Che grande pistola! eli puhuvien penisten aika on ohi

Olen saanut kalukuvan, tai kuvia. Ensimmäinen tuli, kun olin jokunen vuosi sitten Tinderissä. Se kikkeli sijaitsi Vantaalla, alle kahden kilometrin päässä minusta; se oli liilahtava ihonpunerva verevine kohtineen, ja upposi rusehtavaan utuun. En tiedä, mitä sen lähettäjä ajatteli saavuttavansa. Hänestä voi päätellä hyvin vähän, mutta ehkä kuitenkin yhden asian: hän uskoo kyrpään enemmän kuin sanoihin.

En koskaan keksinyt, mitä sanoa mulkulle.

***

Useat kalukuvia lähettävät miehet luulevat naisten kiihottuvan niistä. Näin ei juuri koskaan käy, vaan kuvaa seuraa hiljaisuus, joskus suuttumus. Lähettäjät eivät tunnu ymmärtävän, kuinka epätoivottuja ne ovat.

Tutkimustietoa kuvien lähettäjistä on niukalti. Niitä pidetään pienenä kiusana, mutta niiden kytkös epätoivottuun seksuaaliseen käyttäytymiseen on selvä. Jos haluaa ymmärtää, miksi kalukuvia lähetetään, tietoa saa helpoiten anonyymeilta keskustelupalstoilta. Yksi sanoo saavansa tietää viestikumppanin seksuaalisen halukkuuden heti, koska suurin osa naisista vaikenee saadessaan kalukuvan. Toiset kertovat kaipaavansa kehuja. Monet sanovat, että kyseessä on hetken huuma: seisokki vaatii kuvaa, kuva lähettämistä, ja siinä se.1

Kalukuvan lähettänyt mies vilpittömästi uskoo, että suttuinen, tahmainen mulkku synnyttää katsojassa saman reaktion, jonka eroottiseksi objektiksi asettunut nainen miehiltä saa.

Miehelle jököttävä kalu on sekä lupaus että todiste. Se on kehon tuntoherkin elin ja miehisen kyvykkyyden lahjomaton mitta. Naisen voi olla hankalaa ymmärtää sitä infantiilia ylpeyttä, jonka erektio miehelle aiheuttaa. Jos heterokulttuuri määrittää naisen kokonaisuudessaan objektiksi, jonka on laittauduttava päästä varpaisiin, kalukuvamiestä määrittää objektina vain seisova elin. Erektioylpeys janoaa huomiota ja kehuja. Kalukuvan lähettänyt mies vilpittömästi uskoo, että suttuinen, tahmainen mulkku synnyttää katsojassa saman reaktion, jonka eroottiseksi objektiksi asettunut nainen miehiltä saa.

Vanhojen miestenlehtien novellit eroavat Regina-novelleista juuri peniksen verran. Miestarinat keskittyvät täysin kivikovana ja vaativana sykkivään mulkkuun, joka ei koskaan ole jököttänyt tanakammin eikä punertanut helakammin nupistaan kuin kuvatussa kohtauksessa. Miestarinoiden päähenkilönä on aina ja ikuisesti penis. Digitaalisessa maailmassa kalukuvat todistavat, miten kyvytön miessukupuoli on asettumaan vastapuolen asemaan. Freudin peniskateus on maskuliininen maailmanselitys kaikille itsensäpaljastajamiehille: pohjimmiltaanhan kaikki haluavat peniksen. Heidän onanistinen autoeroottisuutensa ylittää kyvyn ottaa toiset huomioon.

Maailma on erektioharhan vallassa etenevän miehen lihatiski.

Miehet suhtautuvat kalukuviin myös leikillisesti. Homokulttuurissa peniskuvat ja penisten ihailu ovat kanssakäymisen perustaso.2 Penis on aina eroottisen huomion keskipiste. Se on miesten välisen empatian purkautumiskanava kuvainnollisesti ja konkreettisesti.

Maailma on erektioharhan vallassa etenevän miehen lihatiski. Mikä on ottaessa, kun otettava kumminkin haluaa sitä. Ajatus on kammottava, mutta tuntuu silti manifestoivan itseään kaikkialla. Miesten asiaton ja loukkaava seksuaalinen käytös on joutunut koko ajan huonompaan huutoon. Siinä missä 1900-luvun arvostetut kirjailijat saattoivat seikkailuttaa penistään teoksissaan, eivät 2010-luvun kirjailijat enää saa arvostusta samoilla keinoilla. Miehinen totuus, halu ja valta ovat kriisissä.

