Yksityiskohtien atlas

Harry Salmenniemi: Yö ja lasi

341 s. Siltala 2018.

Yö ja lasi on suuri ja raastava teos. Harry Salmenniemen (s. 1983) uusin runokokoelma jatkaa kirjailijan aiempaa tuotantoa niin tyylillisesti kuin temaattisestikin, käsitellen sekä maailmaa ja sen rakenteita että runojen minän suhdetta itseensä ja muihin ihmisiin. Ilmaisu on kaunista ja ajatukset suuria, mutta ajoittain runot etenevät taidokkuudessaan hitaasti ja vaikeasti, kuin lukijaa kampittaen. Yhdeksään osaan jaettu kokoelma sisältäisi helposti monta lyhyempää runoteosta, ja suhde osien ja kokonaisuuden välillä muodostuu samanlaiseksi kuin kartan ja karttakokoelman. Yksikin riittää jos tietää, mitä etsii, mutta laajuus mahdollistaa sekä kokonaisvaltaisen että pikkutarkan ja keskitetyn tutkimisen.

Yön ja lasin tunnistaa Salmenniemen teokseksi jo ulkonäöltä. Markus Pyörälän suunnittelemat kannet ovat jälleen kiinteä osa teoksen kokonaisuutta. Etu- ja takakannessa valkoinen kolmio asettuu kirjan selkämyksestä alkavaa mustaa vasten, ja yhdessä kolmiot muodostavat yön ympäröimän lasin, suunnikkaan keskelle mustaa tilaa. Myös tyylillisesti runot asettuvat aiempien teosten rinnalle. Analyysi esimerkiksi kiviriveistä voisi hyvin kuvata Yötä ja lasia: ”Salmenniemen ilmaisu on hioutunut äärimmilleen. Sen älyllisyys ja analyyttisyys ei ole kylmän kliinistä vaan tarkkuudessaan tuskaisen kirkasta”, kirjoittaa kriitikko Eija Komu (Savon Sanomat 13.2.2013).

Yhdeksi teoksen hallitsevimmista piirteistä nousee ajatus asioiden olemuksen tai muodon hajoamisesta ja muutoksesta. Ensimmäisessä osassa meren muoto määrittyy ainakin suhteessa aaltoihin, liikkeeseen ja historiaan. Kaikki assosioituvat mahdollisuuksiin tutkia sitä, miten itseys muodostuu ruumiillisena, kokevana ja tiettyyn historiaan kiinnittyvänä rakenteena: ”Näet miten vesi virtaa kimaltavien jääpuikkojen takana, niiden läpi. Tämä on ymmärrystä siitä, miten se tapahtuu, miten se muuttuu tapahtuessaan.” Muutos äänteiden eteerisyydessä kiinnittää huomion mahdollisuuden käsitteeseen: ”ääri lähestyy näkyvää, hämärtyy näyksi // vihreä ja / kivi, / harmaa // ’Miksi sitä ei räjäytetä?’”

Teoksessa toistuu ajatus asioiden muodostumisesta suhteessa siihen, mitä ne eivät ole. Raja on raja suhteessa rajattomuuteen, liike pysähdykseen ja minä ei-minään. Jakolinjojen mielivaltaisuus ja näennäisyys korostuvat, kun liike kohtaa pysähdyksen tai raja rajattomuuden, koska silloin molemmat muuttuvat ja uudelleenmäärittyvät toisen kautta. Yöhön ja lasiin liitetään teoksen edetessä joukko samankaltaisia merkityksiä, ja motiivit alkavat merkkipoijujen lailla viitoittaa ulottuvuuksia, joista reitit olemisen ja olemassaolon mahdollisuuksiin kulkevat. Samalla Salmenniemi tekee näkyväksi sen, että jo pelkän merkkipoijun tai tienviitan läsnäolo mahdollistaa vaihtoehtoisten reittien tutkimisen.

Osaa runoista voi tulkita tai olla tulkitsematta. ”Helmetön pöytälevy, lastulevyä, kaksinkertainen, 70-luku. / Miksi helmetön? miksei timantiton?” Sellaisenaan runo herättää kysymyksiä mahdollisuudesta ja välttämättömyydestä. Onko helmettömyys runossa kuvatun pöytälevyn välttämätön ominaisuus? Vaikka pöytälevyssä ei koskaan olisi ollut helmiä tai timantteja, olisiko se erilainen pöytälevy, jos se olisi timantiton eikä helmetön?

Yön ja lasin runot ovat, toisin sanoen, paikoitellen hyvin filosofisia. Filosofisuus ei ole keinotekoisen aforismisokerista tai elämänkatsomuksellisen vaivaannuttavaa, vaan tapa, jolla säkeet porautuvat syvemmälle maailman ominaisuuksiin ja kuljettavat lukijan ajatuksia abstraktiosta toiseen. Runojen tarkkaillessa merta, kieltä, minuutta tai rakkautta niiden taustalle muotoutuu kysymyksiä, joista filosofia alkaa: mitä se on mitä on ja miten se mitä on, on? Mitä muunlaisen olemisen mahdollisuus tarkoittaa? Miten vastaukset kysymyksiin liittyvät yhtään mihinkään?

