Väljähtynyt kapina: Turkasta, tunnustuskirjallisuudesta ja vaginan uhasta

Suomalaisen teatterin suurmies Jouko Turkka muistetaan sovinnaisuutta vastaan käyneenä visionäärinä. Mutta miltä näyttää myytti nerosta Turkan kaunokirjallisen tuotannon kautta?

Kun nero kuolee, mediat villiintyvät. Tämä ilmiö nähtiin jälleen Jouko Turkan (1942–2016) kuoleman jälkeen. Loppukesästä laulettiin kuorossa ylistysvirsiä poismenneelle nerolle: lehtien sivuilla kollegat kiittelivät hänen kykyään katsoa asioita toisin ja päivittelivät hänen ohjausmetodejaan, kriitikot kirjoittivat pullistelevia muistokirjoituksia teatterin voimahahmosta, blogeissa nostalgisoitiin Turkan kirjallista tuotantoa. Kuten yleensä, puheet alkavat kiertää kehää ja loppuun kulutetuista ilmaisuista tulee hyhmäisiä, jähmettyneitä.

Syntyy mielikuva, että Turkasta on sanottu jo kaikki.

Olen syntynyt 1990-luvulla, enkä ole koskaan nähnyt yhtäkään Turkan ohjausta. Kaikki, mitä hänestä tiedän, perustuu toisen käden tietoon: kuulopuheisiin, lehtijuttuihin, Yleisradion Elävästä arkistosta löytyviin videokatkelmiin. Muistan, kuinka sukulaiset ovat perheillallisilla pudistelleet päätään ja pyöritelleet silmiään Turkan mainitessaan. Mitä minulla, 25-vuotiaalla feministillä, voisi olla sanottavaa Turkasta, nerona pidetystä miehestä?

Turkan ympärille kiertyvät kertomukset ovat pääosin häntä lähellä eläneiden määrittämiä. Nämä tarinat ovat tunteen tahmaamia, nostalgian värittämiä, toisaalta jopa kirkkaan traagisia. On loputon määrä entisten oppilaiden kertomuksia piinaavista harjoituksista, on näyttelijöiden kunnioitusta puhkuvia ylistyksiä Turkan mullistavista opeista. On videomateriaalia Teatterikorkeakoulun jumppasalista, jossa opiskelijat adidaksissaan elehtivät Turkan huutaessa. Tutkin näitä dokumentteja tunnista toiseen ja turrun hetki hetkeltä enemmän. Huomaan niiden vaivaannuttavan minua henkilönpalvonnallaan. Turkkaa arvostellessaankin henkilöt tunnollisesti mainitsevat, että kyse on nerosta. Turkan hahmosta kirjoitetaan paljon, mutta ei siitä kulttuurisesta kuvastosta, jota hän teoksissaan luo. Ne ovat hänen elämänsä synonyymeja. Oireellista on, kuinka näyttelijä, elokuvaohjaaja Mari Rantasila kiistää Turkan sovinistisuuden Helsingin Sanomien haastattelussa sillä perusteella, että ”Teatterikorkeakoulussa naiset ja miehet – tai tytöt ja pojat – tekivät samat harjoitukset”. Kriittistä etäisyyttä ei näistä muisteluista juuri löydy.

Päätän etsiä yhteyttä Turkkaan hänen kaunokirjallisen työnsä kautta. Kun ulkopuolelle rajataan näytelmät, jäljelle jää neljä teosta: Aiheita (1982), Selvitys oikeuskanslerille (1984), Häpeä (1994) ja Nyt alkoi elämä (1996). Kolme ensin mainittua muistuttavat toisiaan: niissä puhuu minäkertoja, jossa tunnustuksellisuus tähtää shokkivaikutelmaan. Lajimäärittelyistä teosten kohdalla ei juuri ole hyötyä: niitä hallitsee sama kirjallinen ääni. Se kehittelee romaanin tai näytelmän aihioita, naureskelee omille rivouksilleen ja saarnaa miehen suhteesta naiseen. Viimeksi mainitussa romaanissa kertoja sen sijaan esiintyy erillään henkilöhahmoista, ja tarina etenee kirjeiden muodossa.

