes antiikin Kreikasta Roomaan?

En ehkä yrittäisikään enää. Sairastan nykyään niin pahanlaatuista museofatiikkia, että se saattaa iskeä jo museon ovella. Olen etukäteen pitkästynyt, selkäkipuinen ja kakunnälkäinen, olivat edessä Pariisin, Helsingin tai Lontoon taideaarteet.

Kansallisgalleriat ovat, ihanuudestaan huolimatta, ikävystyttäviä paikkoja. Vaikka missään ei ole pölyä, kaikki tuntuu pölyiseltä. Tylsyyden historia roikkuu jokaisen huoneen yllä kuin matalapaine ja saa jalat painumaan lattiaan raskaina, aivan kuin olisi juuri noussut uima-altaasta.

Raahustan kelmeästä huoneesta toiseen, ohitan teokset, jotka eivät jää mieleeni, vaikka jäisin katsomaan pitkään. Louvresta muistan yhden ainoan työn, Théodore Géricault’n Medusan lautan (1819), varmaankin suuren kokonsa ja synkkyytensä vuoksi, tai sen vuoksi, mitä maalauksen vieressä olevassa kyltissä kerrottiin: kömpelöllä pelastuslautalla seilanneet, Méduse-fregatin kapteenin hylkäämät haaksirikkoiset söivät epätoivoissaan nälkään kuolleiden matkatovereidensa ruumiita.

Tällaiset kouraisevat ajatukset ovat taidehistoriaa esittelevissä museossa harvinaisia. Harvinaisia ovat myös varsinaiset taide-elämykset, vaikka totta kai eteen osuu joskus joku Ruysch, Schjerfbeck, Rippl-Rónai tai Delvaux, jonka käsialassa taiteen ylikansalliset muotivirtaukset ilmenevät yllättävällä, mieltä liikauttavalla tavalla. Enimmäkseen on kuitenkin vain ankeita maalauksia suttuisista maisemista, nahistuneista retikoista ja Tärkeiden Miesten kalvakoista vaimoista.

Totuus on, että iso osa kansallisgallerioiden aarteista on taiteellisesti yhdentekeviä teoksia yhdentekevistä aiheista, ja usein ne ovat vieläpä huonosti tehtyjä. Monet ovat olemassa siksi, että tekijän on pitänyt saada rahaa ruokaan, vuokranmaksuun ja vaatteisiin. Kuvanveistäjällä on ehkä ollut mielessään jokin muoto, suunta, tuntuma, joka ilmaisisi hänen hämmennystään elämän edessä, mutta koska jotain kreivinpäätä hakkaa sarjatyönä, hän on päätynyt tekemään koristeita mesenaattien olohuoneisiin.

Museoiden tehtävä on kerätä ja säilyttää tällaistakin taidetta, sillä ihmiskunnan historia on myös työn ja keskinkertaisuuden historiaa. Ne kertovat meistä oikeastaan enemmän kuin mestariteokset. Oikein kehnot maalaukset ovat sitä paitsi hauskoja. Viihdytän itseäni keksimällä niiden anatomisesti vänkyräisille ihmisille typeriä repliikkejä Ugly Renaissance Babies -blogin hengessä – ja häpeän omaa barbaarisuuttani.

Haljuja kokoelmia esitteleviä museoita kauheampia ovat kuitenkin ne, joihin on kerätty jotain, toisin sanoen kaikkea, mitä etruskit keksivät askarrella.

Pahaa-aavistamaton ihminen kuvittelee vielä selviävänsä venäläisestä suprematismista ja 1600-luvun belgialaisen maalaustaiteen osastosta, jopa edessä häämöttävästä renessanssilimbosta – toinen toistaan seuraavista jättimäisistä maalauksista, joiden tekijät ovat pakkomielteisesti keskittyneet vaatteiden poimuihin, ikään kuin uskottavasti maalatut laskokset avaisivat portin taivaaseen jokaiselle jäykälle hahmolle, joka pää kenossa katselee John C. Reillyn näköisiä pulskia Jeesus-vauvoja tai niiden vieressä väijyviä ärsyttäviä kerubeja.

Mutta kun tämän kaiken on viimein selättänyt, nurkan takana odottavatkin vielä loppumattomat lasikaapit täynnä muinaisen sivistyskansan koruja, kolikoita, vateja, ruukkuja ja ruukunsirpaleita.

