Kun kirjailija katoaa
Marja Kyllösen kolmas romaani sai kustantajalta rukkaset ja on odottanut julkaisuaan toistakymmentä vuotta. Kirjailijalle uran katkeaminen on kipeä ja häpeällinen kokemus.
Sieltä he taas tulevat, nuo lupaavat esikoiskirjailijat suurine toiveineen. Pitkäjänteinen omistautuminen yksinäiselle kirjoitustyölle on kantanut hedelmää ja ihmisen status muuttuu: eilen hän oli vain pöytälaatikkoon tekstiä työstävä kirjoittaja, tänään hän on Kirjailija. Vuosia elätellyt haaveet käyvät toteen.
Kustantamo toivoo tehneensä oikean valinnan ja saaneensa talliinsa uuden kiintotähden. Ensin hyviä arvosteluja, mukavasti mediahuomiota, ehkä joku palkintokin, ilahduttavat määrät myytyjä kirjoja. Kirjailija toivoo elämänmittaista uraa arvostettuna sanataiturina.
Mutta ei se aina mene niin.
***
Marja Kyllönen muistaa hyvin päivän, jolloin hän sai kuulla, että WSOY haluaa julkaista hänen romaaninsa. Se oli 10. joulukuuta vuonna 1996.
”Olin käynyt jouluostoksilla ja tullut pikkuyksiööni Armonkalliolla. Oli jo ilta, kun kustannustoimittaja Eila Kostamo soitti ja kertoi uutisen. Kiljuin ilosta. Soitin kaverilleni ja sitten lähdettiin Dorikseen juhlimaan”, kertoo Kajaanissa varttunut ja Tampereella vuodesta 1996 asunut Kyllönen.
”Vaikka olin luetuttanut tekstiä Eilalla pitkään, en ollut uskonut, että siitä tulisi oikeasti kirja. Kun sitten kuulin, että näin tapahtuu, maailmani muuttui täysin. Kun minulta oli siihen asti kysytty, mikä minusta tulee isona, vastasin että minusta tulee ensin kirjailija ja vasta sitten iso. Ja nyt minusta oli siis tulossa kirjailija!”
Kyllönen oli vasta 21-vuotias mutta hän oli kirjoittanut päämäärätietoisesti noin 15-vuotiaasta lähtien. Menestystäkin hän oli jo saavuttanut, sillä vuonna 1994 hänet huomioitiin J.H. Erkon kirjoituskilpailussa.
”Luin Kainuun Sanomista, että Kajaaniin on tullut 18-vuotiaalle Marja Kyllöselle ensimmäinen kunniamaininta J.H.Erkon novellikilpailussa. Sattui olemaan aprillipäivä, joten ajattelin uutisen olevan jotain pilaa. Äidilläni oli työnsä puolesta pääsy sairaalan tietokantoihin ja pyysin häntä tarkistamaan, onko Kajaanissa muita samanikäisiä marjakyllösiä.”
Varmistus tuli, kun Kyllönen sai puhelun palkintolautakunnan sihteeriltä.
***
Kyllösen esikoinen, Lyijyuuma, ilmestyi syksyllä 1997. Teos jakoi kriitikot: toiset ylistivät, toiset moittivat, mutta jokainen kiinnitti huomiota kirjoittajan omintakeiseen kieleen ja poikkeukselliseen sanastoon.
”Joissain kritiikeissä arveltiin, että tapani käyttää kieltä on erikoisuudentavoittelua. Mutta minä ajattelin, että jokainen sana on tärkeä. Jos yritän kirjoittaa tavanomaista tekstiä, se tuntuu turhalta. Kuka tahansa voi kirjoittaa siten, mutta minun tavallani voin kirjoittaa vain minä.”
”Kyse ei ole kuitenkaan vain kielen itseisarvosta, vaan erikoiset sana- tai lausevalinnat nostavat myös tarinasta esiin erilaisia puolia. Jos olisin kiinnostunut vain kielestä, olisin varmaan runoilija.”
Ristiriitainen vastaanotto kääntyi kuitenkin selvästi positiivisen puolelle, kun Lyijyuuma voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Vuoden 1997 lopulla Marja Kyllönen oli palkittu nuori esikoiskirjailija, jolla oli seuraava teos jo hyvää vauhtia työn alla.
Toinen romaani, Rikot, otti aikansa, mutta ilmestyi lopulta vuonna 2001.
”Rakenteeltaan se oli paljon kinkkisempi kuin Lyijyuuma, ja sen kirjoittaminen vaati paljon enemmän sitkeyttä. Ajattelin silloin, että kun olen selvinnyt siitä, olen käynyt kirjoittajien korkeakoulun, jonka jälkeen voin kirjoittaa mitä vain.”
Kaksi julkaistua kirjaa, kolmas työn alla. Kyllönen valmistui yliopistosta, meni naimisiin ja omistautui kirjoittamiselle. Edelleen kaikki hyvin.
***
Sitten polulle alkoi kasautua esteitä.