Turkkalainen taiteilija sovinnaisuutta vastaan

Olen vuosikausia kerännyt aiheita. Jokaisesta niistä piti tulla uusi käänne elokuvan historiaan tai uusi luku näytelmäkirjallisuuteen. Se että niin ei ole tapahtunut ei johdu laiskuudesta. Se johtuu siitä etten ole kirjailija. (Aiheita)

Turkan esikoisteos Aiheita mainitaan yleensä hänen parhaanaan. Se koostuu lyhyistä jutuista, tai nimensä mukaisesti juttujen aiheista: se on kokoelma havaintoja, jotka lähtevät kehittymään laajemmiksi teemoiksi. Kari Hotakainen kutsuu Ylen Kulttuuricocktailin haastattelussa teosta ADHD-kirjaksi. Kirja todella on levoton ja häiritsevä.

Aiheita sisältää paljon taidetta ja taiteilijuutta käsitteleviä aineksia. Sitä on helppo lukea osana jatkumoa, jossa tutkija Hanna Suutelan sanojen mukaisesti ”kirjoittavan minän, kirjailijan persoonan ja nuorten teatterikoululaisten kasvattajan välille” luodaan ”yhtäläisyysmerkit”. Neromyytin retoriikassa taiteilijan elämä nähdään kokonaisvaltaisena taideteoksena, jossa taiteellinen tuotanto ja yksityiselämä nivoutuvat erottamattomasti yhteen. Mielestäni on kuitenkin tarpeellista puhua kaunokirjallisten teosten minäkertoja-Turkasta erillään ohjaaja-Turkasta tai pedagogi-Turkasta, jotta neromyytin rakennuspalikoita voidaan tarkastella täsmällisemmin.

Suutela toteaa Turkka-myyttiä käsittelevässä artikkelissaan ”Nerous, teatteri ja sukupuoli”, että henkilökultin rakentamisen kannalta nerous on käsitteenä käyttökelpoinen, sillä sen kautta voidaan käsitellä sekä henkilöön liitettyä ihailua että paheksuntaa. Turkka nähdäänkin usein kulttuurihistoriallisessa diskurssissa transgressiivisena luonnonvoimana, joka mullisti teatterimaailman käytännöt ja pirstaloi tukahduttavan pikkuporvarillisen kokemusmaailman. Hänen nähdään luoneen oman estetiikkansa ja etiikkansa, mitä myöhemmin ryhdyttiin kutsumaan ”turkkalaisuudeksi”. Tässä kiteytyy hänen ”neroutensa”: Turkan yhteydessä puhutaan usein hänen liikkumisestaan hulluuden rajamailla.

Käsityksessä nerosta uuden näkijänä, kokijana ja luojana tai puoliksi hulluna shamaanina ei tietenkään ole mitään uutta. Romantiikasta periytyvä poikkeusyksilön kuva toistuu taiteessa läpi vuosikymmenten. Kuten Suutela toteaa, Turkka itse ei juuri tee mitään pitääkseen yllä neromyyttiään. Turkkaa koskevat kirjoitukset ylläpitävät myyttiä ihan itsestään.

Aiheita-teoksen minäkertoja julistaa: ”Eikä muuta voi luoda kuin uutta.” Turkkalaisessa universumissa taiteilijan tehtävä on asettua sovinnaisuutta vastaan, nähdä totuus tottumusten, sääntöjen, tapojen ja sopimusten ohi. Turkkaa kiertävässä diskurssissa hänestä puhutaan toistuvasti näkijänä, joka kehtaa sanoa ääneen sen, mitä muut eivät.