Jos olisin yhtään taipuvainen uskomaan salaliittoteorioihin, epäilisin, että etruskit lymyävät yhä joukossamme aikeenaan väsyttää meidät hengiltä kapistuksillaan, jotka ovat toki vanhoja ja hienoja ja ihmeellisiä, mutta joita on niin kuolettavan paljon, että ne alkavat tosiaankin näyttää vain kapistuksilta.

 

II

 

Uskon, etten ole ainoa, joka kärsii taidehistoriallisia kokoelmia esittävien museoiden metaforisesta pölyisyydestä. Silti kansallisgalleria on työlistallamme, kun matkustamme eurooppalaiseen pääkaupunkiin, sillä aiemmista pettymyksistä huolimatta meissä kytee toive pysäyttävästä ja ikimuistoisesta taidekokemuksesta, stendhaloitumisesta.

Stendhalin syndrooma on epävirallinen diagnoosi psykosomaattiselle oireyhtymälle – sekavuudelle, huimaukselle ja sydämentykytyksille – joista potilas kärsii nautittuaan yliannostuksen kaunista kuvataidetta. Salonkikelpoinen vaiva on saanut nimensä sen oireita kuvanneelta ranskalaiskirjailija Marie-Henri Beylelta (1783–1842), joka käytti nimeä Stendhal pseudonyyminään. Stendhal-potilaita on tavattu erityisesti Firenzessä, jossa käyneet varmasti erityisen hyvin ymmärtävät, mitä yliannostus kuvataidetta voi tarkoittaa.

Olen kerran kokenut Stendhal-oireita, en kuitenkaan Firenzen-matkoillani, vaan Fundació Joan Miró -museossa, vehreällä Montjuïc-kukkulalla Barcelonassa. Siellä oli Sentiment, emoció i gest -näyttely (Tunne, emootio, ele), joka esitteli Mirón tuotantoa vuosilta 1956–1983.

Näyttelyssä minulle tapahtui jotain, mitä on vaikeaa selittää. Jossain vaiheessa vierailuani ymmärsin, tai ainakin koin ymmärtäväni, taiteilijan omintakeisen tavan katsoa maailmaa. Tajusin, että on mahdollista tiivistää koko maailmankaikkeus ja kaikki inhimilliset kokemukset muutamiin yksinkertaisiin symboleihin: naiseen, lintuun, tähteen, aurinkoon…

Sama tapahtui myös toisinpäin: Mirón surrealistinen symboliikka avasi minulle ihmeenomaisen mahdollisuuden päästä hetkeksi tarkastelemaan koko maailmankaikkeutta ja kaikkia inhimillisiä kokemuksia yhtä aikaa.

Kyse ei varsinaisesti ole asioiden ”tiivistämisestä”, mutten keksi parempaakaan sanaa kuvaamaan Mirón kykyä tavoittaa suuria asioita niin yksinkertaisilla muodoilla ja väreillä. Hänen maalauksensa yhdessä mustassa kaaressa voi nähdä jonkun ihmisen ainutlaatuisen elämäntarinan, ja sen päättymisen.

Etenin teoksesta toiseen itkien ja sydän värjyen.

”Patsaasta irtileikatun ja kadonneen pään paino tuntuu omissa hartioissamme asti”, kirjoittaa runoilija Erkka Filander. Tällaisten kokemusten vuoksi menemme museoon, etsiäksemme ”sitä rakoa, / josta käsin kauneuden meihin antama tauko voisi veistää”.

Kansallisgallerioiden runsaudenpulassa se on vaikeaa. Stendhalille nimenomaan teosten paljous tuotti esteettisen hurmoksen, mutta minusta se tuntuu samalta kuin etsisi asiakirjaa ilman viitenumeroa arkistossa, jossa on hyllykilometreittäin painavia kansioita. Pelkästään museoesineiden määrä aiheuttaa, kuten Lonely Planetin blogissa todetaan, ”kutinaa, klaustrofobiaa ja kiihkeän himon katsoa jotain hetkellistä, merkityksetöntä skeidaa”.

Museoalan työntekijät pähkäilevät tietenkin jatkuvasti, miten saada yleisö jaksamaan ja pysymään virkeänä. Pitäisikö olla jotain interaktiivista, enemmän istuimia, kahvila jossain näyttelytilojen varrella?