Peniksestään ylpeät miehet

Aseman edessä tiemme erosivat, ja seuraavassa kadunkulmassa törmäsin huoraan. Seurasin häntä rähjäiseen hotellihuoneeseen, jossa hän tyydytti minut, eikä vain hetkeksi. Hänen sanansa che grande pistole! tekivät minut onnelliseksi eliniäkseni. Pidin näet hänen ammattimaista imarteluaan asiantuntijalausuntona. - Henrik Tikkanen, Majavatie 11 (1976)

Kalukuvien maailma avautuu koko loistoonsa, kun lukee viime vuosisadan proosaa. Miesten- ja naistenmieskirjailijoiden erottuva hahmo on pippelisankarimies, joka usein artikuloi fiktiossakin yksikön ensimmäisessä.

Hahmon infantiilius tyhjenee Henrik Tikkasen anekdootissa, jossa nainen, maksusta, kehuu hänen autofiktiivisen peniksensä kokoa. Mies ottaa tämän mitalin rintaansa vailla minkäänlaista ironiaa. Prostituutiokaan ei ole mikään ongelma. Huoripukin elämä on itsestäänselvyys jokaiselle pystyvälle miehelle.

Aivan kuin kukaan koko maailmassa ei olisi nauranut peniksestään ylpeille miehille, tai kyseenalaistanut heitä.

Penisylpeys on leimallista Jouko Turkan proosalle, kuten koko hänen lähipiirilleen. Jussi Parviainen julkaisi videomateriaalia kuin kirjallisen proosan jatkeeksi peniksestään työntymässä teinityttöön.3 Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa (1996) on käytännössä peniksen kertomus jatkosodasta. Milan Kunderan ja Henry Millerin kaltaiset kirjallisuuden suurpippelisankarit ovat luoneet Haruki Murakamiin jatkuvan poetiikan peniksestään ylpeistä miehistä. Heitä on kyseenalaistettu lähinnä naishahmojen kuvauksen ohuudesta. Sovinismisyytökset ovat osuneet vain karkeimpiin tapauksiin, kuten Harri Sirolan Kahteen kaupunkiin (1991), ja näissäkin tapauksissa kritiikki on ollut melko maltillista.

Aivan kuin kukaan koko maailmassa ei olisi nauranut peniksestään ylpeille miehille, tai kyseenalaistanut heitä. Ihmisuroksen ilmeisesti kuuluu lajiominaisuutena mytologisoida ja personifioida elintään, jota ei julkisesti oteta esiin, mutta jonka valloitukset eivät koskaan jää henkilökohtaiseksi asiaksi. Pippelisankarin ylpeys peniksestään ylittää kaiken hienotunteisuuden. Vanha sanonta ”a gentleman never tells” tarkoittaa yksinomaan sitä, että penisylpeys pitää osata ilmaista oikein.

Mitä helvettiä näiden miesten aivoissa liikkui? No – he elivät kuten on opetettu.

Näiden kirjallisten sankareiden maailmankuvan läpi ei ole outoa, että Axl Smithin tai Ari Lahdenmäen kaltaiset henkilöt ylittävät arkijärjen ja lain rajat penisylpeytensä ajamina. Heidän tapauksessaan vain fiktion verhot unohtuivat välistä. Grande pistola motivoi ja oikeutti kaiken sen, mikä herätti oikeussalissa ihmisten pöyristyksen. Mitä helvettiä näiden miesten aivoissa liikkui? No – he elivät kuten on opetettu. Samalla tavalla kuin jokainen kalukuviaan lähettävä mies tai poplaritakkiin pukeutunut ekshibitionistionanisti. Jopa raiskaaja saa itselleen oikeutuksen penisylpeydestä, jonka narratiivi on kirjallisuuteen lukemattomilla peniskertomuksilla juntattu. Kuinkahan moni nainen on kuullut raiskaajansa suusta: “Halusit kuitenkin”?

