Kertomuksen masentava keskiluokkaisuus
Tätä nykyä haemme yhteisiä moraalisia normeja opettavaisilla kokemuskertomuksilla. Tätä tutkii narratologi Maria Mäkelä työryhmineen. Kertomuksen vaarat rikkoo hyvää tarkoittavia tarinakuplia sosiaalisessa mediassa.
Narratologi Maria Mäkelä tutkii työkseen kertomuksia. Hänen työryhmänsä hanke Kertomuksen vaarat keskittyy analysoimaan ja tulkitsemaan internetajan tarinoita. Vuonna 2017 käynnistynyt, Koneen säätiön rahoittama kaksivuotinen projekti kerää aineistoa, valottaa kertomuksen käsitettä ja tuottaa tietoa kertomuksista yhdessä eri alojen ammattilaisten, kuten lääkärien, kanssa.
Maaria Ylikangas: Mistä Kertomuksen vaarat sai alkunsa?
Maria Mäkelä: Jokunen vuosi sitten ihmistieteissä oli voimakas moraalinen liikehdintä menossa: niitä täytyi perustella, koska kirjallisuuden opetusta ja humanistisia aloja ajettiin alas sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Esimerkiksi amerikkalainen moraalifilosofi Martha Nussbaum korosti kuuluvasti kirjallisuuden moraalisen kasvatuksen funktiota. Yksinkertaistaen: kirjallisuus tarjoaa esikuvia. Jo 90-luvulla kirjallisuudentutkimuksessa läpi lyönyt kognitiotiede tukee tätä: kirjallisuus simuloi tilanteita, ja tarjoaa treeniä mielelle.
MY: Kirjallisuus on siis keino tulla paremmaksi ihmiseksi?
MM: Sunnuntailiitteet alkoivat tehdä sen pohjalta juttuja: Hyviä uutisia sinulle, ahkera kaunokirjallisuuden lukija! Lukeminen tekee sinusta paremman ja empaattisemman ihmisen. Kirjallisuusihmiset jakoivat kiihkeästi somessa niitä juttuja. Ilmiöön liittyi yletön kertomuspositiivisuus. Lähdettiin uusliberalismin sanelemaan ajatteluun: kertomuksista ja kirjallisuudesta on hyötyä.
Samaan aikaan olin tehnyt väitöskirjan kirjallisuudesta, länsimaisesta aviorikostraditiosta, jossa on vahva kertomusten vastainen tendenssi. Jos alkaa sepittää omasta elämästään kirjallista kertomusta, käy huonosti. Madame Bovary –kompleksi ja nuoren Wertherin tragedia syntyy elämän tarinallistamisesta. Tässä traditiossa aviorikoskertomus on väärän, ulkoa tulleen tarinan elämistä.
MY: Miten kertomuspositiivisuus näkyy?
MM: Selvimmin konsulttijargonissa, johon narratologian ja kertomuspsykologian nousulla on ollut vaikutusta. Esimerkiksi konsulttifirma Tarina-akatemian sivuilla on löysää kertomuspsykologian popularisointia, jo 10 000 vuotta sitten leirinuotioilla –tyyliin. Bisnes on pystynyt omimaan kertomuksen luonnollisuuden, kognitiotieteestä tulevan ajatuksen, ja myös sen moraalisen aspektin: tarinankerronta tekee meistä parempia ihmisiä, koska se auttaa meitä ymmärtämään muita.
Kerrontaan liitetty hyveellisyys siirtyy yritysten ominaisuudeksi tarinallistamisella. Esimerkiksi Fazerin Kismet-kampanjassa on liikuttavia videoita ihmisistä, jotka etsivät heitä auttanutta arjen sankaria. Jos enkeli löytyy videon avulla, sille annetaan Kismet-patukka, jossa lukee ”Kiitos”. Videoilla ei ole mitään tekemistä Fazerin toiminnan kanssa – Fazerhan voisi tehdä videoita vaikka suklaan sertifioinnista, se on isompi kysymys. Sen sijaan positiivista julkisuuskuvaa rakennetaan löllölle yksilötason kohtaamiselle.