Kyllösen kustannustoimittaja Kostamo jäi eläkkeelle vuonna 2003. Kostamo kävi vielä Kyllösen kanssa kahvilla ja kannusti tätä jatkamaan kirjoittamista. Kyllöselle myös osoitettiin WSOY:lta toinen kustannustoimittaja, jonka kanssa hän voisi jatkaa yhteistyötä.
Kyllönen kirjoitti tekstiään pitkään ja hartaasti. Syksyllä 2006 hän lähetti käsikirjoituksen luettavaksi.
”Vastauskirjeessä todettiin, että tekstissä on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, joka ei toimi. Kirjeen pohjavire oli kuitenkin se, että he eivät jaksa ruveta höyläämään tätä kirjaksi asti minun kanssani.”
Siitä alkoi, Kyllösen sanoin, hänen kiirasvuotensa. Hän jatkoi käsikirjoituksen työstämistä, mutta ei saanut otetta siitä, mitä tekstille tarkkaan ottaen olisi pitänyt tehdä. Kirjailija joutui tekstinsä kanssa kriisiin. Jossain vaiheessa Kyllönen kävi ilmoittautumassa työttömäksi työnhakijaksi.
”En ole ollut päivääkään oikeissa töissä, en ollut tehnyt mitään muuta kuin kirjoittanut. Kun olisin opiskellut itselleni vaikka kirjastotädin pätevyyden... Mutta kun ei.”
Kyllönen korostaa moneen otteeseen kustannustoimittajan merkitystä. Eila Kostamo oli se hyvä valmentaja, joka oli tekemässä Kyllösestä kirjailijaa. Kun tämä suhde katkesi ja uutta ymmärtävää lukijaa ei löytynyt, kirjailijuuskin katkesi.
”Eila oli paimentanut kirjailijoita helmoissaan vuosikymmenten ajan ja tehnyt pitkäjänteistä työtä. Hän uskalsi uskoa, että kyllä tuosta vielä hyvä tulee. Siinä ei luotu vain yksittäisiä teoksia vaan tuotantoa. Kirjailijoihin sitouduttiin. ”
***
Katkennut kirjailijan ura on Kyllöselle äärimmäisen vaikea asia, eikä hän ollut aluksi varma, haluaako siitä julkisesti puhua.
”Olen nuoresta pitäen ajatellut, että ihmisarvoni on mitattavissa niissä lauseissa ja lauseiden painossa, joita tuotan. Jollen niitä tuota, minulla ei ole merkitystä ja oikeutta olla tässä maailmassa. Itselleni olen jo myöntänyt, että epäonnistuin, mutta sen myöntäminen julkisesti muillekin tuntuu raskaalta. Ikään kuin se, etten enää kirjoita, pyyhkisi pois myös aiemmat kirjoitukseni.”
”Motivaationi suostua tähän haastatteluun oli se, että ehkä kokemukseni olisivat yleispäteviä – ehkä muillakin voi olla vastaavia tuntoja. Kyse voisi olla yhtä hyvin vaikka urheilijasta, joka ei koskaan päässyt tavoitteeseensa.”
Ahdinkoon tuli pientä lievitystä, kun teatteriohjaaja Mikko Kanninen pyysi vuonna 2008 Kyllöstä kirjoittamaan kuunnelman. Lopputulos oli Äänetön osakas, jonka Kanninen kaksi vuotta myöhemmin ohjasi Radioteatterille. Kyllönen sai pitkästä aikaa kokea onnistuneensa. Ei kuitenkaan tarpeeksi.
”Kuunnelma oli niin hyvä, että sitä kuunnellessa tuli kylmät väreet. Romaani on minulle kuitenkin muotojen muoto, arkkityyppi. Kaikki muu mitä touhuan, tuntuu pipertelyltä ja kötöstämiseltä.”
Toki elämään tuli vuosien kuluessa muutakin. Ennen kaikkea kolme lasta, joista jokaista Kyllönen on hoitanut kotona täydet kolme vuotta. Samalla hänen kynänsä ”hukkui perhe-elämän pyörteisiin”.
”Lasten myötä elämään tuli leikkipuistotuttavia. Heidän kanssaan puhutaan lähinnä lasten ja asuinalueen asioista. Sain olla puhtaasti äidin roolissa. Kun joku sitten kysyi, mitä teen työkseni, olin kaatua. Tokaisin vain että olen työttömänä. 'No mitä teit ennen lapsia?' Sanoin, että olen minä pari kirjaakin kirjoittanut. Mutta tuntui hirveän häpeälliseltä sanoa että olen entinen kirjailija.”
”Eihän se muille ihmisille ole mikään ongelma, mutta minulle se on. Minulla oli tavoite: haluan olla tuolla, mutta nyt olen jossain täällä paljon alempana.”
Muihin kustantamoihin Kyllönen ei käsikirjoitustaan koskaan tarjonnut. Ei tee mieli jälkiviisastella, mutta kuitenkin: miksi ihmeessä ei?
”Jostain syystä se ei ole käynyt mielessäkään! Päällimmäisin syy lienee häpeä. Typerryin saamastani hylsystä ainakin puoleksi vuodeksi ja aloin hävetä itseäni ja tekstiäni: kaikki mitä olin vuosikausia tehnyt oli turhaa, noloa ja joutavaa.”