Oireellinen todiste tästä on esseisti Timo Hännikäisen viljelemä “hevosen kyrpä” -slogan. Hän pyrkii korostamaan huteraa maskuliinisuuttaan kaikissa yhteyksissä. Hän ei kompensaationtarpeeltaan täysin hahmota omaa naurettavuuttaan. Pakkomielteisyyttään hän on selittänyt kirjassaan Ilman (2009), ja politisoinut Kunniassa (2015). Jos pysytellään kirjallisten todisteiden piirissä, tämän pippelisankarin psykologiasta syntyy ristiriitainen kuva. Näin käyttäytyvä henkilöhahmo tuskin kykenee seksiaktissa vuorovaikutukseen, joka ylittäisi libidon projektiot. Hän siis ähisee aikansa lutkan päällä ja kutsuu toimiaan grande pistolan murskavoitoksi. Jokin fysiologinen syy saattaisi myös selittää kompensaation tarpeen kiihkeyttä.

Vastaliike penisylpeydelle

1900-luvun seksuaalinen vallankumous vapautti ennen pitkää kaikki. Lainsäädäntö muuttui, graafista alastomuutta ja seksiä sisältävä materiaali pääsi pannasta, homoseksuaalisuus lakkasi olemasta rikos, naisten seksuaalinen nautinto myönnettiin, aborttilainsäädäntö vapautui, raiskauksesta avioliitossa tuli rikos. Näiden oikeuksien ja vapauksien varassa pyörivät nykyiset länsimaiset yhteiskunnat, ja seksuaalisuuden ja sukupuolen moneus on laajassa mielessä vasta vapautumassa.4

Rohkeiden, kirjoittavien penisten rintama vapautti rinnat pomppimaan valkokankailla ja riisuivat naisten alapäät aina vain rihmattomammiksi, alushousujen jälkeen lähti karvoituskin. Jostain syystä miesten full-frontal -alastomuus ei kuitenkaan koskaan valtavirtaistunut. Ehkä penis ei ole kovin haluttu näky.

Siksi seksistä käytävän debatin polttopisteessä on nyt suostumus.

Mutta rakkauden kesän jaettu sangriakannu on pahasti lemmehtynyt. Australialaiskirjailija Van Badham kiteyttää kolumnissaan: “seksuaalisesta vapaudesta on tullut jälleen yksi alue, jonka patriarkaatti valloittaa naisilta. Heti, kun vanhemmat feministit olivat saavuttaneet seksuaalisen vapautumisen, patriarkaatti määritteli sen naisten seksuaaliseksi saatavuudeksi miehille.”5

Siksi seksistä käytävän debatin polttopisteessä on nyt suostumus. Kalukuvan lähettäjän on ilmeisesti mahdoton ymmärtää, että naiset eivät yleensä halua saada kuvia pyytämättä ventovierailta. Ne herättävät likaista vaivaantuneisuutta ja kiukkua. Ne ovat maskuliinisuuttaan korostavan seksuaalisuuden varjopuolista ilmeisimpiä ja tavallisimpia: kalukuva voi osua kenen tahansa naiseksi identifioitavan inboksiin missä tahansa nettipalvelussa. Myös lasten.

Kalukuva osoittaa ongelmallisuutensa nimenomaan heteroseksin alueella. Ja juuri tällä alueella kirjallisuuskin on muuttumassa. Henrik Tikkasen tai Jouko Turkan kaltaista panomiestä on vaikea kuvitella retostelemassa nykyisen kirjallisuuden keskelle. Panu Rajalan kertomukset pillunnuolennasta viimeistään naulasivat tämän arkun kiinni. 6 Irstas setä on naurunalainen setä.

Christer Kihlmaninkin Ihminen joka järkkyi (1971) on yhtä antikvaarinen rohkeana seksuaalisuusproosana kuin grogi viinapaukkuna. Sen tunnustuksellisuus on enimmälti kalun päännostelua sekoittuneena vasemmistolaisesti värittyneeseen pätemiseen, jolla kalun kantaja psykologisoi muita. Kihlmanin teoksen kikkeliproosa on vallan manifestaatiota, jossa kirjallisen alfauroksen autofiktiivinen penis paitsi luo tilanteet, myös selittää ne omasta näkökulmastaan. Muut tulkoot maatuiksi ja sanattomiksi.

”Respect the cock” ei ole koskaan ollut mikään vitsi. Jokainen kalukuva toisintaa alkuperäisen vaatimuksen.

