Pitkäaikaisen avustajamme Heikki Länsisalon muistoa kunnioittaen

Joulukuussa menehtynyt Heikki Länsisalo oli sivistyksellään viimeisiä lajiaan, kirjoittaa Herman Raivio.

Ystäväni Heikki Länsisalo kuoli 14.12.2016 kotonaan äkilliseen sairauskohtaukseen. Hän oli 38-vuotias.

Sattumalta tapasin Heikin viimeistä kertaa oopperassa, Richard Wagnerin Lentävän hollantilaisen näytöksessä. Tai sattumalta ja sattumalta. Olin oopperassa ensimmäistä kertaa elämässäni, Heikki lähes asui siellä. Töölön wagneriaani oli nähnyt Hollantilaisesta jo kymmenen muuta versiota. Siksi en ihmetellyt, kun mies käveli parvella vastaan tumma puku päällä.

Viimeinen keskustelumme koski näytöstä sekä artikkelia, jonka Heikki oli aikeissa kirjoittaa Nuoren Voimaan. Se olisi käsitellyt populistin figuuria populaarikulttuurissa ja sitä, miten hahmo on peilannut ajan muutosta. Heikki sanoi ilahtuneensa idean innostuneesta vastaanotosta lehdessä. Keskustelu käytiin kuusi päivää ennen kuin Heikki putosi pimeään.

Tapasin Heikin ensimmäistä kertaa kesällä 2007, kun yhteinen ystävämme Kyösti Niemelä esitteli meidät Helsingin Rytmi-baarissa. Meitä kolmea yhdisti paitsi epäkorrekti huumorintaju myös Nuori Voima, jota olemme kaikki avustaneet.

Muistan miehen, joka näytti jotenkin ajattomalta, samaan aikaan vanhalta mieheltä ja nuorelta pojalta. Muistan innon, jolla Heikki puhui, kovalla äänellä ja voimakkaasti ilmehtien. Hän ei jättänyt kylmäksi, ei edes haaleaa jälkivaikutelmaa.

Kun kuulin ensi tapaamisella, että Heikki on poliittisen historian tutkija, joka on erikoistunut sotahistoriaan ja elokuvaan, tiesin, että meillä on edessämme pitkä keskustelu. Heikin väitöskirja olisi käsitellyt Weimarin Saksan ja kolmannen valtakunnan nationalistisia elokuvia. Nyt se kiertää jossain toteutumattomien väitöskirjojen avaruudessa.

Heikki kirjoitti Nuoreen Voimaan vuodesta 2003 eteenpäin muun muassa radikaaleista kulttuurikonservatiiveista, natsien näyttämötaiteesta, film noirista, Kauriinmetsästäjistä sekä Hannah Arendtin Totalitarismin synnystä. Viimeinen juttu vuoden 2016 lopulla kertoi Gallipolin taistelun mytologiasta. Aiheet antavat osviittaa siitä, mikä miestä kiinnosti. Kirjoituksia julkaistiin myös esimerkiksi Filmihullussa ja Kanavassa.

Saarijärveltä tullut mies taisi monia kieliä. Hän viihtyi fine dining -ravintoloissa, mutta myös korttelikapakoissa. Hän arvosti korkeaa missä tahansa muodossa, mutta nyrpisti nenäänsä hienostelulle.

Eksyimme yleensä politiikan, elokuvan ja kirjallisuuden kolmioon – mautonta juoruilua unohtamatta. Tapasimme lounailla ja ainakin kerran kesässä kapakassa, viimeksi Elitessä. Heikille jäivät sillä kertaa lainaan muun muassa holokaustielokuva Son of Saul ja Frank McDonoughin kirja Gestapon historiasta. Hän piti molemmista. Jälkimmäisessä oli Heikille jopa hieman uutta tietoa, mitä hämmästelin.

Kirjeenvaihtomme löytyy tekstiviesteistä. Juttelimme esimerkiksi brittinäyttelijä Timothy Spallista, joka on tehnyt suurmiesrooleja Churchillista J.M.W. Turneriin. Spall näytteli Iso-Britannian viimeistä pyöveliä Alfred Pierrepointia elokuvassa Last Hangman. ”Suurmies hänkin taiturimaisen tuskattoman hirttotekniikkansa ja kuuluisien ’asiakkaidensa’ vuoksi”, Heikki luonnehti. Michel Houellebecqia Heikki sanoi pitävänsä mielenkiintoisena kirjailijana, mutta ei ymmärtänyt häneen kohdistuvaa palvontaa. Tosin hän vierasti kehen tahansa kohdistuvaa jumalointia.

Heikki piti itseään menneen maailman miehenä. Hän oli ainoa tuntemani ihminen, joka ei ollut koskaan kuunnellut pop- tai rockmusiikkia. Niinpä musiikkikeskustelumme jäivät vähiin. Hän piti klassikkokirjallisuudesta: Thomas Mannin Taikavuori oli hänen suuria suosikkejaan. Parhaat elokuvat oli kuulemma tehty Hollywoodin kulta-aikana. Ja niin edelleen.

Heikin pää ei ollut kuitenkaan menneisyyden pensaassa, vaan hän seurasi aktiivisesti päivän politiikkaa ja kulttuuria. Meillä oli ideologisia erimielisyyksiä, mutta koskaan ei tullut mieleen, että keskustelua olisi turha jatkaa ymmärrysongelmien takia. Heikki kykeni puhumaan sujuvasti politiikasta metatasolla, kuten tutkijan kuuluukin. Tuli tunne, että lähdin tapaamisistamme aina vähän viisaampana.

Heikki oli kriittinen ajattelija, joka penäsi perusteluja kuulemilleen väitteille. Hän inhosi erityisesti sitä, että asiantuntematon esiintyi asiantuntijana. Hän näki yleensä toisen ihmisen esityksen läpi. Sitä kaipaan Heikissä muun ohella, totuuden ääntä, niin mahtipontiselta kuin se kuulostaakin. Ai niin, Heikki vihasi mahtailua.

Herman Raivio

Lue myös Heikki Länsisalon artikkeli Kun 1900-luvun Euroopassa käytiin 1800-luvun sotaa – Gallipolin taistelun mytologiaa. (Nuori Voima,  7.11.2016)