Parasta olisi, jos museoissa pidettäisiin esillä vain yhtä teosta kerrallaan. Sen äärellä voisi sitten kontemploida kaikessa rauhassa, kuten ukot Thomas Bernhardin Vanhoissa mestareissa (1985), tekemässä tiliä elämästään ja maailman menosta.

Yhteen teokseen keskittyminenkään ei tosin takaa haltioitumista. Ben Lerner kertoo romaanissaan Leaving the Atocha Station (2011) Adam Gordonista, Madridissa vetelehtivästä amerikkalaisesta, joka viettää aamunsa Espanjan kansallisgalleriassa, Museo Nacional del Pradossa. Siellä hän seisoo katsomassa aina samaa maalausta, lähinnä tottumuksen vuoksi, ja selvittelemässä kofeiinin ja hasiksen pehmentämää päätään.

Yhtenä aamuna Rogier van der Weydenin Kristuksen ristiltäottoa esittävän teoksen edessä on joku vieras mies, joka purskahtaa itkuun ”syvällisen taide-elämyksen” vallassa, tai niin Adam ainakin otaksuu. Hän on kateellinen, koska ei ole itse koskaan kokenut mitään sellaista.

Arvelen, että useimpien on helpompi samastua tuntemattoman itkeskelijän sijaan Adamiin, jolla on syvällisen taide-elämyksen sijaan ainoastaan ”syvällisiä kokemuksia syvällisyyden poissaolosta”.

 

III

 

Samaisella reissulla, jolla koin Joan Miró-ilmestykseni, Barcelonan olivat miehittäneet englantilaiset jalkapallohuligaanit. Paikasta toiseen siirtyminen oli vaikeaa etenkin iltaisin, sillä joka aukiolla oli lauma möliseviä idiootteja potkiskelemassa täysiä oluttölkkejä ja tönimässä toisiaan jonkin tylsämielisen veljeydentunnon hengessä.

Kotiin lähdön aamuna matkalla lentokentälle istuin kahta tällaista krapulaista munapäätä vastapäätä. Bussi ajoi upean palatsin ohi. Toinen munapäistä havahtui, näki palatsin, ja hetken aikaa näytti siltä kuin valo olisi syttynyt hänen aivoissaan – kuin hän olisi oivaltanut, että Espanjaanhan voisi joskus matkustaa tekemään muutakin kuin perseilemään. On historiaa, kulttuuria, taidetta!

Sitten valo sammui.

Yksi kansallisgallerioissa käymisen syy lienee liekin pitäminen elossa. Museoihin mennään sivistymään, oppimaan, viisastumaan. Tosin monille museovisiitti on todennäköisesti vain rituaali, joka suoritetaan lähinnä oman sivistyneisyyden osoittamiseksi, jotta voitaisiin syödä kakkua hyvällä omallatunnolla.

Se on sikäli merkillistä, että sivistyksellä ei kokemukseni mukaan ole kovin suurta arvoa nykykulttuurissa. Kunnioittaako aikamme muka ihmistä, joka tuntee taidehistorian tyylikaudet?

Minulla on ristiriitainen suhde omaan sivistyneisyyteeni. Tunnen voimakasta, elitististä vastenmielisyyttä junttiutta kohtaan, mutta kärsin samanaikaisesti jatkuvasta huijarisyndroomasta. Vaikka erotan fauvismin naivismista, minusta tuntuu useimmiten siltä, etten tee tiedoillani mitään, ja vielä useammin siltä, etten oikeastaan tiedäkään mistään mitään.

Osittain syy on itsekriittisyydessäni, osittain siinä, että olen niin monesti yrittänyt osallistua keskusteluun, jossa miehet puhuvat toisilleen pääni yli.

Koska pelkään jääväni kiinni tietämättömyydestäni, välttelen etenkin akateemisia tapahtumia. Välttelen niitä tosin myös siksi, että ne ovat enimmäkseen pitkäveteisiä. Mieluummin tuhnuttelen kotona kuluneissa verkkareissa, katson Netflixistä Archeria ja syön juustonaksuja.

