Apuraha fetissinä - mitä Koneen Säätiön myönnöt kertovat kapitalismista?

Koneen Säätiö myönsi 5.12. yli 30 miljoonaa euroa tieteen ja taiteen yleisessä apurahahaussa,  myöntöprosentin ollessa kaikkien hakemusten kappalemäärästä laskien viisi, taidehankkeita kohden neljä.1 Toisin sanoen jokaista myönteistä päätöstä kohden annettiin yhdeksäntoista kielteistä.

Benjaminin näkökulmasta apurahapäätös ilmentää esimerkillisesti kapitalismiin "kulttiuskontona" sisältyvää teologista niukkuutta, sen karua credoa. Päätöksiä ei perustella, eikä myöntäjätahoon synny suhdetta, ellei pääse valittujen joukkoon.

Walter Benjamin kirjoitti, että kapitalismia olisi tarkasteltava uskontona, sillä "kapitalismi toimii nykyisin niiden samojen huolten, kärsimysten ja levottomuuksien rauhoittajana, joihin niin sanotut uskonnot aiemmin vastasivat".2 Tämä analyysi kristallisoituu harvinaisen täsmällisellä tavalla apurahaprosessiin. Myönteinen apurahapäätös on myöhäiskapitalistisen itsetyöllistyvän subjektin paras tyynnyttäjä, sillä paitsi että se takaa jonkinlaisen taloudellisen turvan, se on myös "merkki merkityksestä" ja lähimpänä sitä, mitä pintapuolisesti maallistuneessa yhteiskunnassa voi kutsua jumalten hymyilyksi. Kielteinen päätös taas kielii jumalten vihasta.

Sosiaalisena suhteena, tai tarkemmin ottaen tämän suhteen ilmauksena, hylkäysten ylivoimainen määrä antaa kuitenkin jokaiselle päätökselle määreen, jonka Benjamin ilmaisee kätevästi saksan kielen sanalla Schuld. Se tarkoittaa sekä velallisuutta että syyllisyyttä.

Benjaminin näkökulmasta apurahapäätös ilmentää esimerkillisesti kapitalismiin "kulttiuskontona" sisältyvää teologista niukkuutta, sen karua credoa. Päätöksiä ei perustella, eikä myöntäjätahoon synny suhdetta, ellei pääse valittujen joukkoon.

Apurahanhakijoilta vaadittua slogania "rohkea avaus" voisi analysoida uskontunnustuksen näkökulmasta, mutta uskontoteoreettisessa katsannossa "rohkeus" ilmentää lähinnä päättäväistä suhdetta armon puutteen tosiasiaan, heiveröistä toivetta että taivaspaikan voisi ansaita oikealla asenteella. Rohkeus ei suinkaan ole vastakohta syyllisyydelle, vaan pikemminkin sen modaliteetti, toimintaa yleiseksi ajatellun syyllisyyden tilassa "vailla lepoa ja vailla armoa", kuten Benjamin kirjoittaa. Paradoksaalisinta apurahaprosessissa on se, että sosiaalisena suhteena myönnettyjen apurahojen ylivoimainen näkyvyysarvo suhtessa hylkäyksiin toimii erittäin tehokkaasti prosessin kritiikin vaientajana ja solidaarisuuden blokkaajana.

Tämä hehkuvan mikroyrittäjyyden (ja sen yöpuolena haamumaisen pätkätyöttömyyden) malli leimataan jo koulutusvaiheessa mieliimme niin vahvasti, ettei sitä käytännössä koskaan ole helppoa haastaa.

Apurahaa voi lähestyä Karl Marxin tavaramuodon analyysin mielessä fetissinä, sillä fetississä sosiaalisen suhteen korvaa tai peittää tavarasuhde, joka ilmaisee “sosiaalista” aivan erityisessä muodossa. Marxille tavaran fetissiluonne perustuu siihen, että se kuvastaa ihmisten työn yhteiskunnallista luonnetta kapitalismissa. Tässä tuotantotavassa sosiaalinen suhde esittäytyy ikään kuin työstä irrallisena omaisuutena. Fetissi on yhteiskunnallisten voimien ja suhteiden kuvaaja, halun ilmentymä, jonka itsenäinen ilmeneminen saa Marxin vertaamaan sitä niihin kuvitelmiin, jotka kuuluvat “uskonnollisen maailman usvakerroksiin”. 3 Fetissillä näyttää olevan maagista voimaa, koska sen todellinen perusta ihmisten välisessä toiminnassa on häivytetty kuvasta.

Apurahan sosiaalinen puoli koostuu yksipuolisesti palkittujen kertomuksista siitä, miten he ovat "löytäneet juttunsa" ja saaneet sille rahoituksen. Kollektiivisesti kerätty varallisuus, jota yksityiset säätiöt yksilöille jakavat, tulee näkyviin ainoastaan fetissinä, "huippuyksilön" kuvassa ja kertomuksessa. Vaille tarinaa jää välttämättä se suuri enemmistö, jolle apurahaa ei suoda. He ovat jumalten hylkäämiä. Tavarafetisismin analyysia ja kapitalismin uskonnollista ulottuvuutta yhdistäen apurahassa voi nähdä jopa antropologisen fetissin piirteitä: se on maaginen talismaani, joka mannana tai kirouksena ilmentää selittämätöntä kohtaloa. Yksille se jakaa toimeentuloa ja osin perusteetonta uskoa omaan erityisyyteen, toisille taas tyhjän arvan ja tunteen itseaiheutetusta tragediasta. Lisäksi siinä on vahva temporaalinen ulottuvuus, vahvistamismekanismi, joka kiinnittää kerran annetut positiot paikoilleen ja ylläpitää niitä. Tämä hehkuvan mikroyrittäjyyden (ja sen yöpuolena haamumaisen pätkätyöttömyyden) malli leimataan jo koulutusvaiheessa mieliimme niin vahvasti, ettei sitä käytännössä koskaan ole helppoa haastaa.

Olisi falskia julistaa tulevan kansalaispalkan kumoavan tämän järjestelmän, koska jos kansalaispalkka joskus toteutuu, se varmaan tapahtuu perusturvan kustannuksella. Mutta ainakin on hyvä pitää mielessä, että tämä kapitalistinen malli ei ole ainoa mahdollinen, historiaton tai luonnollinen. Siinä on toki hyvätkin puolensa, brändi on eräässä mielessä erittäin egalitaarinen konsepti. Mutta apurahansaajien kertomusten kasautuessa sosiaaliseen mediaan on hyvä muistaa, että näkyvissä hehkuvan huipun alle jää suuri hämärä massa, jonka tehtävä nykyisessä järjestelmässä on maksamattomalla työllään kannatella tieteen ja taiteen auringossa hehkuvaa kärkeä.

• 1. https://koneensaatio.fi/tilastot-ja-listaukset-myonnetyista-apurahoista-palkinnoista-ja-lahjoituksista-2019-2/
• 2. Walter Benjamin, "Kapitalismi uskontona", teoksessa Keskuspuisto. Kirjoituksia kapitalismista, suurkaupungeista ja taiteesta. Suomentaneet T. Viitahuhta ja E. Viren, Tutkijaliitto, Helsinki, 2014, s. 211. (Tässä yhteydessä on syytä mainita että teimme käännöksen Koneen apurahalla.)
• 3. Karl Marx, Pääoma, Kansantaloustieteen arvostelua, 1. osa, Pääoman tuotantoprosessi, toimittanut F. Engels, suomentanut O.V. Louhivuori, Edistys, painettu Neuvostoliitossa, 1974, s. 78-79.