Shokki, järkytys ja kohun aiheuttaminen ovat osa tätä retoriikkaa. Kulttuurisen järjestyksen häiritseminen ja hetkellisen kaaoksen aiheuttaminen ovat Turkan ominta maaperää. Tätä vasten pahinta ovat tasapäisyys, demokraattisuus, tavallisuus: ”Fasismi on tullut demokratian kautta. Kirjoitan siitä moniosaisen teoksen heti kun saan tämän tästä alta. Tämähän on fasismia, johtajana vain on tavallinen keskivertoihminen.”

Turkka käyttää fasismin käsitettä kuvaamaan tukahduttavaa porvarillista yhteiskuntaa. Koska todellinen taide voi syntyä vain poikkeusyksilöiden kautta, on hymistely demokraattisesta yhteiskunnasta Turkalle pahinta mahdollista myrkkyä. Nykypäivän kontekstissa tämä muistuttaa hämmentävästi oikeistolaista retoriikkaa – tai ainakin wahlroosilaisia kommentteja enemmistön tyranniasta. Kummassakin kontekstissa valkoinen mies kokee, että demokraattinen yhteiskunta sortaa juuri heitä.

Maskuliinisen väkivallan pakko

Selvitys oikeuskanslerille on näennäisesti vastaus oikeuskanslerin tekemään selvityspyyntöön Turkan toimista Teatterikorkeakoulussa hänen toimiessaan koulun rehtorina. Samalla se on maaninen tilitys isän ja pojan suhteesta, sukupuolisuudesta ja väkivallasta. Teoksen alkupuolella on tunnettu, ronskisti kuvailtu kohtaus, jossa minäkertoja vetää naisystävänsä kissaa vessanpöntöstä alas. Katkelmassa naisystävän ja kissan hahmo sekoittuvat:

Yritä yritä, noin minäkin olen yrittänyt emäntäsi tähden vuosikaudet vesi silmässä ja kusi housussa. Hirveätä tämä on mutta mitä muuta voin? Nostaa kantta ja nähdä rättimärkä kauhuinen eläin sielu silmissä valmiina kertomaan emännälleen kuinka häntä on kidutettu. Ja miten sitten minä? Eläinrääkkääjäkö minä olen? Sekö on suhteeni naiseen.

Teoksessa väkivalta saa liikkeelle tapahtumaketjuja, joissa ihminen havahtuu ”todellisuuteen”. Minäkertoja julistaa: ”[väkivallan edessä] ihminen näkee edes hetken jonkin vihollisen, näkee vaaran, muistaa kuolemansa, näkee elämällä arvoa.”

Selvityksen minäkertoja haastaa väkivallan kruunu päässään puhuttelun kohteena olevan oikeuskanslerin Kai Kortteen. Teoksen ensimmäisille lehdille sijoitetut oikeuskanslerin viraston dokumentit edustavat kaavoihin kangistunutta, jähmeää instituutiota, jota vastaan Turkan hajanaisista aatteista kursittu, räjähdysherkkä kaaos asettuu. Teos on kuin hämmentävä dialogi, jossa kaksi ääntä – oikeuskansleri ja minäkertoja-Turkka – käyvät keskenään keskustelua siitä, kenen toiseuksiin kohdistama alistava väkivalta on oikeutettua.

Teoksen keskiössä on väkivalta, ja siihen liittyy toistuvasti kysymys sukupuolesta. Turkan sukupuolinäkemykset eivät missään nimessä ole vapauden filosofiaa vaan ankarimman mahdollisen determinismin julistusta. ”Ei ihminen ole vapaa: kaikki jää mitä ajattelee, se jää olentoon”, ilmoittaa Selvitys oikeuskanslerille -teoksen minäkertoja. Determinismi ei sido vain yksilöä, vaan koko sukupolven jatkumoa: ”Pojan on astuttava siihen pukuun joka isältä on nuorena jäänyt; jos se ei ole sopiva, lyhennetään tai venytetään jalkoja ja käsiä: kuuletteko luiden rutisevan, kun isä sanoo ylpeänä: poikani!”