En siis tiedä, onko minulla lainkaan varaa päivitellä anttihurskaismaisesti ihmisiä, jotka eivät ymmärrä dekkarin ja pokkarin eroa. Vaikka halveksin kaikkein paksuinta tietämättömyyttä, minusta on tullut monin tavoin mainitsemieni brittituristien kaltainen. Lomillani suuntaan yhä useammin johonkin, missä voin lepuuttaa aivoja ja helliä ruumistani: maata rannalla, kuunnella typerää reggaeton-soittolistaa, juoda turhan monta Campari-soodaa ja nukkua kämmen nuoren, kauniin miehen paljaalla pyllyllä. Museoissa käyn lähinnä velvollisuudentunnosta tai jonkinlaisena katumusharjoituksena.

Keskustellessani sivistyneiden ihmisten kanssa en aina edes jaksa esittää tietäväistä. Esitän mieluummin nokkelaa ja nonchalanttia, ja onnistun siinä useimmiten niin hyvin, etteivät ihmiset yleensä huomaa, kuinka hidas ajattelija todellisuudessa olen, ja kuinka raskasmielinen.

Onnistun siinä niinkin hyvin, että jos joskus totean jotain yleisluontoista vaikka ranskalaisesta symbolismista, minua katsotaan hämmästyneenä: ”Silvia, en tiennyt, että tiedät niin paljon!” Tällaisissa tilanteissa muistan tietysti aina nenäkkäästi vastata, että opetan näitä asioita työkseni.

Lukio-opettajien asiantuntemusta ei nimittäin moni ymmärrä arvostaa. Eräätkin Helsingin Sanomissa työskentelevät toimittajat kysyivät ylimielisesti naureskellen, saako oppitunneillani käyttää lippalakkia. Vastasin siihen, yhtä nokkavasti, että minulla on työssäni pohdittavana paljon tärkeämpiä kysymyksiä, kuten se, mistä 1700-luvun valistusromaanista valitsen katkelman, jota vasten postkolonialistista kirjallisuutta voi peilata lukiolaiselle havainnollisella tavalla.

Toisinaan täytyn niin voimakkaasta sivistyksentunnosta, että melkein tukehdun omaan erinomaisuuteeni. Kun ihminen, jolle olen lainannut Roberto Bolañon suurenmoisen romaanin, palauttaa sen takaisin sanoen, että ”joutui jättämään sen kesken”, ettei ”pystynyt” lukemaan sitä, pidän sitä merkkinä siitä, että ihmislajin degeneraatio on alkanut. Jos kirjallisuutta opiskellut, korkeakoulutettu ihminen ei pysty lukemaan Bolañoa, mitään toivoa ei ole.

Toisaalta näen kaduilla usein kaupunkilaisia, joiden takinhelma pullistelee takamuksesta, koska he eivät ole irrottaneet halkioon kiinnitettyjä tehdasompeleita, joilla estetään liepeiden taittuminen ja rypistyminen takin kuljetuksessa ja varastoinnissa.

Jos ihmiset eivät kykene ymmärtämään edes halkion ideaa, miten ihmeessä he pystyisivätkään lukemaan postmodernia latinalaisamerikkalaista kaunokirjallisuutta?

 

IV

 

Misantrooppinen ylenkatseellisuuteni hävettää minua vielä enemmän kuin tietämättömyyteni. Taistelen jatkuvasti sitä vastaan, sillä enemmän kuin muiden vajavaisuudesta, se kertoo rumasta taipumuksestani ilkeämielisyyteen.

Kaikki ihmiset haluavat saada maailman muovautumaan oman elämänkatsomuksensa, omien arvojensa ja mieltymystensä mukaiseksi. Sivistynyt ihminen pystyy vastustamaan tätä halua, sillä sivistys ei ole vain yleistietoa, asiantuntijuutta, hyvää makua ja pukeutumisen taitoa. Se on syvempää, suvaitsevaista ymmärrystä todellisuuden monimutkaisuudesta.

Sivistys ei ole myöskään pelkästään lukeneisuutta, mutta eniten sitä edistää kaunokirjallisuuden lukeminen. Sen ei välttämättä tarvitse olla Bolañoa.

Teini-ikäisenä minulla oli kaksi käänteentekevää lukukokemusta.

