Vulva Tulvassa - erään uutisen anatomiaa

Tietooni kantautui uutisteitse (HS), että feministinen aikakauslehti Tulva on rohjennut painattaa kanteensa alastomuutta, vulvineen ja karvoituksineen päivineen. Asia itsessään ei oudoksuta, mutta lehden julkaisijan, naisasialiitto Unionin, reaktio kylläkin.

Unioni suhtautuu holhoavasti jäsentensä reaktioon alastonkuvasta. Unioni sai lukijoilta valitusviestejä, tarina ei kerro kuinka paljon, ja lopulta lähetti oma-aloitteisesti anteeksipyynnön jäsenilleen. Eksplisiittistä kontettia oltiin julkaistu ilman varoitusta, ja vaikka eräs tilaaja internetissä väittikin, että lehti oli tullut kotiin asianmukaisesti ruskeassa kirjekuoressa, silti paheksuttiin sitä, että perheenjäsenet saattavat nähdä sen. Unioni rinnasti lehden kansikuvan dick piciin, siis kalukuvaan, koska jotkut palautteenantajat olivat tehneet niin. 

Kalukuvat ovat niljaista, häiritsevää, sumeaa vallankäyttöä, ja jopa niitä lähettävät miehetkin ymmärtävät hävetä harrastustaan.

On hämmästyttävää, miten moni internetissä jollain tavalla läsnäoleva nainen ja tyttö on saanut kalukuvan omaan viestimeensä. Leimallista kalukuvalle on juuri yksityinen sfääri. Kalukuvat ovat niljaista, häiritsevää, sumeaa vallankäyttöä, ja jopa niitä lähettävät miehetkin ymmärtävät hävetä harrastustaan. Siitä kertoo se, että vaikka melkein jokainen nainen internetissä kertoo saaneensa kalukuvan, ei ole käytännössä mahdollista löytää identifioitavaa miestä, joka myöntäisi lähettäneensä sellaisen. Dick pic on virtuaaliajan ekshibitionismia ja ahdistelua.1

Kalukuva ei ole kuva sukuelimestä julkaisun kannessa, taidegalleriassa tai leffassa. Siinäkään tapauksessa että kyse olisi miehen sukuelimestä. Kaikki nämä kuuluvat julkiseen sfääriin. Lehti kuuluu siihen, vaikka se tulisi kotiin. Kuva voi olla häiritsevä, mutta näissä yhteyksissä se ei ole dick pic. Toistamalla palautteesta poimimaansa väitettä Unioni tekee siitä omansa, rinnastaa siis julkaisemansa lehden kannen kalukuvaan. 

Miksi? Onko Tulvan kannen kuva sitten jotenkin inhottava? Minä näen esimerkiksi törkeän esineellistäviä bikinikuvia bussipysäkeillä joka helvetin kevät, minä näen museoissa mieskuolan patinoimia nudeja jatkuvasti ja Mantankin takapuoli on tuttu, ja mieskatseen normeihin sopivasti hän peittää häpykumpunsa tismalleen sopivaisuuden rajalla. Monet kuvat taiteen kaanonissa ja tavallisten cosmopolitanien kansissa pakottavat minut katsomaan naisvartaloa tavalla, jonka koen epämukavaksi, ja joka muistuttaa minua katseiden vallasta, ja siitä että oma vartaloni pelkän sukupuolen nojalla on osa tätä visuaalista jatkumoa. Minusta parasta, mitä voi tehdä, on luoda tätä jatkumoa itse – sen sijaan että piilottaisi alastomuuden.

Naisen sukuelimen nimityksen hokeminen on yllättävän monen mielestä osuva keino pilkata feminististä lehteä, siis viedä siltä voima.

Miten on mahdollista, että feministinen yhdistys ei siedä kuvaa vulvasta? Kyseessä on tavanomaista naisvartalon representaatiota haastava kuva, ja vulva Tulvan kannessa on tyylikäs haltuunotto. Jos kirjoittaa hakukoneeseen tulva + vulva, päätyy lukemaan paljon ivaa Tulvasta. Naisen sukuelimen nimityksen hokeminen on yllättävän monen mielestä osuva keino pilkata feminististä lehteä, siis viedä siltä voima. Eikö tämä jo kerro tarpeesta käsitellä asiaa moniulotteisesti?

