Se jokin, mutta mikä?
Mika Rättö: Se jokin ”kuule härkäpapusi rapisevan”
288 s. Teos 2018
Mika Rätön romaanissa Se jokin ”kuule härkäpapusi rapisevan”, liikutaan nimeä myöten omalakisessa, sadunkaltaisessa todellisuudessa. Varmaa on ainakin, että vuorisaari Saint Demokratiuzzolla tapahtuu kummia. Aikanaan siellä kehitettiin kunniakkaasti demokratiaa. Nyt saari kuitenkin jakaantuu kahtia puutarhaoppilaitoksen ympärille ja kirjaimellisesti vuoren huipulle keskittyneeseen sivistyneistöön sekä vuoren juurella ahertaviin työläisiin. Tällaisessa asetelmassa muhii totta kai vallankumous. Verenvuodatukseltakaan ei säästytä vaan ihmisiä katoaa ja koko saarta uhkaa juonta paljastamatta myös toisenlainen kadotus.
Kaiken tämän keskellä pelastusta etsimässä pyörii hyvin kirjava henkilögalleria. Päähahmoksi nousee puutarhuri Herman Aleksandria Konstanttius, joka ryhtyy penkomaan kotisaarensa omituisuuksia. Yllättävinä apureina hänellä on työväkeä, muun muassa sikalanhoitaja Kössi Kalastajanpoika ja suurtalouskeittäjätär Katariina Gön Kukkenheim. Herman mainitaan vannoutuneeksi poikamieheksi. Näin ollen, toisaalla saaren arvoituksia tietysti ratkoo neuvokas naiskolmikko, kuvaamataidonopettaja Marja-Liisa Skumbban johdolla. Ennen pitkää seikkailuhenkisten sankareiden tiet kohtaavat.
Muusikkona, kuvataiteilijana ja elokuvantekijänäkin tunnettu Mika Rättö onnistuu luomaan romaanissaan maailman, joka on kielellisesti ja kuvastoltaan rikas, kiehtova ja erottuva, muutoinkin kuin kielen solmuun saavien nimien osalta. Lukiessa ei taatusti tarvitse pelätä, että heti arvaisi, mitä on seuraavaksi luvassa. Kokonaisuutta voikin hyvin seurata proosarunon kaltaisina kokeilevina pätkinä.
Kielellisessä monipuolisuudessa on luettavuuden kannalta toisinaan myös teoksen selkein sudenkuoppa. Kirjoittaja vyöryttää sivuille adjektiivikylläisiä lauseita toisensa perään niin, että lukija on helposti hieman hukassa. Välillä tuntuu, että teksti on turhan ihastunut omaan erikoisuuteensa. Kenties toisenlainen muoto olisi palvellut novellejakin aiemmin kirjoittaneen Rätön yksityiskohtien tulvan tarkennusta ja päästänyt yksittäiset havainnot oikeuksiinsa. Puutarhuripäähenkilön kautta esimerkiksi saaren monipuolinen kasvikunta on helppo tehdä lukijoille tutuksi. Myös monien henkilöiden esittelyissä olisi ainekset aivan omaan tarinaansa.
Puppe Pilinius Päärsson, ammattihieroja ja fysioterapeutti, seisoi rennon itsevarmana hierontapöytänsä luona kuin antiikkiveistos. Korallinvalkea iho pingottui puolialastoman puolijumalan jaloperäisten luiden ympärille kuin vuoripurojen hiomille kiville laskostuva kuunsäde. Pilaristen reisien täyteläisyys uhkui voimaa, rentoina kyljiltä erkanevat käsivarret laskeutuivat kupeille väkevinä, mutta silti aistikkaan hillittyinä, ja olivat kuin luodut kantamaan raskaankin taakan turvallisesti sateensuojaan ja puolustamaan yössä vaanivilta vaaroilta. (s. 30)
Jos kirjan kokonaisuudesta haluaa löytää punaisen langan, Rättö pyrkii tekstissään eittämättä yhteiskunnallisuuteen ja yhteiskuntakritiikkiin. Tässä on mukana aimo annos utopiakirjallisuuden ja fantasian perinnettä ylipäänsä. Viesti valtaapitävästä, demokraattiset ihanteensa tuhonneesta eliitistä ja ikeestä irti pyristelevästä työläisväestöstä ei kuitenkaan onnistu olemaan erityisen yllättävä. Myös jatkuvasti humoristiselta tuntuva kieli on joskus ristiriidassa vakavien viestien kanssa. Ehkäpä tyylittely on tässä olennaisempaa kuin keskittyminen yhteen sanomaan. Välillä lipsahdetaan reilusti paatoksen puolelle, luultavasti tarkoituksella.
Huudot yltyivät orjakaivausten kapinoivissa riveissä, ja silloin puuttuivat kivääreiden laukaukset työmaan vallanneeseen sekasortoon. Haavoittuneiden tuskanhuudot vaimenivat kuulumattomiin vasta kulkueen painuttua viimeistä valittua myöten pioneerisillan vastapuolen uuteen tunneliportaikkoon. (s. 215)
Sorron vastustamisen ja julmuuksien kuvauksen ohella Rätön romaanissa toki on muutenkin yhtymäkohtia arkiseen todellisuuteen. Yksi keino tuoda esiin arjen vinksahtanut puoli ovat vaikkapa henkilöhahmojen suorat viittaukset taiteeseen, kuten Alejandro Jorodowskyn elokuvaan Holy Mountain (1973). Samalla kirja myös kumartaa tietoisesti surrealismin suuntaan.
Huvittuneita hymähdyksiä aiheuttaa niin ikään, että ”älypuhelimen kalpea kajo” on usein ratkaisevassa asemassa tarinan olennaisimmissa käänteissä. Jonkinasteinen someriippuvuus siis vaivaa tätäkin yhteiskuntaa. Näin teos koittaa ankkuroitua maailmaan, joka ei ehkä sittenkään ole omastamme kovin kaukana. Joskus se onnistuu. Joskus taas seikkailun ja fantasian on parempi antaa vyöryä ylitseen ja päättää, haluaako heittäytyä niiden mukaan.