MY: Kuulostaa tyypilliseltä somekertomukselta, jossa yksilökokemus peittoaa kaiken muun.
MM: Narratologian kannalta somen suosimat kertomustyypit vastaavat monitieteisen kertomuksen tutkimuksen kentällä esitettyä prototyyppimääritelmää: kertomus kertoo miltä tuntuu olla tietty yksilö tietyssä mullistavassa tilanteessa. Kertomuksessa pitää olla myös joitakin partikulaareja rakentamassa tarinamaailmaa.
Kismet-kampanja mukailee määritelmää. Se on tunnistettava, ihmisen kokoinen. Ison yrityksen yhteiskuntavastuu taas ei ole ihmisen kokoinen asia.
MY: Kertomuksen vaarojen Facebook-sivulta löytyy paljon osiinsa purettuja somekertomuksia.
MM: Saimme paljon julkisuutta Kertomuksen vaarojen alkuaikoina, kun teimme kansanedustaja Emma Karista (vihr.) merkinnän. Hän kertoi päivityksessään puhuneensa vaalitilaisuudessa kadotetuista pojista, ja puheen jälkeen joku rähjäinen narkkari tuli kertomaan Karille tunnistaneensa itsensä. Teksti loppuu reflektointiin: tätäkin narkkaria on isä kutitellut varpaista ja äiti pitänyt sylissä, ja silti kävi näin. Tilastollisesti narkkarin perheessä on usein ryypätty. Ylisukupolvisia ongelmia ei kertomusten avulla voi hahmottaa.
MY: Kertomus on siis huono politiikan väline, vaikka tarkoitus olisi hyvä?
MM: Kertomus on epädemokraattinen muoto. Tarkoitan aikamme prototyyppistä somekertomusta. Sen potentiaali on oikeistolaisessa nyyhkytarinassa, ei rakenteita muuttavassa politiikassa. ”Kela pilasi ylioppilasjuhlat” on yksilö vastaan instituutio –tyyppinen kertomus. Kela ei voi kertoa liikuttavia tarinoita toiminnastaan. Kertomus kulkee aina marginaalista keskiöön, se on pienen ihmisen ääntä. Siksi rakenteellisia muutoksia ajavien ei pitäisi liukua viktoriaanisiin hyväntekeväisyystarinoihin.
MY: Mitä tapahtuu, kun kertomus syntyy ja ilmaantuu somefeediin?
MM: Yksilön kokemuksesta kertovat tarinat jaetaan edustuksellisina. Samastuttavuus tekee kokemuksesta edustuksellisen. Kun tarina on levinnyt, ja aiheuttanut ihmisiä nykyään yhdistävää moraalista pöyristystä, niin se onkin jo normatiivinen. Sitten vedetään johtopäätöksiä ja aletaan hommata keskosille happikaappeja. Joskus alkuperäinen kokemus on falsifioitunut, mutta kertomus vaan jatkaa eloaan, koska se on jo normatiivinen. Hyväntekeväisyysyhteiskunta tulee näin kuin itsestään.
MY: Miksi moraalinen pöyristyminen yhdistää ihmisiä?
MM: Sosiaalinen media on narratiivisen identiteetin rakentamista. Monitulkintainen tarina omalla seinällä on sosiaalinen riski, sen pitää olla yksinkertainen. Opettavaisuudessaan viraalit eksemplumit muistuttavat vanhoja kristillisia malleja. Länsimainen mieli tunnistaa ne vahvan tradition vuoksi, se huomaa heti kuka on pahis, kuka hyvis ja mikä on opetus.
MY: Miksi termi viraali eksemplum?
MM: Se muistuttaa valistuksen aikaa edeltäneestä perinteestä, jossa ei erotettu fiktiota faktasta, vaan olennaista oli opettavaisuus. Faktan ja fiktion käsitteet, kuten me ne tunnemme, ovat 1700-luvun perua. Silloin journalismi eriytyi sellaiseksi, mitä se yrittää yhä olla, ja fiktion alue jäi romaanille.