Kiinnostavaa on, miksi tästä tuli julkista. Julkaisijan suhde lehteen on yksinkertainen: sisältöihin ei puututa. Tilanteisiin voi reagoida lähinnä vaihtamalla päätoimittajan (tässä tapauksessa ruma manööveri hoitaa itse itsensä, koska ko. numero olikin viimeinen lehti, joka Tero Kartastenpään piti tehdä), mutta muutoin julkaisu on täysin päätoimittajan käsissä. Unioni olisi voinut päättää käsitellä valituksen kerrallaan, sitä mukaa kun tuohtuneet niitä lähettelevät. Jäsenistölle lähetetyn viestin voi hyvin olettaa päätyvän julkisuuteen, jolloin se alkaa linjata lehden ja julkaisijan suhdetta. Unioni on siis sellainen julkaisija, joka on valmis pyytämään anteeksi julkaisuaan ja lisäämään vettä myllyyn haastatteluissa.

Unionin toiminnanjohtaja Milla Pyykkönen vetoaa Helsingin Sanomissa intersektionaaliseen feminismiin siinä, että ihmisen pitäisi voida valita mitä näkee. Hänen mukaansa häirinnästä kärsineelle kuva sukuelimestä voi tuoda mieleen häirintätilanteen. 

Intersektionaalisuuden käyttäminen perusteena tuntuu minusta hyvin problemaattiselta. Toisin sanoen Pyykkösen tulkinta intersektionaalisuudesta on, että alastomuus, jossa naisen sukuelimet erottuvat, on kyseenalainen julkinen representaatio, koska se voi tuoda jonkun mieleen ikävän tilanteen. Erityisesti Pyykkönen erottaa Tulvan tilaajat Unionin jäsenistä, jotka saavat lehden automaattisesti. Intersektionaalisuuden hengessä Pyykkönen vetoaa heikoimpiin.

Pimitetään tietoa ja materiaalia ihmisiltä, koska he eivät sitä kuitenkaan kestäisi.

Jokin tällaisessa intersektionaalisuuden ymmärryksessä ja käytössä muistuttaa jo viktoriaaniselta ajalta tuttua naisten varjelua. Se jos mikä on vallankäyttöä. Jätetään kaiken varalta olennaiset asiat keskustelematta, pimitetään tietoa ja materiaalia ihmisiltä, koska he eivät sitä kuitenkaan kestäisi.

En väitä, että oltaisiin helppojen kysymysten äärellä. Minä pidin Tulvan kansikuvaa kauniina ja myös feministiseen henkeen hyvin sopivana, enkä olisi kovin kauhuissani, jos keskenkasvuiset perheessäni sattuisivat näkemään juuri tuon kuvan alastomasta naisoletetusta. Mutta se on minun tunteeni, jollakulla toisella se saattaa olla toinen. Olen mannermaisen filosofian trendatessa koulutettu, ja uskoni kommunikaation varmuuteen ja onnistumiseen on hauras – on vaikea puhua mistään niin, ettei kukaan ymmärtäisi aikomuksiani toisin kuin ne itse tarkoitin, ja ettei kukaan kokisi asiaa tai esitystapaa epämukavaksi tai loukkaavaksi. Mutta miksi se muodostuu toistuvasti ratkaisevaksi asiaksi kommunikaation muodostumisessa? Miksi loukkaantumiselle annetaan itseisarvo? 

En tavoittele halventavaa sävyä, loukkaantujat loukkaantuu –tyylisesti. Se, miten minä reagoin asioihin, jotka pelottavat minua, järkyttävät minua tai laukaisevat minussa epämiellyttäviä tunteita, jotka saattavat kestää tunteja tai päiviä, ei voi olla vaatimus kommunikaatiolle yleensä. Joskus trauma, etenkin tavallinen trauma, paljastaa valta-asetelmia ja rakenteellista hyväksikäyttöä, ja sitä täytyykin voida muuttaa. Ihmiset toki elävät trauman käsittelyssä eri vaiheita, mutta edes yksilötrauma, niin vakava ja haitallinen kuin se onkin, ei voi olla syy yleiseen pimittämiseen. Ei se kai tee hyvää edes trauman kärsineelle, että hänen vuokseen vuorataan paikat pumpulilla. Sellainen ei ole toisten ihmisten ja kommunikaation kunnioittamista, vaikka Unioni jäseniensä kunnioittamisesta puhuukin. Unionilla on erityinen asema turvallisena tilana, jota järjestö on vaalinut monella tavalla, mutta turvallinen tila ei tarkoita keskustelun sammuttamista. Julkaisu, joka toimii normaalin lehdistönvapauden piirissä, ei voi lähtökohtaisesti pyrkiä ennakoimaan loukkaantumista.2

Feministisen keskustelun naisvartalon representaatiosta, jonka välineenä voi toimia representaatio itsessään, ei tarvitse kietoutua viikunanlehteen, jonka ihminen eräässä myytissä langetti omaksi häpeärangaistuksekseen.