Samalla runot vaikuttavat vastaavan erityisesti kahteen viimeiseen kysymykseen. Vesa Rantama huomauttaa kritiikissään (Keskisuomalainen 5.2.2018), että Salmenniemen teos ”puhuu monin äänin kaipuusta toisenlaiseen olemassaoloon”, mutta muutosta ei koskaan tapahdu. Yö ja lasi kartoittaa kaipuussaan olemassaolonsa ja maailmansa yksityiskohdat, välillä vaikuttuen sekä konkreettisesta että abstraktista maailmasta ja toisinaan vaikuttuen molemmista niin vähän, että jäljelle jää huumori, joka tahallaan väistelee hauskuutta ja on silti hauskaa.

Huumori pilkkaa nykyihmistä ja maneereja, joilla hän pysyy kiinni todellisuudessa. ”Yö oli pitkä ja gluteeniton / ja hän kärsi ja kääntyili siinä”, alkaa ”Muotokuva”-niminen runo. Kokoelman neljännen osan nimikkoruno ”Gekko” rakentaa epätoivoista tunnelmaa yhdistelemällä irtonaisia osia, joiden keskellä runon minä puhuu ikään kuin yrittäisi toimia. Tilanteesta irrallinen kertoja toteaa: ”Yritän näyttää siltä, että suunnittelen jotakin / ja että suunnitelmassani on järkeä”. Myöhemmin hän jatkaa: ”Teeskentelen kuollutta / mutta se ei nyt taida auttaa”.

Esteettisimmillään ja hienoimmillaan Salmenniemi on luodessaan satunnaisen näköisistä osista tarkoituksellisia faktoja ja tilanteita: ”Pimeä huone / jossa kyltti // kielletty sokeilta / ja muilta jotka eivät näe tätä // Pimeä huone / jossa siellä täällä // jäätä, sulkia ja vettä”. Runojen puhujan ajoittainen katoaminen vähentää mahdollisuuksia tunteelle ja samastumiselle mutta antaa tilaa mielikuville ja abstraktiotasoille. ”Tämä tapahtui / sateen pudotessa sillan läpi”, runo jatkaa.

Useat runoista ovat täynnä merkitystä, ja niiden ymmärtäminen lukijan oman kokemuksen kautta on luontevaa. Teos on kuitenkin niin pitkä ja runot niin monitasoisia, että pelkän samastumisen tunteen tai metafysiikan kautta lukeminen jättää varmasti osan siitä etäiseksi. Välillä Yötä ja lasia lukiessa toteaa saman, mitä Miikka Laihinen kirjoittaa Pimeän lehdistä (Keskisuomalainen 25.9.2015): ”ilmaisu kun ei ole niinkään merkitysten kuin ohi lipuvien vaikutelmien runoutta.”

Riittävätkö vaikutelmat? Toisin sanoen: jos teos pyrkii vaikutelmiin ja assosiaatioihin, mikä tekee siitä pysyvää? Yö ja lasi on parhaimmillaan herkkä ja pysäyttävä, mutta herättää kokonaisuutena kysymyksiä pelkästään omaan esteettisyyteensä nojaavan esteettisen kokemuksen todellisesta voimasta. Mikä tekee vaikutelmasta tunnistettavan ja jaettavan ja kenelle?

Osassa teoksen runoista on yhteiskuntakriittinen pohjavire ja selkeä sanoma. Siinä, missä Texas, saksien yhteiskuntakritiikki oli vastaansanomattoman totaalista, koostuvat Yön ja lasin yhteiskunnalliset väitteet pitkälti kritiikistä, joka tuntuu ennalta hyväksytyltä. Niissä yhteiskunta jakautuu elävien ja kokevien yksilöiden yhteisöön ja hengettömien, optimointikeskeisten instituutioiden tehokkuusvaatimuksiin, eivätkä kaksi piiriä juurikaan kohtaa. Yksilö on yhtäältä vapaa elämään kuten haluaa, mutta samalla häntä tarkkaillaan, rajataan ja hallitaan. Läpinäkymätön koneisto pyrkii koko ajan ajatuksen, taiteen ja unen arkimaailmasta erotettuun kokemukseen.

Teos ottaa nyky-yhteiskunnan tunnusmerkillisiltä vaikuttavat piirteet todesta ja keskittyy kritisoimaan niitä, kyselemättä sen enempää. Se hiillostaa kauniisti muttei vakuuttavasti, ja menettää siksi osan tarkkuudestaan kuvata nykyhetkessä olemista. Yhteiskuntakritiikissä totuus ei ole vaikutelmissa, eikä Salmenniemi nyt tee sitä, missä hän Texas, saksien yhteiskuntakritiikissä onnistuu. Hän ei tutki mikä on todella ominaista, mahdollista ja välttämätöntä, tai millä kaikilla tavoilla asiat voisivat olla toisin.

Siitä huolimatta Yö ja lasi on vaikuttava. Se loppuu kuten alkaa, olomuotojen välillä taittaen. Kokonaisuus on ehtymätön, kaunis ja kärsivällisyyttä koetteleva. Kokoelma on omalakisen kartantekijän suurteos: Osa karttojen ruuduista on jätetty melkein tyhjiksi, jotta valitut yksityiskohdat korostuvat. Toiset ovat täynnä, jotta kokonaiskuva hahmottuu tarpeeksi tarkasti, jos kartturi vain osaa katsoa sekä maastoa että sen kuvaa.