Mutta journalismikin lankeaa samaan ansaan. Niillä saakelin Elämä ja hyvinvointi –sivuilla Hesarissa julkaistaan sometarinan näköisiä tarinoita. Silmänlumeeksi pyydetään Väestöliiton parisuhdeasiantuntijalta joku löperö lausunto. Ne ovat valaistusmiskertomuksia, kuten taannoinen Mikon tunnustus: elin kulissiavioliittoa ja yhtäkkiä tajusin. Valaistumiskertomus on vanha kristillinen malli, pyhimyslegendoista tuttu.
Hyvinvointiyrittäjiä on kaikissa eevalehdissä: ”makasin masentuneena hangessa, näin puhuvan puun ja siitä asti olen myynyt tätä metsäkellintää, tervetuloa koulutuksiini”.
MY: Mutta näiden kertomusten päähenkilö on tavis, eivät ne vaikuta pyhimyslegendoilta.
MM: Nämä tarinat ovat eksemplaarisia masentavassa keskiluokkaisessa mielessä. Esimodernisssa eksemplaarisessa traditiossa ihminen tai tarina oli esikuvallinen, kuten Clèvesin prinsessa: hän jätti jäljittelemättömän esimerkin. Tai kuten Kristus jätti kristinuskolle. Jaettavuuden ja normatiivisuuden logiikka uusliberalistisessa koneistossa self-helppiytymisen maustamana luo mitättömiä pikku-eksemplumeita.
Mihail Bahtin kirjoitti, että romaani on laji, joka syö kaikki muut tekstilajit. Nythän kaikki tekstit voidaan lukea self-helpinä. Se kehystää kaikkea, myös kaunokirjallisuutta.
Tarinallisuus ja self-helpin logiikka ovat naimisissa keskenään: kertomus on aina ihmisen kokoinen, ruumis määrittää tarinallisuuden rajat.
MY: Entä jos tarina kerrotaan hyvin aikomuksin? Onko se silloinkin kyseenalainen? Esimerkiksi Facebookin feministiryhmissä tarinoiden joukossa on juuri tällaisia omakohtaisia voimaantumistarinoita, jotka ovat muodoltaan viraaleja eksemplumeja.
MM: Omakohtaisuudella on arvokas tausta voicing-ideologiassa. Marginaalista tuleva yksilö pääsee kertomaan tarinaansa. Mutta voicing on kaapattu valtakulttuuriin vastenmielisen hyvesignaloinnin välineeksi ja myös manosfääri-porukoihin, joista yksi työryhmämme jäsen tekee väitöskirjaa. Alt-rightia lähestyvät uusmaskulistit kertovat voimaantumistarinoita ja lukevat kaunokirjallisuutta vastakarvaan, kuten toisen aallon feministit 1970-luvulla, ja kertovat tarinaa itsestään feministisen valtakulttuurin kepittäminä.
MY: Entä valtavirtaleffojen naispääosat? Vahva naisrooli vaikka Wonder Womanissa tai Star Warsissa innostaa, mutta elokuvien tarinat eivät ole juonellisesti muuttuneet. Sankaruus on samanlaista.
MM: Tässä on hyvät aikomukset ja markkinavoimat ja teknologia sotkussa. Ajattelen, että pitää pystyä kritisoimaan mekanismeja välittämättä sisällöistä. Jos annamme mekanismin levitä omissa porukoissa, kun ollaan hyvällä asialla, sitä on vaikeampi kritisoida muiden käyttämänä.
Maailma on kuten se kerrotaan, esitystavat ovat yhtä kuin todellisuus. Tarinallistaminen vaikuttaa fundamentaalisti todellisuuteemme; pelkään, että sen avulla livutaan hyvinvointivaltiosta hyväntekeväisyysyhteiskuntaan.
MY: Epäilen samaa. Muiden kurjuus kiinnostaa, kun tarina luo halun osallistua. Tilasto ei liikuta eikä synnytä sitoutumista.