Jokainen hevosenkyrpä-huuto mylvii loukatun penisylpeyden kostonhalua. ”Respect the cock” ei ole koskaan ollut mikään vitsi. Jokainen kalukuva toisintaa alkuperäisen vaatimuksen. Pippeli puhelimen näytöllä on arkaainen luomus. Se on Turkan naurun kaiku, Tikkasen viinansumentama visio, Röyhkän takahuoneessa kähmimän tytön muisto, se on Parviaisen “Totuus. Ankara totuus”. Paljas mies vailla muuta sankaruutta kuin erektionsa ja vailla halua saavuttaakaan muuta. Sublimaatio ei ole mutkistanut tämän joukon itseymmärrystä.

Rajapinta tuntuu piirtyvän digitaaliseen kalukuvaan. Samalla kun tasa-arvon ja lainsäädännön polku on kulkenut kohti liberaalia yksilönvapautta, on syntynyt seksuaalinen katvealue. Vietin transgressiot kulkevat polulta metsään löytämättä paikkaansa. Tässä pisteessä järkeily lakkaa ja introspektio kuolee. Lyhin täsmällinen termi on hulluus. Digitaalisen peniksen levittämisen pakkomielle ei kommunikoi ollenkaan. Sellaista miestä ei löydy, joka haluaisi julkisesti perustella kalukuvien lähettämisen tai myöntäisi tehneensä niin, edes parhaille kavereilleen.

Psykologiaa kalukuvan taustalla pääsee tutkimaan syvemmin kirjallisten viitepisteiden kautta, lukemalla panomiesproosaa. Penisylpeyden synnyttämä omnipotenssi on kalukuvan taustalla. Se on lakkaamaton kiima-aika, joka saa uroksen nylkyttämään kaikkea sohvatyynystä soutuveneeseen.

Katoaako kikkelisankari?

Nykyproosa hakee aktiivisesti itseymmärrystä seksistä. Peniskeskeisyys problematisoidaan, positioita kirjoitetaan esiin, fyysinen moninaisuus huomioidaan ja heteronormia murretaan. Seksikuvaus on ajateltua teoreettisuuteen asti.

Pippelisankari voidaan kytkeä historiallisesti yhteiskunnan liberalisoitumiseen, joka vapautti käteenvetäjän häpeästä ja huoripukin syyllisyydestä – ja samalla teoriasta. Mainittu Rajala kuvaa Suomussalmen sulttaanissa (2018) Ilmari Kiantoa, joka joutui rakentelemaan päässään kaikenlaisia vapaan rakkauden teoretisointeja ennen kuin saattoi päästää kalunsa irti. Tällaista kainostelua ei pippelisankari tarvinnut enää 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Oli yksi tilanne, jossa poikaystävä oli vapaa, rento, paljas ja omalla taajuudellaan: penetraatioseksi. Se oli asento ja perinne, jossa hänellä oli johtoasema. Penis-vagina -tilanteessa minä vastaanotin ja hän oli äänessä, hänellä oli ideoita ja näkemyksiä. Ja silloin hän puhui paljon, nopeasti ja kovalla äänellä. Sellainen paneminen oli minusta fyysisesti epämukavaa, mutta en hennonnut viedä häneltä sitä ainoaa touhua, josta hän niin vapautuneesti nautti.

Aino Vähäpesolan Onnenkissa (2019) problematisoi yhdyntäkeskeistä seksiä. Kirjan queer-henkinen tulkinta Edith Södergranin runoista vuotaa tekstiin ja löytää vastinparikseen kertojan muuttuvan seksuaalisuuden. Seksin kuvaus muuttuu kuvaukseksi sukupuoli-identiteetin etsinnästä. Esseessä ”Vierge moderne” Vähäpesola kuvaa ensimmäistä seksikokemusta naisen kanssa siirtymänä keskinkertaisesta seksistä hyvään seksiin. Seksi on emansipaation kenttä, hyvä seksi ”herätti minussa asianmukaisen kunnioituksen itseäni kohtaan”.

Tässä maailmassa kalukuva on täydellisen arvoton

Lesboseksi vapauttavana kokemuksena valjastuu sisarfeminismin käyttöön: ”Paras tapa muodostaa mutkattomampi suhde tyttöihin oli olla heidän lähellään, kannustaa ja rakastaa heitä kaikin mahdollisin tavoin. Jos tarvittiin rohkaisua, tuli sysätä eteenpäin, jos vessapaperia, ojentaa sitä oven ali, jos orgasmi, nuolla.” Maria Matinmikon Kolkka (2019) puolestaan vie utooppisuuden vielä pidemmälle kuvailemalla toislajisia nepnepiirejä, jotka ruumiillistavat queerin loputtomia mahdollisuuksia.