Turkkalaiset hahmot ovat vapaimmillaan eläimellisinä, vaistonsa ajamina, primitiivisinä. Kuten Olli Löytty toteaa Häpeä-romaanin kritiikissä (niin&näin 2/1995), Turkan tuotanto sisältää ajatuksen kulttuurista riisuttavana kuorena. Alta pyritään paljastamaan todellinen minä, joka astuu kulttuurin kahleiden ulkopuolelle. ”Se kerros joka jokaisessa oli lapsena mutta minkä jokainen tappoi itsestään tai sen tekivät muut, tai sen teki itse muiden välityksellä. Sitä on sivistys”, sanoo Häpeä-teoksen kertoja. Kertoja näkee tarpeellisena riisua sivistyksen kerros.

Turkan luonnollisuusretoriikassa on kaikuja 1900-luvun alun primitivismistä, jonka kautta ilmaistiin nostalgista kaipuuta alkuperäiseen luontoyhteyteen. Turkan maailmassa yhteys alkuperäiseen ei kuitenkaan ole harmoninen idylli, vaan raaka valtataistelu. Vasta joutuessaan kamppailemaan oikeuksiensa ja itsensä puolesta subjekti voi saavuttaa aidon minuuden.

Sukupuoliessentialismiin nojaava primitivismi pyrkii rekonstruoimaan naiseuden ja mieheyden ”luonnontilassaan”. Maskuliinisuus rakentuu vallalle ja autonomisuudelle, kun taas ”nainen on orja aina, jonkun orja”. Ennen kaikkea nainen on kulttuurin orja: altis kulkemaan muutosten perässä, valmiina hylkäämään ”aidon”, luonnontilaisen naiseuden. Turkan teoksissa nainen on aina arvaamaton, havittelemassa ahneena tilaisuutta valtaan. Uhkaavimpia ovat maskuliiniset naiset, jotka vaativat itselleen tilaa.  Niinpä turkkalaisen logiikan mukaan naista kohtaan suunnattu, alistamiseen pyrkivä voimankäyttö on väistämätöntä, sillä maskuliinisuus voi säilyttää kunniansa vain pitämällä asemansa luomakunnan kuninkaana. Paradoksaalista toki on, että mies saavuttaa autonomiansa vain suhteessa muihin, vallan kohdentuessa toisten subjektien pinnoille.

Selvityksessä toistuvat paitsi eritteet ja ulosteet, myös ennen kaikkea naisen sukupuolielin, johon viitataan yleisimmin proosallisesti vittuna. Se on symbolinen, huomiota herättävä muistutus ainoasta maskuliinista autonomiaa häiritsevästä riippuvuussuhteesta naiseen: vagina lisääntymisen, uuden luomisen ja synnyttämisen mahdollistajana on Turkalle uhka, joka horjuttaa hänen (mies)neroutensa luomisvoimaa. Niinpä nainen mystifioidaan:

Naista ei voi käsittää. Pikkupoikana mies tajuaa että nainen on mysteeri: niiltä tulee vertakin vitusta! Kauhu seuraa sitä tietoa ja äidit hymyilevät vaan. Järjetöntä koko niiden olemassaolo: synnyttäminen sattuu mutta ne tahtovat lapsia! […] Vain tyhmät miehet ottavat vakavasti naisen naamioituneen arkihahmon. Viimeisillä väännöillään, ryystäessään siementä ja rimpuillessaan raakaa ja järjetöntä rakkauttaan ei mieheen, vaan elämään ja raskauteen, näet mitä naiset ovat: vastakkainen sukupuoli. Heillä ei ole häpeää, heillä ei ole voittoa, heillä ei ole kunniaa. Ei naista voi käsittää: naista voi vain rakastaa.