John Irvingin romaanissa Kaikki isäni hotellit (1981) aikuisten sisarusten välille kehittyy sopimaton suhde, joka on lyhyt mutta intensiivinen: sisko ja veli päätyvät harrastamaan seksiä yhden viikonlopun aikana niin monta kertaa, että heidän sukuelimiinsä sattuu.

Aluksi kohtauksen lukeminen tuntui vastenmieliseltä ja koko ajatus pöyristyttävältä. Jokin Irvingin tavassa kirjoittaa sai kuitenkin sietämään aiheen epämiellyttävyyttä, katsomaan sen ilmeisen merkityksen yli ja lopulta ajattelemaan, että elämässä sentään voi tapahtua kaikenlaista. Ymmärsin, että minun pöyristyneisyydelläni ja tuomitsevilla ajatuksillani ei yksinkertaisesti ole mitään merkitystä. Ne eivät muuta mitään, varsinkaan paremmaksi.

Toinen avartava teos oli novellikokoelma, joka oli luullakseni jotain brittiläistä underground-kirjallisuutta. En muista siitä juuri muuta, kuin että lyhyissä tarinoissa tapahtui kaikenlaista likaista, väkivaltaista ja oksettavaa. Yksi novelli on jäänyt tarkemmin mieleeni. Se oli kertomus kahdesta miehestä, jotka menivät nukkumaan mustien lateksilakanoiden väliin, hikoilivat niissä koko yön ja aamulla paskoivat sänkyynsä ja harrastivat anaaliseksiä omissa eritteissään.

En osaa sanoa, oliko novellissa kenties jokin homofobinen viba vai edustiko se ylpeää, pervoa iloittelua (varhaisteininä en ollut kummoinen tekstianalyytikko), mutta muistan ajatuksen, joka ensijärkytyksen jälkeen levisi mieleeni kirkkaana ja ehdottomana: Siinähän paskovat. Mitä se minulle kuuluu?

Kiitän suomalaista kirjastolaitosta ja yritän muistaa nämä tabuja rikkoneet lukukokemukset, kun mielessäni herää halu viskellä kiviä. Aina en onnistu. Mutta joskus nähdessäni kiinni ommellun halkion ajattelen mustaa lateksia ja lasken kymmeneen.

Amerikkalaisprosaisti George Saunders on ehkä parhaiten kiteyttänyt sen, miten kaunokirjallinen fiktio toimii:

 

I don’t think fiction exists to demonstrate ethics, or advocate certain actions. I think it exists to remind us of the complexity of living. And the beauty. And the horror. My favourite English phrase is ’on the other hand’. Fiction does a lot of that. It ‘on-the-other-hand’s’ us into a state of confusion and uncertainty that is very holy and very hard to achieve or sustain. 1

 

Kansallisgallerioiden ongelma sivistyksen kannalta on se, että ne eivät onnistu ”toisaaltamaan” minua mihinkään. Tietenkin voin kuvitella itseni johonkin toiseen aikakauteen tai tilanteeseen maalausta katsoessani, mutta en samalla monikerroksisella, hienosyisellä tavalla kuin kirjaa lukiessani.

Luemme, kuten yhdysvaltalaiskirjailija Claire Messud totesi, ”etsiäksemme elämää kaikissa sen muodoissa”, mutta museoissa elämä on pysäytetty kuolleiksi hetkiksi, muotokuviksi ja asetelmiksi, jotka on visualisoitu aikakautensa trendien mukaisesti.

Tietysti kirjallisuuskin edustaa aina jotain tyyliä, aatetta tai tendenssiä, ja totta puhuen valtaosa kirjallisuudesta on roskaa. Mutta huonokin kirjallisuus toimii paremmin kuin huono kuvataide: ei jokin ruma patsas tai käppäinen kerubi tuota samaa oivallusta kuin kakkaisissa lateksilakanoissa piehtaroivat homot.

Eikä upeinkaan Botticelli, Vermeer, Picasso tai Moore jätä samanlaista muistijälkeä, aiheuta sielussa samanlaista pysyvää muutosta kuin hyvä kirja.

Vika ei ole museoissa eikä taiteessa sinänsä, vaan vajavaisessa, laiskassa mielikuvituksessani, jota kuvat harvoin jaksavat kannatella.

Jotta olisi ajatuksia, on oltava lauseita.