Tässä maailmassa kalukuva on täydellisen arvoton, se on turha huuto kehujen, kunnian, naisen märän alapään, voittoputken perään. Se on ruokoton, heteroröhnötyksen eltaantunut julistus. Kalukuvan impulsiivisuus tuntuu molemminpuoliseen kunnioitukseen ja turvaan pyrkivässä kontekstissa pahalta. Rumalta.

Poikkeustilafantasia ja väkivalta

Laiva lisää himoa, niin se on. Suljettu tila avomerellä. Kaikki muistaa Estonian; kuolemanpelko, se panee panemaan. Keskitysleirilläkin, joo-o, suihkussa kaikki rupes panee! - - ihan sama pommisuojassa, kun pommitetaan, bylsimään siellä ruvetaan! Kankkusessakin. Kaikki haluu panna, kun keho luulee, että se kuolee, joo, lisääntymisvietti ajattelee että ei perkele, tässähän on kohta, niinku taival on käyty.

- Kaide, M/S Romantic

Miesten toistuva seksikertomus on poikkeustilanne. Intohimo yllättää, vie mennessään ja oikeuttaa itsensä. M/S Romantic -draamasarjassa (2019) tämä toimii komiikan välineenä, mutta kulttuurihistoriallisesti asiassa ei ole mitään naurettavaa. Heinrich Böll kuvaa aktia usein tilanteessa, jossa sota ja kuolemanpelko määrittelevät tietoisuutta. Tunnusomaista tälle intohimolle on anonyymiys. Toisilleen tuntemattomat ihmiset yhtyvät puhtaan vietin vallassa, eriskummallisten olosuhteiden ansiosta.

Toisaalta sotatila myös tekee peniksestä vallankäytön, väkivallan ja valtaamisen välineen. Tätä on analysoinut kroatialaiskirjailija Slavenka Drakulić (1999), jonka romaani Aivan kuin minua ei olisi perustuu seksuaalista väkivaltaa Balkanin sodassa kokeneiden naisten haastatteluille. Grande pistola osoittautuu tuhovälineeksi: nöyryytykset, kuolemat, raiskausten tuloksena syntyvät lapset, jotka symboloivat serbien invaasiota ja muslimien verenperinnön korvaamista omalla.

Kullinvallan sukupuoliero on siis melkoinen

Paul Auster kutsuu tällaista penisinvaasiota yhdysvaltalaiseksi tabuksi. Amerikassa juuri kukaan ei ole täysin musta, vaan populaatio on sekoittunut. Austerin mukaan se johtuu orjuuden aikaisesta systemaattisesta raiskaamisesta, josta ei puhuta julkisuudessa. Siksi rasismiongelma säilyy. 7

Kullinvallan sukupuoliero on siis melkoinen: tavaksi tullut raiskaus voi hangata pitkään ylisukupolvisena traumana. Naiset usein pelkäävät epätoivottua peniskontaktia, oli kyseessä sitten kuva, jököttävän kyrvän puskeminen vartaloa vasten julkisessa tilassa tai puskapaljastus. Väkivallan uhka on läsnä aina, kun suostumus rikotaan.

Heteroerotiikka tuntuu vaikealta

Miehet ovat ylpeimmillään peniksestään spontaaneissa tilanteissa. Ja kukapa ei nauttisi spontaanista seksistä. Nykykirjallisuudessa se on kuitenkin homokulttuurin yksinoikeus. Kiihottavinta seksiä kirjoitetaan nimenomaan homojen välille, Call me by your name (André Aciman, 2007) on kuuluisin nykyesimerkki kiihkosta, jota meillä Pajtim Statovci tai Laura Lindstedt voitokkaasti kuvailevat.

Homoseksikuvauksissa kommunikaatio tuntuu niin selvältä, ettei jatkuvaa varmistelua tarvita. Tämän toteaa esimerkiksi Vähäpesola Onnenkissassa. Heteroseksissä henkilöhahmojen tausta ja sosiaaliset suhteet rikkovat intohimon. Seksi on niin selitettyä ja tietoista, että siitä puuttuu kiihko. Kun pippelisankarien aika on ohi, heteropanojen kuvaukset hakevat konsensusta ja uppoavat eufemismeihin.

