Viisauden tiellä

Raija Heljakka: Valonkorjuu. Filosofisia runoja.

71 s. Sanasato 2017.

 

Filosofia merkitsee sanatarkasti ja alkujaan viisauden rakastamista. Se on hyvän elämän, olemassaolon, kauneuden ja todellisuuden lähtökohtien pohdiskelua.

 

Raija Heljakan esikoisteoksessa Valonkorjuu. Filosofisia runoja (2017) etsitään näin ollen sisäistä totuutta. Teoksen on julkaissut nyt toimintansa keskeyttänyt tamperelainen Sanasato, joka on vuosittain nostanut useita esikoisrunoilijoita julkaisukynnyksen yli. Pysyvää näyttää todellakin olevan vain muutos.

 

Arvioitavana olevan Valonkorjuun ekspressionistisissa runoissa peruskysymysten tarkastelu johtaa nopeasti valtavien teemojen äärelle. Aika, ikuisuus, kuolema ja jumaluus tuottavat eksistentiaalista ahdistusta.

 

Henkisen kasvun teemaa kuvataan muodonmuutoksen motiivilla. Puhujan mielenmaisemassa on aluksi pimeää ja ehdotonta. Hän on miltei ei-subjekti, ajaton ja avaruudessa, yhtä ikuisuuden kanssa. Ahdistus purkautuu ja syvenee kysymysten kysymisen vuorovedessä. Vähitellen sielun ja maailman välille saadaan neuvoteltua yhteisymmärrystä.

 

Alitajuntaa heijasteleva myyttinen aines luo runoihin salaperäisyyden tunnelmaa. Maailmannapa, josta maailmankaikkeuden luomisen ajatellaan saaneen alkunsa, toimii kasvun näyttämönä. Siellä puhuja hautaa vanhan nahkansa, entisen minänsä ja luo itsensä kosmoksen keskukseksi.

 

Teoksen puhetilanteet ovat moninaiset. Keskeislyyrinen puhuja reflektoi muodonmuutostaan ja heijastaa kokemuksensa luontoon ja kosmokseen perinteisen kuvaston keinoin. Toisinaan puhutellaan sinää ylhäältäpäin, välillä havaintoja tekevä, maailmaa ja olemista kuvaileva puhuja saattaa hiipua huomaamattomiin. Asiat vain ovat ja etenevät. Valonkorjuuta on mahdollista lukea niin, että muutoksen ikiaikaiset voimat osoittavat sanansa kaiken keskellä kamppailevalle minäpuhujalle.  

 

Muodonmuutos etenee kiehtovin, surrealistisin kuvin, jotka sopivat lavalle lausuttavaksi:

 

Kun pyörremyrsky ravistaa

silmäsi selkeää pintaa,

 

luustoni kalsium kadottaa

nimikirjaimiesi pyramidit

 

Runojen muoto on hallittu ja miellyttävä. Virkkeet asettuvat eleettömästi säkeistöiksi ilmaisua kehystäen. Joillakin runoilla on teoksen teemoja ja filosofista sisältöä korostava otsikko, kuten ”Itsereflektio”, ”Metafysiikan aukko” tai ”Dialektiikkaa”.  Nimeämättömät tekstit löytyvät sisällysluettelosta aloittavan säkeen mukaan. Ratkaisu on hankala. Temaattisen koheesion vuoksi runoja lukee huomaamattaan annettujen otsikoiden alla, mikä ei liene runoilijan tarkoitus.

 

Teoksen motto on hermeneuttista, taiteen tulkintaan keskittyvää filosofiaa edustavalta Hans-Georg Gadamerilta (1900–2002):

 

Vain kauneuden rakkauden kautta me olemme

kyvykkäitä palauttamaan mieleemme

maailman totuudellisuuden.

 

Hermeneuttisen filosofian mukaan tulkinta ja ymmärtäminen ovat prosessimaisia tapahtumia, joissa neuvotellaan osien ja kokonaisuuden välisistä suhteista. Tieto muuttaa käsitystä kokonaisuudesta, ja sanotaankin sen olevan enemmän kuin osiensa summa.

 

Valonkorjuun kauneus on vaikeasti rakastettavaa: se on ylevää, kauhua hipovaa tunnetta suunnattomasta, joka uhkaa olemassaoloa. Puhujaa piinaa eksistentiaalinen kriisi maksimaalisen vapauden äärellä, maailmassa ilman jumaluutta ja yhteiskunnan määrittämiä arvoja. Runoilija kirjoittaa tästä sublimoidusti:

 

Titaanit mykkyyteensä vaipuneina:

ei niitäkään

ikuisuutta varten luotu loistamaan.

 

Teos esittää aikakautemme keinotekoisena ja koneista riippuvaisena, suorastaan mekanistisena. Harmillisesti koneeseen kytkeytyminen ei ole teoksen kansisuunnittelun kohdalla tuottanut silmää miellyttävää lopputulosta. Liukuvärjäysefekti ja lukuisat erilaiset fontit luovat hajanaisen vaikutelman.

 

Puhuja kokee muodonmuutoksensa aikana kiihkeää yhteyttä luontoon ja havainnoi sen yksityiskohtia, kukkia ja valoa aistimusvoimaisesti. Tyyli muistuttaa näissä kohdin Katri Valan (1901–1944) varhaisia runoja, etenkin esikoisteoksen Kaukainen puutarha (1924) hurmioituneita ja traagisia luontoelämyksiä. Valonkorjuun puhujalla nämä elämykset muuntuvat hetkittäin södergranilaisiksi visioiksi jumalan rappeutumisesta ja kuolemasta, sekä omasta roolista maailmankaikkeudessa. Koetun kärsimyksen päämääränä on henkinen kasvu, viisauden valon kokoaminen matkalla jättiläisten olkapäille, runoilijaksi.

 

Luontoon projisoimisen ohella mielentiloja kuvataan Valonkorjuussa voimakkaasti ilmaisten, klassisiin elementteihin liitetyn värisymboliikan avulla. Keltainen on tietoisuutta tuovan tulen ja musta kiven ja kallion väri, liikkumattomuutta symboloiva. Puhuja itse on muodonmuutoksensa keskellä punainen, ihoton, valon polttama. Kirkkaat värit ovat kuin lasimaalauksen palasia, muistuttavat prosessin pyhyydestä.

Aina puhujan kokemusmaailma ei avaudu lukijalle, vaikka tunnelmista saisikin kiinni. Teoksen alussa ja lopussa teemaa varioidaan liiaksi. Raija Heljakan kunnianhimoinen Valonkorjuu on tästä huolimatta oivallinen avaus uudelta runoilijalta.