 

V

 

Sen lisäksi, että ihmisillä on halu saada maailma muovautumaan mieleisekseen, he haluavat myös jättää jälkensä maailmaan.

Ihailemme niitä, jotka onnistuvat louhimaan merkkinsä historiaan, saavuttavat Nobelin, kultamitalin tai vuorenhuipun. Lehdet ja televisio-ohjelmat hehkuttavat myös niitä, jotka heittävät henkensä yrittäessään. Pidämme lumivyöryn alle jääneitä tai jäärailoon pudonneita jonkinlaisina marttyyreina, jotka ovat uhranneet itsensä – niin, minkä vuoksi? Harvoin kritisoidaan ihmisiä siitä, että he lähtevät pelleilemään Mount Everestille sen sijaan, että jäisivät kotiin ja tekisivät jotain hyödyllistä.

Mutta jokaisella on oma riivauksensa. Minäkin syöksyn jäärailoon. Teen sen hitaasti työhuoneessani: istun, kirjoitan, istun, kirjoitan.

Riivauksesta on kyse myös tv-sarjassa Matkamiehet Brydon ja Coogan Italiassa, jossa seurataan kahden brittikoomikon kulinaarisia retkiä kauniissa italialaismaisemissa. Rob Brydon ja Steve Coogan etenevät englantilaisten runoilijoiden, Percy Bysshe Shelleyn ja Lordi Byronin, 1800-luvun alussa kulkemia reittejä, herkuttelevat matkan varrella olevissa ravintoloissa, ajelevat, seilaavat ja puhuvat puhumasta päästyään.

Miesten keskustelu on juuri niin hurmaavaa ja raivostuttavaa kuin elämältä kaiken saaneiden valkoisten heteromiesten keskustelu voi olla. He jaarittelevat kirjallisuudesta ja populaarikulttuurista, naljailevat toisilleen tahdikkaasti ja paukuttelevat henkseleitään saavutuksillaan ja naisseikkailuillaan.

Osa dialogista käydään imitoimalla tunnettujen näyttelijöiden kuuluisia roolihahmoja, mikä alleviivaa keskustelun sukkelaa mutta tyhjänpäiväistä luonnetta ja ohjelman itseironista sävyä: näyttelijät näyttelevät näyttelijöitä, jotka näyttelevät.

Faattinen keskusteluyhteys on kuitenkin vain pintaa, sillä miesten näennäisestä välinpitämättömyydestä huolimatta melankolia roikkuu heissä kuin ankkuri.

Toisen jakson loppupuolella Rob kysyy: ”Mitä meistä muistetaan kahdensadan vuoden päästä?”

”En usko, että meidät muistetaan”, vastaa Steve.

Myöhemmin hän makaa yksin hotellihuoneessaan ja lukee Byronia ääneen:

 

Sorrow is knowledge: they who know the most

Must mourn the deepest o’er the fatal truth,

The Tree of Knowledge is not that of Life.  2

 

Vaikka aurinko paistaa ja maljat ovat ylitsevuotavaisia, kaiken yllä häälyy pelko – ikääntymisen pelko, kuolemanpelko ja ennen kaikkea unohdetuksi tulemisen pelko. Brydon ja Coogan kulkevat 200 vuotta sitten kuolleiden runoilijoiden jalanjälkiä samasta syystä kuin turisti suunnistaa kansallisgalleriaan: lohduttaakseen itseään pysyvyydellä, iankaikkisuudella.

Ajattelemme, että näiden kuvien ihmiset ja tekijät ovat vielä täällä, satoja, tuhansia vuosia kuolemansa jälkeen. Ehkä joku muistaa meidätkin?

Ei muista.

Keväällä 2017 Helsingin Sanomissa kerrottiin Akseli Gallen-Kallelan 24-vuotiaana maalaamasta, pitkään kadoksissa olleesta teoksesta. Pariisissa vuonna 1891 palkittu ja Lontoossakin esillä ollut Haavakuume (1889) katosi vuosikymmeniksi jonkun yksityiskeräilijän kätköihin, kunnes suomalainen taidehistorioitsija pääsi sen jäljille.

