Aktivistit keskuudessamme

Anton Monti & Pontus Purokuru

Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016.

343 s. Into 2018.

Suomalaisia aktivisteja voi kehua siitä, että he ovat olleet ajoissa. He olivat ensimmäisten joukossa vaatimassa perustuloa, aloittamassa siirtolaisuuskeskustelua ja muokkaamassa kaupunkikulttuuria. Liikkeet ovat myös vaikuttaneet asenteiden ja käsitteiden muutoksiin, Anton Monti ja Pontus Purokuru kirjoittavat Suoraa toimintaa!Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016 -teoksessaan.

Teos on hieno, huolella taustoitettu, pitkälle mietitty ja kriittinen dokumentaatio kotimaisesta aktivistoiminnasta. Siinä kuullaan Reko Ravelaa, Antti Rautiaista, Kaarina Laantia, Markus Drakea, Jukka Peltokoskea, Dan Koivulaaksoa, Li Anderssonia ja monia muita, mutta kirjoittajat itsekin ovat toimineet. Monti on pyörinyt Italiassa autonomi- ja Suomessa globalisaatioliikkeessä, Purokuru kaupunki- ja opiskelijaliikkeissä. Kirjassa puhuvat enimmäkseen miehet, koska kirjoittajien mukaan he olivat julkiseen poliittiseen keskusteluun halukkaampia. 2010-luvulla sukupuolten kirjo on onneksi laajentunut.

Monti ja Purokuru korostavat itsehallinnollisia ja antikapitalistisia liikkeitä. 1990-luvulla hallitsi anarkismi. Huolehdittiin eläinten oikeuksista, oltiin kasvissyöjiä, kuunneltiin punkkia, tehtiin Kapinatyöläinen ja Muutoksen Kevät -lehtiä. 2000-luvulla teoreettisuus nousi aiempaa vahvemmin esiin. Lukupiireissä tankattiin Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumia ja tutkittiin Michel Foucault’ta, tuotettiin verkkolehti Megafonia. Prekarisaatiosta tuli suuri teema, reissattiin Euroopassa suurissa globalisaation vastaisissa mielenosoituksissa.

Euroopasta tulivat myös vaikutteet. Englantilainen Class War -lehti oli tuttu, samoin Meksikon zapatistit sekä sosiaalikeskukset Italiassa, Ranskassa ja Saksassa. Vuonna 2001 Göteborgissa suomalaisryhmä marssi jo kulkueen etujoukkona.

Miltä aktivistihistoria kirjan perusteella näyttää, jos sieltä poimii sattumanvaraisia tapahtumia, koomisia kaihtamatta?

Vuonna 1989 anarkosyndikalistit leikkasivat huoltoaseman bensaletkut poikki. Häkkieläimiä päästettiin vapauteen vuonna 1995. Vuonna 1998 eräs torniolainen nuori turhautui anarkistien ”demarihommaan” ja kaipasi konfliktia. Sitä järjestivät samana vuonna Mustavihreät, minkä seurauksena mielenosoituksissa käytettiin ensimmäistä kertaa joukkojenhallintayksikköä.

Vuosituhannen vaihteessa Ben Zyskowiczin ylioppilaslakki ”otettiin autonomien toimesta haltuun”. Samana vuonna Kuokkavierasjuhlissa aktivistit omaksuivat militantimman ja organisoidumman tyylin. Seuraavana vuonna Markus Drake paiskasi kakun maailmanpankin johtajan James Wolfensohnin naamaan.

Vuosi 2006 nimetään kirjassa kapinavuodeksi. EuroMayDay-tapahtuman jälkeen Ilta-Sanomien lööpissä seisoi musta hahmo kädet pystyssä liekkien edessä, yllä luki ”Kauhun yö”. Eetu Viren lanseerasi Ylen A-Talkissa termin ”paskaduuni”, joka ymmärrettiin tietenkin väärin. Poliisi otti Smash ASEM -tapahtuman yhteydessä kiinni kaupunginvaltuutettu Paavo Arhinmäen, joka kuvasi poliiseja puhelimellaan.

Vuonna 2007 jo lähes puolet pääkaupunkiseudun asukkaista hyväksyi talonvaltaukset. Vanha vallattiin uudelleen seuraavana vuonna. Yksi valtauksen järjestäjistä otti tupakan pois sisällä polttavalta henkilöltä. Tupakoitsija kirjoitti Voima-lehteen kolumnin siitä, miten nykyajan nuorisoradikalismi sisältää liikaa kurinpitoa. Pari luksusautoa paloi 2011, sitten kaksi poliisiautoa. Neljä vuotta myöhemmin poliisi alkoi tukahduttaa vasemmistolaisia mielenosoituksia sähköllä, kaasulla ja paineilma-aseilla. Äärioikeiston nousun myötä aktivistienkin on pitänyt näkyä enemmän kaduilla.

Pikkuhiljaa aktivistit menivät ammattiliittoihin, kansalais- ja nuorisojärjestöihin. Vasemmistoliiton ja vihreiden johtoon nousi aktivistitaustaisia poliitikkoja ja heitä alkoi näkyä tärkeissä asemissa yliopistoilla, mediassa, yrityksissä ja kulttuurielämässä. Monti ja Purokuru vertaavat aktivistiliikkeitä 60-luvun vasemmistoradikalismin tuomaan muutokseen. Vertaus toimii sikälikin, että samalla tavalla moni entinen opiskelijaradikaali Björn Wahlroosista Erkki Tuomiojaan nousi vallan huipulle.

Mainostoimistoista ja kaupunkitapahtumista löytyy nykyään monta vanhaa aktivistia. Tästä päästäänkin liikehdinnän kolmanteen vaiheeseen: uuteen kaupunkiaktivismiin. Aktivismi tarkoittaa nykyään We Love Helsinkiä ja flash mob -katubileitä, positiivisuutta, ”hyvää jengiä, hyvää meininkiä ja luovaa yleisöä”, kuten kansalaisaktivisti Leo Stranius sanoo. Vastakulttuurista ei enää voi puhua. Aktivistipiireissä pyörineen Olli Sirénin alulle panema Ravintolapäiväkin valittiin 2011 vuoden ruokailmiöksi, kulttuuriteoksi, matkailutapahtumaksi ja kuluttujateoksi.

Suoraa toimintaa! onkin lopulta kertomus siitä, miten siirrytään vaikuttamaan marginaalista keskustaan, miten radikaalius normalisoituu ja pehmentyy. Kirja avaa silti myös uusia horisontteja mielekkääseen elämään näyttämällä, että on mahdollista elää muutenkin kuin palkkatyön kautta.

Herman Raivio