Heteroeroottisen romaanin kirjoittaminen on lähes tuhoontuomittua. Ville Hytösen Luumun polte (2019) pyrkii iloiseen ja vapautuneeseen kerrontaan, jossa penissankaruus ei olisi ainoa näkökulma, vaan mukana olisi myös naisen kokemus: ”Yllättäen mies jo ojenteli aisaansa Zoranan edessä, pöyhi kuin turkkilaista makeista ja kohotteli sitä ilmaan esittäen ylpeää, mutta sisimmässään häntä pelotti enemmän kuin koskaan. Nainen tupakoi vaivaantuneena mutta tarttui elimeen”. Kullinheiluttelu osoittautuu kuitenkin tulokselliseksi romaanissa, joka pyrkii selittämään maailmaa rakentamalla 1900-lukuisia symbolioppositioita. Serbi Srđanin mulkku rakentaa rauhaa Balkanille yhtymällä bosniakki Zoranaan. Luumun polte kenties pyrkii kirjoittamaan uudelleen etnisesti virittäytynyttä balkanilaista seksuaalimaisemaa, mutta eksotisoiden ja kikkeli kynänä.

Kerronta korostaa sitä, että Veikon lakanoissa ei ainakaan ole yhtään vaarallista (se olisi Veikostakin hirveää).

Erkka Mykkäsen romaani Something not good (2018) sijoittuu nuorukaisen seksuaalisen heräämisen kuumimpaan aikaan: ensimmäinen vakava seurustelusuhde ja niin monia virityksiä. Seksiä on, mutta kuvailu on aivan erilaista kuin entisenlaisessa miesproosassa.

Veikko kietoutui Kaisan selkään kiinni - - ja vei sitten kätensä Kaisan rintojen alle.

Asentoa kutsuttiin lusikaksi. - - Jos esiteini-ikäiselle Veikolle olisi kerrottu, että 18-vuotiaana hän nukkuisi kaikki yönsä kivan ja söpön tyttöystävän kanssa lusikassa, poika olisi hypännyt ilmaan ja tuulettanut.

Veikon seksuaalisessa käytöksessä ei ole kyse peniksen työntämisestä sinne, minne se mielii, vaan paremminkin pyrkimyksestä kommunikaatioon naisten kanssa. Veikko näyttäytyy hahmona, joka kaipaa kivaa ja söpöä. Kerronta korostaa sitä, että Veikon lakanoissa ei ainakaan ole yhtään vaarallista (se olisi Veikostakin hirveää). Kun hänellä ei mene hyvin, hän katsoo naamallelaukeamispornoa ja rypee tunnontuskissa. Tällainen seksikuvaus on mahdollisimman ongelmatonta, ja siksi myös harmitonta.

Vaakakupeissa punnitaan sukupuolta, valtaa, väkivaltaa, representaatiota, ja kirjoitetaan kieli keskellä suuta.

Post-penisproosassa seksi määrittyy moraalisten ja eettisten neuvottelujen tuloksena. Vaakakupeissa punnitaan sukupuolta, valtaa, väkivaltaa, representaatiota, ja kirjoitetaan kieli keskellä suuta. Haastetaan heteronormi, luodaan seksuaalisia utopioita, piilotetaan sankareiden kikkelit tuhruksi lusikanpohjaan.

Vastakkain on kaksi estetiikkaa: digitaalisen kullin määrittelemä impulsiivisuus ja postpenis-proosa, joka määrittyy enemmän eettisten neuvottelujen tuloksena.

Kalu ei valehtele

Olen saanut muitakin kalukuvia. Suunnilleen kaikki naiset, jotka käyttävät sosiaalista mediaa, ovat saaneet niitä. Vain 5% miehistä tunnustaa (tutkimuksessa) lähettäneensä niitä.

Niihin tottuu, koska ne ovat niin samanlaisia. Sojottavaa punervaa harmahtavassa tuhnussa, surkeassa valossa, työtuolissa tietokoneen edessä. Et edes viitsinyt etsiä otollisempaa kuvauspaikkaa, vaan siinä pornolle tumputtaessasi...

