Kulttuurialalla seikkaileva episodiromaani on parasta proosaa pitkään aikaan
Jan Forsström:
Aikuisia ihmisiä.
253 s. Teos 2020.
Milan tyynyssä on oksennusta. Vieressä makaa joku rastapää. Miehestä on hämärä muistikuva rokkibaarin edustalta, myöhemmin avaamassa Milan housujen nappia. Kun nainen keräilee muistinpalasiaan, puhelin piippaa lähestyvää palaveria.
Näitä sattui. Ei se ollut sen vakavampaa.
Ei kuulosta aikuisen ihmisen touhulta. Sitten seuraa käänne. Mila muuttaa vesivahingon takia äitinsä luokse ja paljastuu, että tällä on huolestuttavan intensiivinen suhde lonkeron ja kulmabaarin porukan kanssa. Milasta tulee vastuunottaja.
Jan Forsströmin romaanissa Aikuisia ihmisiä on jääty ikuiseen alaikäisyyden tilaan, jossa ”kaikki on mahdollista, melkein kuin joskus ennen, ehkä tänä iltana”. Kirjan nimi on tietenkin ironinen. Oikeasti aikuisena itseään pitävä lukija voi tuhahdella kypsymättömille. Onko ylenkatseeseen kuitenkaan varaa? Nimen voi tulkita niinkin, että me kaikki olemme potentiaalisesti ”aikuisia ihmisiä”.
Kenelläpä ei olisi ristiriitaisia haluja. Tutkija Ollin kotona makaa masentunut naisystävä, mutta baariin tekisi mieli. Mies palloilee vielä kapakassakin huonon omantunnon ja nautinnonhalun välissä ja vakuuttelee itseään: ”Tämä oli normaalia. Tämä oli se ihminen, joka hän oli. Joka hän oli ollut, joka hänen olisi pitänyt yhä olla. Hän ei halunnut päästää siitä irti, ei vielä, ja joi siksi lisää.” Kun Olli lähtee tutun naisen luokse jatkoille, farssi saa lisäkierteitä.
Forsström suhtautuu aikuisiin ihmisiinsä siinä mielessä tosissaan, että kuvaa heitä tarkasti.Vakavasti heitä ei silti oteta. Romaanihenkilöt sekoilevat, mutta eivät tee mitään peruuttamatonta. Heidän päälleen ei kasata liian raskaita painoja, joten heitä ei ole tarpeen lohdutellakaan. ”Näitä sattui. Ei se ollut sen vakavampaa.” Tunnelma ei ole kuitenkaan heppoinen, vaan mukana on sopivasti melankoliaa ja tukaluutta.
Kirja jakaantuu yhdeksään lukuun, jotka on nimetty henkilöiden mukaan. Kymmenes luku kokoaa ihmiset yhteen hääjuhlaan. Kaikki ovat kulttuurialalla. Mila työskentelee teatterissa, toinen nainen on näyttelijä, kolmas käsitetaiteilija. He ajattelevat ja puhuvat alansa kielellä: runoilija miettii kielikuviaan, museonainen vertaa miestä patsaisiin. Eri alojen diskursseissa liikutaan uskottavasti, nimissä ei kompastella. Kaikki asuvat Helsingissä.
Käpyläläisen kääntäjän Hannelen isä sairastuu Alzheimeriin. Apuun tulee isän kaveri Markku. Kohta Markku hoitaa vaimonsa kanssa Hannelen ja hänen musiikkituottamiehensä lastakin. Sitten tapahtuu jotain odottamatonta.
Esikoisteos Eurooppalaisia rakastajia oli novellikokoelma ja sellainen voisi olla Aikuisia ihmisiäkin. Ero on vain siinä, että esikoisessa kokeiltiin monia kirjallisia tyylejä, nyt tyyli on yhdenmukainen. Forsströmin elokuvatausta näkyy kohtausten luomisessa; ihmisten välille hän osaa rakentaa sähköisiä jännitteitä. Romaanista saisi episodielokuvan tai tv-sarjan. Kummankin sukupuolen sisällä ollaan luontevasti, mutta poikkeuksellisen hyvin naisten nahoissa. Dialogi kulkee kitkatta.
Migreeni, Trump, univaikeudet.
Dramaturgia pysyy kasassa, erityisesti pitkässä luvussa, joka kertoo barokkiyhtyeestä. Kahdella soittajalla on salasuhde. Petetyistä toinen on samassa yhtyeessä ja toinen kuuluu samaan ystäväpiiriin. Salasuhde alkaa siitä, että molemmat auttavat toisiaan musiikillisesti. Suhde jatkuu ja jatkuu. Loppukäänne on verraton.
Aikuisia ihmisiä kohtelee hahmojaan tasa-arvoisesti: narsisteja löytyy niin miehistä kuin naisista.
Erkko on menestynyt komediakäsikirjoittaja. Naisten hyljeksimästä nörtistä on tullut haluttu mies. Produktion illanvietossa hän muuttuu hirviöksi, mikä muiden pitää vain kestää. Ilkeydestä saa erityisesti osansa puolithaimaalainen tuotantoassistentti. Henkisesti nainen on silti Erkon yläpuolella, eli pääsee tavallaan kostamaan.
Toisessa tarinassa katsotaan vielä syvemmälle narsistisen miehen luonnekuvaan. Runoilija Suvi on poikaystävänsä Jukan kanssa residenssissä Italiassa. Mies ei saa mitään aikaan, mutta hallitsee naisen elämää. ”Ennen matkaa Jukka oli pyytänyt anteeksi. Jukka tajusi oman mahdottomuutensa. Hän oli kestämätön, sietämätön, viime ajat tavallistakin enemmän. Migreeni, Trump, univaikeudet.” Alistussuhde kuvataan vakuuttavasti.
Itsekeskeinen Maj on jatkuvasti tyytymätön. Tuore deitti Simo arveluttaa, koska on niin turvallinen ja tavallinen. Kun pari törmää treffeillä Majn entiseen seksileikkikaveriin, häpeä maalaisisäntämäisen Simon vieressä on hirvittävä. Vaan onko nuori kukko sen parempi. Maj ei ehkä hallitsekaan elämäänsä niin hyvin kuin luulee.
Siitä romaanissa juuri on pohjimmiltaan kyse: hallinnan menetyksen välttämättömyydestä. Ihmiset eivät tiedä selvästi mitä tai ketä haluavat, mikä lykästää tai mistä kova isku tulee. Epäonnea ei voi välttää, mutta ei ehkä onneakaan. Jos Forsström jotain haluaa sanoa, niin ehkä sen, että asiat eivät ole käsissämme – mutta siihen ei kuole.
Aikuisia ihmisiä on parasta proosaa pitkään aikaan.