Loputtomia sukupuolielinten ympärille kiertyviä rivouksia lukiessa alkaa syntyä vaikutelma siitä, että Turkka pyrkii kirjoittamaan vaginan valtaa pois. Hän pyrkii vapautumaan siitä tuomalla julki häiritsevimmät, sekavimmat ja naisvihamielisimmät fantasiansa.

Ilmeistä on, että vapautumista ei kuitenkaan koskaan tapahdu.

Aitouden tunnustuksia

Turkan kaunokirjallisten teosten kertojaminän ääni asettuu osaksi tunnustuskirjallisuuden traditioita. Se on läheistä sukua esimerkiksi Pentti Saarikosken tai Janne Kortteisen tunnustuksellisten teosten minä-äänille. Tunnustukselliseen kirjallisuuteen liittyy jo olemuksellisesti ajatus totuuden tai piilotellun tiedon paljastamisesta. Näin syntyy asetelma, jossa aitouden retoriikka saa merkittävän osan. Se on omiaan vahvistamaan käsitystä neron elämästä kokonaisvaltaisena taideteoksena, jossa kertojaminän ja arkielämän taiteilijaminän välillä ei ole eroa.

Aitouden käsite on tunnustuskirjallisuuden polttoaine. Käyttämällä tosielämän tapahtumia, henkilöitä ja paikkoja teokseen luodaan aitouden tuntu. Siihen liittyy tirkistelyn mielihyvää: rujoja ja shokeeraavia tapahtumia on mahdollista tarkastella samaistuttavan mutta kuitenkin lukijasta etäännetyn kertojaminän lävitse. Etäännytyksestä huolimatta se kuitenkin nostaa miessubjektin jalustalle.

Turkan proosa ei julista individualismia, mutta se on egokeskeistä. Tähän liittyy yleisemmällä tasolla se, kuinka tunnustuskirjallisuudessa konstruoidaan maskuliinisen, valkoihoisen, heteroseksuaalisen subjektin ääni aitouden äänitorveksi ja universaalin kokemuksen keskipisteeksi. Samalla tämä ääni on ainoa, joka voi osoittaa kritiikkiä itseään kohtaan. Muu on feministien kitinää.

Häpeä-romaanin minäkertoja sanoo:

Nykyihmisen helvetti on jatkuva puhe itsensä kanssa, jatkuva peilin eteen joutuminen. Nykyaikainen kaupunki on täynnä peilejä. Luonnossa ihminen lepää koska siellä ei voi nähdä itseään kuin pakoon lähtevissä linnuissa ja eläimissä tai jäljissään. Pohjimmiltaan kukaan ei voi nähdä itsestään muuta kuin hiukan häämöttävää nenää.

Kerrontaa dominoi minäkertoja-Turkan ääni, joka julistaa, että luonnossa, siis Turkan alleviivaamassa oikeassa todellisuudessa, minä ei dominoi havaintokenttää. Huomaan juuri tämän paradoksin häiritsevän minua: Turkka toteuttaa tekstissään samaa mitä kritisoikin. Itseen kohdistettu kritiikki toimii strategiana, jolla aitouden retoriikkaa vahvistetaan.

Turkan ajankohtaisuudesta

Turkan teoksista aukeaa maailma, jossa naiset ovat lähinnä käyttökelpoisia välineitä, jossa vain isältä pojille siirretty perintö on merkityksellistä, jossa taiteilijan tehtävä on päällepäsmäröidä tasapäistettyjä tyhmyreitä kohti sovinnaisuuksista vapautumista, kohti julmaa luonnontilaa, jossa kunnia määrittää yksilön arvon. Turkka vaatii meitä avaamaan silmämme – mutta mille?