Vaikeasti jaettavaa maskuliinista gloriaa kuitenkin jaetaan. Yksikään kohtaamani kyrpä ei ole ollut samanlainen kuin toinen, eivätkä ne ole inhottavia, mutta jokainen kuva muistuttaa toista. Se, mitä ei halua, todella tuntuu likaiselta, kuvissa tuntee kupat ja tippurit, vaikka niitä ei olisikaan. Munan kuvaamisessa ja surkean otoksen lähettämisessä on jotain todella vinksallaan.

Kirjallisuuden kikkelisankariperinne liittyy usein rehellisyyteen ja autobiografisuuteen. Mulkunvalloittamat tytöt Röyhkän bäkkärillä asettuvat riviin Tikkasen milanolaisprostituoidun kanssa, Turkan nöyryytyksensekaiset tekstit taas hakeutuvat Kihlmanin kyrvänhuuruisen homopähkäilyn rinnalle. Tässä kertomusperinteessä penis on ongelmanratkaisun työkalu.

Nuori tyttö, joka etsii paikkaansa maailmassa, yksin elävä arjen lannistama nainen, kuka hyvänsä elämän tarkoituksen kadottanut löytää peniksestä vastauksen.

Penetraatioseksi on penisproosassa altruistinen teko. Elämän ihme on siinä, että sankariteko on nautinto.

Penisproosa viestii kerta toisensa jälkeen, että naisen makaaminen on hänen auttamistaan. Penis vertautuu ritarin miekkaan, joka ilmestyy kreivin aikaan, kuin jumalankone, murskaamaan ongelmat ja täyttämään elon tyhjyyden. Penetraatioseksi on penisproosassa altruistinen teko. Elämän ihme on siinä, että sankariteko on nautinto.

Peniksen suorapuheisuus on näyttäytynyt vapauttavana kaikille, koska peniksestä – eli seksistä – puhuminen lannoittaa jokaisen kukkaa.

Kalukuvamiehen puhelinsessioissa on siksi aina mukana myös vilpitöntä debiiliä auttamisenhalua. Tässä on miekka, jolla yhdentekevä elämäsi muuttuu merkitykselliseksi! Joskus miehet tuntuvat aidosti olettavan, että peniksen ”saaminen” toimii kuin taikasauvan heläytys kurpitsan päällä.

Emansipaation luonne muuttuu kuitenkin tihentyen kuluvan vuosikymmenen loppua kohti. Queer, feminismi, yhdyntäkeskeisyyden kritiikki, ja uusien kuvaustapojen löytäminen heteroseksille ovat kirjallisen seksin keskiössä.

Heteroseksikuvausten yhdyntäkeskeinen traditio on muuttunut nopeasti vallan näyttämöksi, jossa peniskeskeisyys saa vapista. Laura Lindstedtin Oneironia (2016) voi pitää oireellisena. Kirjan alussa kuolemanjälkeiseen tilaan putoava nuori nainen saa suuseksiä ja viimeisen orgasminsa muilta naisilta, ja lopussa paljastuu naisen (tytön) kuolintapa: hän on aikuisen miehen seksuaalisen väkivallan uhri.

Emme pääse peniksestä

Seksuaalisuudessa ei ole mahdollista sivuuttaa sukupuolitettua maastoa. Emme pääse peniksestä, emme seksuaalisuuteen kuuluvasta yllätyksellisyydestä, impulsiivisuudesta ja transgressiivisuudesta.

Kun Henrik Tikkanen kuulee prostituoidun suusta, että hänen mulkkunsa on mahtavan kokoinen, maskuliininen fantasia toteutuu. Ehkä samaa haavetta jahtaa moni kalukuvan lähettäjä: ylistystä ja kiitosta muhkeasta uljaasta mulkusta, joka on lukuisten miestarinoiden todellinen sankari. Tarinan saatana on kyvyttömyys tai fysiologiset ongelmat. Näihin päiviin asti Hitlerin pahuutta on selitetty toisen kiveksen puuttumisella. Epämuodostuneen miehen tragedia sopii 1900-luvun sinfonisen penisproosan arkkiviholliseksi.

