Avaruusesseetä ilmastolakkopäiväksi

"Haasjoen tekstien luontokuville on ominaista se, että niissä ”luonnontieteellinen” ja ”luontoromanttinen” ote ovat yhtä vahvoina läsnä. Tässä voisi olla avain myös siihen, miksi runot onnistuvat kuulostamaan usein hämmästyttävästi sekä lakonisilta että hurmioituneilta." (Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet)

Pauliina Haasjoen uusi esseeteos Himmeä sininen piste on rohkea kirja. Myös esseekirjallisuuden piirissä adjektiivi rohkea on ehkä taantunut tarkoittamaan poleemista, kärjekästä, ”raflaavaa”, seksipositiivista, kaikki kunnia niille. Nämä ominaisuudet Haasjoen kirjasta puuttuvat, sillä sitä leimaavat pikemminkin analyyttisyys, perusteellisuus ja pohdiskelevuus. Kuten Antti Arnkil uudessa kirjassaan kuvaa Haasjoen runoutta, myös esseeteos on lakoninen ja hurmioitunut. Taustalla on vakavaa elämän ihmettelyä.

Sävy ei kertaakaan kolmensadan sivun aikana ole aggressiivinen, vaikka käsiteltävät planeetan kohtalonkysymykset oikeuttaisivat sen. Esseisti ei ole valinnut valmiiksi puoltaan erilaisissa identiteettikiistoissa, paitsi yhden: kirja on järkähtämättömästi planeettakeskeinen, se on kirjoitettu Voyager-luotaimen valokuvassa näkyvän pienen pisteen, planeetta Maan, puolesta. Osoittautuu, että mittakaava hämää: avaruuden suuruus ei tarkoita meidän elämämme mitättömyyttä tai tarkoituksettomuutta, niin kuin usein on väitetty. Päinvastoin, planeetta Maa sisältää kaiken. Myös avaruushaaveemme ja -havaintomme on kirjoitettu tämän ilmakehän piirissä.

Tieto ei voi olla asiantuntijoille rajattu alue, silloin se lakkaa toimimasta ja vaikuttamasta päätöksiimme. Meidän on kaikkien tiedettävä, vaikka sitten puutteellisesti.

Rohkeaa kirjassa on se, miten vaivattomasti esseisti tarttuu suuriin aiheisiin, joita meille on manspleinattu niin pitkään ja perusteellisesti, että ne ovat alkaneet tuntua asiantuntijamiesten omalta alueelta. Maallikon, runoilijan näkökulma avaruuteen ja elonkehään osoittaa sen, minkä pitäisi olla itsestään selvää: meillä kaikilla on ajatuksia ja haaveita avaruudesta. Me kaikki elämme saman elonkehän piirissä. Näistä asioista on saatavilla kirjastotolkulla yleistajuista tietoa, miksi emme siis kirjoittaisi omaa näkökulmaamme? 

Tieto ei voi olla asiantuntijoille rajattu alue, silloin se lakkaa toimimasta ja vaikuttamasta päätöksiimme. Meidän on kaikkien tiedettävä, vaikka sitten puutteellisesti. Tietämisen yrityksenä Himmeä sininen piste on kunnioitettava ja laaja.

Kiehtova kiepautus tapahtuu heti alussa, kun Haasjoki luopuu kuluneesta ”tieteen valon” metaforasta. Todellisuudessa pimeys on tieteen valtakuntaa: ”Miten merkillistä ihmisten kannalta, että aktiivisimpaan aikaan päivänvalossa totuus sijainnistamme on peitossa. Kun ilmakehän valoisa viltti vedetään pois, on mahdollista nähdä, missä olemme koko ajan sijainneet. (…) Öinen kokemusmaailma ja avaruus kuuluvat yhteen, samoin tiede ja avaruus, joten ehkä yökokemus ja tiedekin”. Mieleen tulee Olli Jalosen Taivaanpallo-romaanissa kuviteltu Edmund Halley valvomassa öitä ja tekemässä mullistavia avaruushavaintoja Lontoon-talonsa katolla.

***

Oli aika, kun avaruudesta ja ekologiasta ei juuri puhuttu samassa lauseessa. Avaruus tuntui insinöörisielun eksentriseltä laajentumalta, alustalta, jossa mahdoton oli mahdollista kuvitella mahdolliseksi. Madonreiät, valonnopeus, pulsarit, kvanttiloikat, mustat aukot… Jos Tellukselta loppuisi valloitettava, jos tulisi aika jolloin kaikki jo tiedetään, avaruuden maastoa ei niin vain kesytettäisi. 

Miten ikävä onkaan tulla muistutetuksi vuosikymmenten kiihkeän, tieteen tukeman mielikuvittelun jälkeen, että edes Planeetta B:ta ei ole. Me, jotka emme ole eksentrisiä sankarimiljardöörejä, tiedämme avaruudesta jo niin paljon, että se on masentavaa: avaruus ei juurikaan sovi meille asuinpaikaksi, ainakaan tavoitettavien etäisyyksien päässä. Ympäristöliike, tuo (viherhippien happohyppely pinkin pilven reunalla) [TAI ASETA TÄHÄN OMA LOUKATUN MIESKUNNON INSPIROIMA TÖLVÄISYSI], olikin koko ajan realismin ytimessä. 

Oli aika, kun avaruudesta ja ekologiasta ei juuri puhuttu samassa lauseessa. Avaruus tuntui insinöörisielun eksentriseltä laajentumalta, alustalta, jossa mahdoton oli mahdollista kuvitella mahdolliseksi.

Muistan, milloin tajusin perinteisen ”kovan scifin” avaruuskuvitelmien toksisen maskuliinisuuden, vaikka tätä käsitettä ei silloin käytettykään, ja kolonialistisen ajatusmallin siirtämisen jälleen uuteen neitseelliseen ympäristöön. Siihen tarvittiin feministinen scifi/fantasialegenda Ursula K. Le Guin ja hänen tuotannossaan poikkeuksellisen mustavalkoinen teos ”The Word for World Is Forest” (Suom. Pirkko Lokka: Maailma, vihreä metsä), jonka luin vuonna 2005. Vietnamin sodan järjettömyyden inspiroimassa pienoisromaanissa kovaääninen öykkäri, kapteeni Don Davidson johtaa Camp Smith -nimistä leiriä Athsean-planeetalla, jolla ei koskaan aiemmin ole esiintynyt massamuotoista väkivaltaa. Athsealaiset saavat ajettua telluslaiset öykkärit pois planeetaltaan ja tasapaino palaa. 

Valitettavasti meillä ei ole tiedossa paikkaa, minne omat öykkärimme laittaisimme. Lienee toiveajattelua, että kaikki mahtuisivat epäonnistuneille Mars-lennoille.

Nuori Voima viettää ilmastolakkoa perjantaina 27.9. eikä julkaise myöskään verkkosisältöä. Päätoimittaja Rantama tosin on häpeällinen lakkorikkuri ja haastattelee Pauliina Haasjokea Himmeän sinisen pisteen julkkareissa antikvariaatti Sofiassa (Vuorikatu 5) klo 18. Tervetuloa!

Lue näyte teoksen ensimmäisestä esseestä täältä: https://nuorivoima.fi/lue/essee/tieto-avaruudesta