Haavakuume näyttää ainakin valokuvissa hienolta. Siinä on hirsimökissä, yksinkertaisessa vuoteessa makaava vaatimattomasti pukeutunut mies, jonka käsi on siteissä. Kuumeinen olo välittyy sairastavan hehkuvista, vetisistä silmistä. Maalauksessa on jotain Gallen-Kallelan myöhempiä, varsinkin Kalevala-aiheisia pönötysteoksia välittömämpää, ja nuori taiteilija piti siitä itsekin.

Kaikki eivät pitäneet: Haavakuume löytyi lopulta Sveitsistä, jossa se oli päätynyt huutokauppaan, koska sen viimeisin perijä ei ollut ”mitenkään erityisen viehättynyt parrakkaasta miehestä”.

Teosta oli ilmeisesti säilytetty jossain komerossa, sillä se oli huutokauppakamarille tultuaan paksun pölyn peitossa.

 

VI

 

Jos palkitun Gallen-Kallelan omistaja ei tunnista käsissään olevaa aarretta, vaan antaa sen hautautua pölyyn, miksi kukaan tekisi yhtään mitään tullakseen muistetuksi?

Suurin osa läntisen maailman yleissivistävän koulutuksen saaneista ihmisistä ei muista, ei välitä, ei ole kiinnostunut Suomen taiteen kultakaudesta, saati yhdestäkään museoita koristavasta kreivinpäästä. Bolañosta ei suurin osa ole kuullutkaan, ja Byronia lukee enää korkeintaan joku omaan sielukkuuteensa pakahtuva huonoryhtinen indiemuusikko tai eturauhasvaivoista ja nousevasta hiusrajasta huolestunut keski-ikäinen.

Rauha heidän riivaukselleen.

Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllemme kepeästi ilkkuen.

En kuvittele välttyväni unohdukselta itsekään. Nämäkin sivut päätyvät lopulta jätteenpolttolaitokseen tai wc-paperirullan hylsyksi.

Oikeastaan kansallisgallerioita pitäisikin rakastaa siksi, että ne osoittavat lempeän arvokkaasti, kuinka yhdentekeviä me olemme. Vaikka seinällä olisi jokin hillitön Caravaggio, Kahlo tai Rothko, puolen tunnin kuluttua ihmiset jolkottavat niiden ohi kohti museokahvilaa.

Pölyn historia on nöyrtymisen historiaa.

En siis tarkoita, että pitäisi heittäytyä tekemättömäksi, olla kirjoittamatta, maalaamatta, kiipeämättä vuorelle. Ei niin voi tehdä – tai voi, mutta yhtä hyvin voisi hypätä parvekkeelta. Ei kuitenkaan kannata ponnistella siksi, että tulisi muistetuksi, sillä aika tekee lopulta jokaisesta muistosta selvän.

Eikä kukaan, joka lukee vaikkapa Pablo Nerudan muistelmia, kadehdi hänen julkaisujaan ja saavutuksiaan, vaan hänen uskomatonta elämäänsä. Matkoja ja seikkailuja! Samalla unohdamme, että kun luemme ja kadehdimme, se on elämää meille, ei hänelle. Nerudalla on Nobel, mutta Nerudaa ei enää ole. Meillä on sentään kakkua ja kuohuviiniä.

Nostetaan malja pölylle! Olemmehan tässä.

Ja kun olemme kuolleita, olemme kuolleita.

 

 

Essee on Silvia Hosseinin tulevasta esseekokoelmasta Pölyn ylistys, joka ilmestyy Savukeitaalta helmikuussa 2018. Teksti ilmestyi Nuoren Voiman kirjakatsaus Kritiikissä  XVII ja  Nuoren Voiman verkkosivulla hieman lyhennettynä.

• 1. ”En usko, että fiktio on sitä varten, että sen avulla voitaisiin osoittaa etiikkaa tai puhua tiettyjen tekojen puolesta. Ajattelen sen olevan olemassa muistuttaakseen meitä elämisen mutkikkuudesta. Ja kauneudesta. Ja kauhusta. Suosikkifraasini englannin kielessä on ’on the other hand’. Fiktio tekee sitä paljon. Se ’toisaaltaa’ meidät hämmennyksen ja epävarmuuden tilaan, joka on erittäin pyhä ja joka on hyvin vaikea saavuttaa ja ylläpitää.”
• 2. Suru on tietämystä: he jotka tietävät eniten / joutuvat suremaan kohtalokkainta totuutta, / Tiedon puu ei ole Elämän puu.