Kikkelisankaritraditioon liittyy elimellisesti rehellisyyden aura (rehellisyys on sielun penis). Kaikki kirjallisuuden peniksestään ylpeät miehet ovat paljastajia – puolueellisia ja omalla asiallaan – ja autofiktiivinen rehellisyys on osa heidän taiteilijakuvaansa. Samalla he ovat synnyttäneet sapluunan, jonka ulkopuolelle jäävät hahmot ovat jonkinlaisia epäihmisiä. Miehen impotenssi tai peniksen pienuus eivät ole sankarille mahdollisia puutteita. Ne ovat traagisia ihmiskohtaloita, joille on melkein mahdoton löytää kasvoja. Jokainen mies kantaa sisällään epäilystä peniksensä koon riittävyydestä. Vielä silloinkin, kun yhdyntä satuttaa naista, mies toivoo suurempaa elintä. Ylärajaa ei ole, mutta alarajan tietävät kaikki miehet. Jos ei viivotinta pitkin yllä 12-13 senttiin, mitään ei ole tehtävissä.

Joka jari, tomppa tai mikko, joka yön hämyssä pierunkatkuisessa pelituolissaan sihtailee kännykällä jölliään, todistaa osaltaan yhteistä traumaamme sankaruuden ja erektion samastamisesta toisiinsa.

Kikkelisankarin voi kuitenkin olla mahdotonta nousta tuhnuisen kalukuvakulttuurin keskeltä uuteen loistoon. Kalukuva osoittaa vahvasti heteroseksiin sisältyvää kohtaamattomuutta, joka vaikuttaa umpikujalta. Se selittyy kulttuurisen kyrvän kaksoisvalotuksessa: Penis ei liity vain seksuaalisuuteen, vaan sen narratiiviset polut kulkevat Gargantuan kalukukkaroihin asti, ja niistä taaksepäin halki kirjoitetun fiktiivisen historian. Penis on toimija, joka manifestoi suorituskeskeisyyttä. Se rehellisyyden aura, joka peniksestään ylpeää kirjallisuutta määrittää, kattaa olemattomasti epäonnistumisia ja puutteita. Joka jari, tomppa tai mikko, joka yön hämyssä pierunkatkuisessa pelituolissaan sihtailee kännykällä jölliään, todistaa osaltaan yhteistä traumaamme sankaruuden ja erektion samastamisesta toisiinsa.

Eroottista on nimenomaan se, mikä jää vihjailun asteelle. Seisova mulkku ei ole vihjaus vaan suoritus. Lupaus ja todiste. Se sulkee ulkopuolelleen kaikki ne veltot mulkut, prinssinakit ja mitä erilaisimmat sukupuolielimet, jotka epäonnistuvat valiopenistestissä, ja se alistaa säälittä kaikki ne kolot, jotka mielii täyttää.

Siksi naiset saavat autenttisia kuvatodisteita pyytämättä ja yllättäen.

Iso aukko kirjallisuudessa, ja ehkä koko kulttuurissa, näyttääkin jäävän yllättävään paikkaan: meiltä puuttuu penissankarin rehabilitointi. Kikkelisankaria ei ole kukaan pelastamassa tai määrittelemässä uudelleen. Meiltä puuttuu peniskeskeinen intohimo, joka ei ole limaisen naistenmiehen tai mieskompensaation määrittämää. Kun kalukuvat määrittävät ja tuhrivat miesnäkökulmaa peniksestä, on hankala päästä sen atavistisen riemun alkulähteille, jonka paisuvaiskudoksen täyttyminen verellä synnyttää.

Teksti on julkaistu Nuoren Voiman Iho-numerossa (3-4/2019).

Lue myös Huonon seksin palkinto - haussa nolostuttavin kirjallisuuden seksikohtaus

KIRJALLISUUTTA:

Drakulić, Slavenka: Aivan kuin minua ei olisi. Otava, 2000 (1999). Suom. Seija Uuskoski

Kihlman, Christer: Ihminen joka järkkyi. Tammi, 1985 (1971). Suom. Pentti Saaritsa

Hytönen, Ville: Luumun polte. Gummerus, 2019

Hännikäinen, Timo: Ilman. Savukeidas, 2009

Lindstedt, Laura: Oneiron. Teos, 2016

Matinmikko, Maria: Kolkka. SIltala, 2019

Mykkänen, Erkka: Something not good. WSOY, 2017

Rajala, Panu: Suomussalmen sulttaani - Ilmari Kiannon elämä. SKS, 2018

Röyhkä, Kauko: Kaksi aurinkoa. Like, 1996