MM: Viraali eksemplum tuottaa viktoriaanista ”ansaitsevat köyhät” –ajattelua. Jo silloin arvosteltiin hyväntekeväisyyttä julkisena eleenä ja köyhien arviointia. Hyvinvointivaltio toimii toisin: veronmaksusta ei saa minkäänsorttista tarinaa. Ja se on koko pointti! Se ei ole yksilökohtaamisen etiikan piirissä.
MY: Eikä veronmaksajan ei tarvitse tehdä eettisiä valintoja kuten hyväntekijän, siis päättää kuka on auttamisen arvoinen.
MM: Tämä on ydinkysymys. Kertomuksen vaarat on ilonpilaaja. Keväällä tein jutun Mommy Be Good –somejulkkiksesta, joka julkaisi sekavan jutun tytöstä, jonka lintsirahat äiti ryyppää. Ihmiset omilla nimillään ilmoittautuivat arjen enkeleiksi antamaan rannekkeita köyhille lapsille. Mommy Be Good kommentoi juttuani: tällaisia projekteja tekevät vain täysin kylmäsydämiset ihmiset, tarina oli hänen elämästään.
Kokemusasiantuntijalla on aina kokemus. Tarinan totuus on kokemuksellinen totuus. Esimodernina aikana totuus oli moraalinen opetus, sitten tuli muutama sata vuotta, jolloin tarinan referenssi, kävikö näin vai ei, oli olennainen. Väitän, että on menty valistuksen taakse emotionaalisella kierteellä: kertomus on faktan ja fiktion yläpuolella. Kokemus ja oikeamielinen reaktio on se, mitä jaetaan, ei referentiaalista totuutta.
MY: Usein kriittistä analyysia arvostellaan siitä, että rikotaan, mutta ei luoda uutta.
MM: Siitä on meitäkin arvosteltu. Olen tieteentekijä, en voi heilua kaiken besserwisserinä. Koulutus antaa aseman sanoa jostain aika spesifistä jutusta. Kaikki lähtee kertomuksen määrittelystä ja analyysista. Meillä on normatiivinen kanta muotoon. Sisällöllinen rasismiin tai naisvihaan keskittyminen olisi helppoa.
Koen huonoa omatuntoa siitä, etten toimi poliittisesti silloin kun pitäisi. Samalla ahdistun, kun somevirta täyttyy päivityksistä, joissa tiedostetaan, tunnistetaan ja tunnustetaan. Kertomuksen vaarat hyötyy somen samanmielisyyden logiikasta. Projekti on oma punainen pillerinsä, kuten Matrixissa: ettekö näe missä kertomusten matriisissa elämme, ottakaa punainen pilleri niin totuus valkenee.
Kertomuksen vaarat saa näkyvyyttä, koska se hyötyy vastareaktiosta. Uskon, että tarinaähky on nouseva trendi.
MY: Mitä Kertomuksen vaaroista jää käteen?
MM: Kun olemme analysoineet joukkoistamalla keräämäämme aineiston, olemme tilivelvollisia. Mutta tutkimus kestää, meillä on nyt 200-300 kertomusta. Kehitämme uutta narratologista, tarinakriittistä teoriaa, ja meiltä on tulossa kertomuskriittinen opas, jota me narratologit kirjoitamme yhdessä eri alojen ihmisten kanssa.
Facebookissa julkaistujen analyysien avulla yritämme opettaa ja levittää kertomuskriittistä lukutapaa. Siinä olemme onnistuneet suhteellisen hyvin.
MY: Kyse on enemmänkin siis välineestä kuin vaihtoehtoisen totuuden tarjoamisesta rikottujen kuplien tilalle.
MM: Kyllä, narratologeja on syytetty pitkään kontekstien ja sisältöjen tajun puuttumisesta. Mutta olemme kääntäneet formalistisen lähestymistavan yhteiskunnallisesti vaikuttavaksi.
Maria Mäkelän haastattelu on ilmestynyt Nuoren Voiman numerossa 1/2018.