Ajatus Turkasta rajoja rikkovana enfant terrible -hahmona on väistämättä ummehtunut, sillä Turkka institutionalisoitiin osaksi suomalaista taidekenttää jo varhain. Hänen kapinansa ei hyökkää yhteiskuntaa vastaan sen ulkopuolelta vaan sen keskiöstä. Turkan huuto on nielty ja hyväksytty osaksi suomalaista kulttuuria. Hänelle on osoitettu paikka kansallisena räyhääjänä, jonka ääni pitää taidekentän liikkeessä. Ehkä tästä syystä turkkalainen retoriikka menettää shokkiefektin karistua merkittävän osan kapinallisuudestaan.

Turkka asettaa kaunokirjallisissa teoksissaan aitoudenjulistuksensa pikkuporvarillisen kulttuurin teennäisyyden kritiikiksi. Kuitenkin vaatimukseen palata luonnontilaan, aitoihin ja alkuperäisiin sukupuolirooleihin ja väkivaltaiseen kamppailuun elämän puolesta sisältyy pyrkimys vahvistaa miessubjektin valtaa. Tässä kontekstissa ajatus Turkasta uutta luovana nerona tuntuu kiusalliselta ja Turkkaan kohdistuvat nostalgiatrippailut vaivaannuttavilta. Onko häneen kohdistuva ihannointi nykypäivänä lopultakin vain kaipuuta aikaan, jolloin naisvihamielisyys ja toiseuksiin kohdistuva syrjintä taidekentällä oli avoimempaa ja helpommin ilmaistavissa?

Turkan teokset ovat toki syntyneet kulttuurisesti varsin spesifiin tilanteeseen, jossa niiden tehtävä on ollut ensisijaisesti vastata tiettyyn murrokseen suomalaisella kulttuurikentällä. Tästä huolimatta olen iloinen siitä vaatimattomasta tosiseikasta, että olen syntynyt 1990-luvun laman keskelle. Jouko Turkka olisi ilmiönä tuskin enää mahdollinen 2010-luvulla – ainakaan samassa mittakaavassa.

Ilmestynyt Nuoren Voiman kirjakatsaus Kritiikissä XV syksyllä 2016.

Lähteet

Laaksonen, Teemu 2016: ”Kari Hotakainen: Jouko Turkka vaikutti kirjoittamiseeni aivan helvetisti.” – osoitteessa http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/08/05/kari-hotakainen-jouko-turkka-vaikutti-kirjoittamiseeni-aivan-helvetisti Luettu 18.9.2016.

Löytty, Olli 1995: ”Mitä ’vitun filosofiaa’?” – niin & näin 2/1995. Luettavissa myös osoittessa http://netn.fi/artikkeli/mita-vitun-filosofiaa

Pyykkö, Mirja 1986: ”Hamlet I”. Dokumentti. Katsottavissa osoittessa http://yle.fi/aihe/artikkeli/2013/12/09/jouko-turkka-oppilaineen-hamletin-kimpussa

Rossi, Riikka 2013: ”Inhimillinen primitiivi. Alkukantaisuuden tulkintoja Joel Lehtosen Putkinotkossa.” – Teoksessa Kiviaholinna. Suomalainen romaani. Toim.Vesa Haapala ja Juhani Sipilä. Avain

Suutela, Hanna 2006: ”Nerous, teatteri ja sukupuoli. Kansallisen tradition piirteitä Jouko Turkan julkisuuskuvassa.” – teoksessa Kirjoituksia neroudesta. Myytit, kultit, persoonat. Toim. Taava Koskinen. SKS.

Tuomikoski, Eero 1984: ”Pääosassa Jouko Turkka.” Dokumentti. Katsottavissa osoitteessa http://yle.fi/aihe/artikkeli/2007/07/29/paaosassa-jouko-turkka

Turkka, Jouko 1982: Aiheita. Otava.

Turkka, Jouko 1984: Selvitys oikeuskanslerille. Otava

Turkka, Jouko 1994: Häpeä. Vaellusromaani. Otava.

Turkka. Jouko 1996: Nyt alkoi elämä. Kirjeromaani. Otava.