”Käsikirjoitus oli helppo unohtaa pöytälaatikkoon, kun sitä ei kukaan tullut kyselemään. Minun on äärettömän vaikea tarjota tekeleitäni yhtään mihinkään, saati että lähtisin uppo-outoon kustantamoon kauppaamaan käsistäni. Kuvaavaa lienee, että tuttu ohjaaja kutsui minut kirjoittamaan kuunnelmaa – hän kirjaimellisesti tuli minua kotoa kysymään.”
***
Ja niin ollaan vuodessa 2018. Edellisestä julkaistusta kirjasta on 17 vuotta. Aikaa on kulunut, mutta haavat eivät ole suinkaan parantuneet.
”Minulle kirjailijuus ei ole pysyvä identiteetti, vaan se pitää aina uudelleen ja uudelleen ansaita. Silloinkin, kun sain HS:n esikoiskirjapalkinnon, Lyijyuuma oli jo vanha juttu. Ajattelin, että ellen pysty koko ajan kirjoittamaan uutta, en ole palkinnon arvoinen.”
”Kun en ole julkaissut Rikkojen jälkeen mitään, minulla ei ole enää muuta kuin epäonnistuneen, tähtensä sammuttaneen kirjailijan identiteetti. Ja sitten herää kysymys: jos en ole kirjailija, mikäs minä sitten olen?”
Julkaisematon kolmas romaani vaivaa Marja Kyllöstä. Hän toivoo yhä, että se jonain päivänä tulisi julki – jollei muuten niin vaikka postuumisti. Häpeän ja epäonnistumisen tunteistaan huolimatta hän uskoo vahvasti tekstiinsä.
”Ei minua ainoastaan oma kohtaloni harmita, vaan minusta sen julkaisematta jääminen on menetys kotimaiselle kirjallisuudelle.”
”Näen, etten pääse etenemään omalla polullani ellen saa tehtyä sille jotakin – joko julkaistua tai sitten päätettyä, että se on se julkaisematon teos. En enää kirjoittaisi sellaista tekstiä, mutta se on ollut seuraava askel Rikkojen jälkeen ja sellaisena arvokas. Vähän sitä pitäisi muokata, mutta lähinnä rakenteellisista syistä, ei sen vuoksi että sitä pitäisi jotenkin mukauttaa tähän aikaan.”
Mielenkiintoista kyllä, kolmas romaani käsittelee Kyllösen mukaan sitä, mikä olisi voinut olla ja tuntuu siinä mielessä kuvastavan myös omaa kohtaloaan. Yhtenä teemana on lapsettomuus, mutta sen enempää Kyllönen ei halua tarinaa avata.
”Joku into kirjoittamiseen minulla yhä on. Se on minulle kaikkein luontaisin tapa olla. 15 vuoden ajan olen sudenhetkinäni herännyt miettimään, mitä teen loppuelämälläni. Ja aina päädyn siihen, että kaiken muun voi tehdä kuka tahansa muukin, mutta vain minä voin kirjoittaa omalla tavallani.”
Aihe, josta puhutaan vain vastentahtoisesti
Tähän juttuun oli alun perin tarkoitus haastatella useampia samassa tilanteessa olevia ihmisiä: kirjailijoita, jotka olivat julkaisseet teoksen tai kaksi, saaneet niistä kehuja ja palkintoja, mutta joiden kirjoittaminen – tai ainakin julkaiseminen – oli sitten katkennut.
Olin yhteydessä kuuteen kirjailijaan, joiden edellisestä julkaisusta on vähintään kymmenen vuotta ja joiden kirjallinen tuotanto on jäänyt korkeintaan kahteen julkaistuun teokseen. Kaikki heistä olivat myös voittaneet kirjoillaan palkintoja (mm. Runeberg-palkinto, Kalevi Jäntin palkinto, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto).
Marja Kyllönen oli ainoa, joka suostui haastatteluun. Muista tavoittelemistani kirjailijoista yksi ei vastannut haastattelupyyntöön lainkaan ja muut neljä kieltäytyivät. Yksi avasi omaa tilannettaan sen verran, että ei lopulta kokenut niin suurta paloa kirjailijaksi, että olisi ollut valmis sen myötä odotettavissa olevaan niukkaan toimeentuloon.
Sari Mikkonen – joka voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon kaksi vuotta ennen Kyllöstä – puhui samasta aiheesta Aamulehden haastattelussa 17.3. Mikkosen edellisen kirjan julkaisusta on kymmenen vuotta. Kyllösen tavoin myös Mikkonen kokee, että kustantamot eivät enää sitoudu kirjailijoihin yhtä vahvasti kuin aiemmin.
Samoja teemoja nostivat esiin Pirjo Rautiaisen haastattelemat kirjailijat hänen tutkimuksessaan Esikoiskirjailijasta kirjailijaksi. Kustantamoilta toivottiin enemmän ohjausta ja yhteydenpitoa sekä tarvittaessa ”päänsilitystä ja huomiota” etenkin kirjailijan uran alkuvaiheessa.
Juha Mäkinen