”Me olemme yhteiskunnallinen toimija ja pyrimme siihen, että myös lehti on yhteiskunnallinen toimija”, Pyykkönen sanoo Iltalehden mukaan. Lehtihän on yhteiskunnallinen toimija riippumatta siitä, mikä sen julkaisijan pyrkimys on. Kuitenkin Unionin linjaus siirtää lehteä kerholehden suuntaan. Jäsenlehdessä ei siis tule olla asioita, jotka mahdollisesti loukkaavat osaa jäsenistä. Unionin toiminta siis pyrkii leikkaamaan Tulvan yhteiskunnallista toimijuutta.

Feministisen keskustelun naisvartalon representaatiosta, jonka välineenä voi toimia representaatio itsessään, ei tarvitse kietoutua viikunanlehteen, jonka ihminen eräässä myytissä langetti omaksi häpeärangaistuksekseen. Jätetäänkö representaatio vain niille, joille se on samalla eksploitaatiota? Mainostajille – H&M:n bikinikampanjoille ja Doven vartalopehmoilulle, pornon ja erotican tekijöille, Game of Thronesin alastonkohtauksiin… Ja sallitaan näiden lisäksi se, että taiteilijat gallerioissa voivat käsitellä asiaa. 

Iltalehden mukaan ”Unioni ei pitänyt kannen tirkistelevästä sävystä. Vaginaa voi käyttää feministisessä keskustelussa ja taiteessa myös asiallisesti ja yhteiskunnallisessa kontekstissa.”

Unionin mukaan vaginan esittämisen sävy on tirkistelevä. Tai siis kuvien tapauksessa vulvan, vagina on naisen sisällä, ja sen näkee tavallisesti vain gynekologi.

Liekö kyse yksinkertaisesti representaation välineestä? Liv Strömquistin sarjakuvateos Kielletty hedelmä (Kunskapens frukt, 2014, suom. Helena Kulmala) on saanut laajaa tunnustusta vulvan tuomisesta näkyviin ja sen historian kirjoittamisesta omaksuttavalla tavalla. Jokainen kuva sukuelimistä on tietysti piirretty, ja mustavalkoinen, kuukautisverilänttejä lukuunottamatta. Piirros tekee representaatiosta riittävän vieraantuneen, kuva vulvasta on vähemmän ongelmallinen kuin se tuntuu valokuvana olevan.

Karvoitus antaa kuvan vartalolle perinteisesti maskuliinisuuden representaatioon kuuluvia piirteitä.

Tulvan kansi on valokuva. Liitämme valokuvaan välineenä aikamoista painolastia. Kamerassa on objektiivi, joten kuva on jotenkin objektiivisempi kuin jonkun omin käsin piirtämä. Kamera tallentaa, ajattelemme, ja se tekee niin jotenkin mystisesti kuvaajasta riippumatta. Se näyttää todemmalta kuin piirros tai maalaus. Valokuva on todistusvoimallaan juuri uutisten, pornografian ja tirkistelyn ominta materiaalia. 

Kun avaa lehden kunnolla, vartalo (vailla päätä) paljastuu kokonaan (ks. Instagram). Kannessakaan vulva ei ole mitenkään erikseen leikattuna, mutta koko kuvan näkeminen paljastaa lisää. Karvoitus antaa kuvan vartalolle perinteisesti maskuliinisuuden representaatioon kuuluvia piirteitä. Sukupuolen kaksijakoisuus kyseenalaistuu. Lehden kotisivulla kansi näkyy veden aaltoilevan pinnan alla, ja kuvan vartalo vaihtelee muotoa veden virtuaalisen linssin läpi.

Ellei feministisessä lehdessä voi julkaista tällaista kuvaa, missä sitten?

Liv Strömquist kuvaa muinaiskreikkalaista tapaa näyttää vulvaa Demeterin kunniaksi järjestetyissä juhlissa, ja toteaa: “Tällaista vulvan näyttämisen symbolista sisältöä voi olla vaikea ymmärtää nykyaikana, sillä ele on kulttuurillemme täysin vieras.” Joskus kauan sitten naisen sukuelimen näyttämiseen liittyi voimaa ja hupia. Ja nyt sitä häpeää itte naisasialiittokin.

Vielä huomiseen saakka (18.10.) ehtii äänestämään Vuoden laatulehti -kisassa. Tulva ei ole ehdolla. Anna äänesi pienlehdelle täällä.

• 1. Lue myös Nuoren Voiman juttu kalukuvien takana olevasta kulttuurista.
• 2. Vaikka se voikin esimerkiksi käyttää kieltä hyvätapaisesti, purkaa valta-asetelmia, tiedostaa omansa, tehdä näkyväksi sellaisia ilmiöitä ja ihmisiä, jotka eivät muutoin näkyisi jne.